Archive for the ‘Media’ Category

Jälkipyykkiä: Syrjinnän vaalit

Maaliskuun lopulla vaalikiireiden keskellä allekirjoittaneella oli kunnia tulla valituksi Kansan Radioliitto ry:n uuteen hallitukseen DSL:n edustajana.

LähiradioYhteisöradiotoiminnan ja monipuolisen ohjelmatuotannon lisäksi Kansan radioliitto toimii käytännön sananvapauden ja viestintädemokratian laajentamiseksi sähköisessä joukkoviestinnässä, tukee vähäosaisten väestöryhmien äänen kuulumista mediassa ja edistää mediakriittistä keskustelua.

* * *

Liittokokouksessa kiinnitimme kriittistä huomiota tiedotusvälineiden liikaa ohjailevaan rooliin kuntavaaleissa.

Vaaleihin mentäessä helmikuussa 2017 Suomessa oli kaikkiaan 16 rekisteröityä puoluetta. Näistä kuitenkin vain puolet päästettiin ääneen tiedotusvälineissä tasavertaisina vaihtoehtona vaalitenteissä, mielipidekyselyissä ja muussa uutisoinnissa.

Kansan radioliitto muistutti, että Yleisradio on lailla ja kaupalliset sähköiset mediat toimilupaehdoilla velvoitettu vaalipuolueiden ja -listojen tasapuoliseen kohteluun, mutta käytännössä ne eivät sitä tee. Eduskuntapuolueet on nostettu mekaanisesti erityisasemaan, vaikka kuntavaalit ovat eri vaalit, ja ennen vaaleja kaikilla on 0 ääntä.

Aiemmin samasta asiasta Suomelle on antanut huomautuksen ETYJ:n vaaliorganisaatio ODIHR.

Tuolloin annettiin moitteet nimenomaan siitä, että eduskunnan ulkopuoliset puolueet eivät saa riittävästi näkyvyyttä julkisuudessa. ODIHR totesi eduskuntapuolueiden saavan valtionavustuksia ja runsaasti julkisuutta muun muassa valtiollisen yleisradioyhtiön vaalitenteissä.

syrjint17504371_156825174839511_3931427205698510224_o

* * *

Alkuun on todettava, että kaikkien tiedotusvälineiden osalta kyseessä ei välttämättä ole niinkään paha tahto kuin luutuneen ja asenteellisen maailmankuvan myötä syntynyt sokeus, jossa eduskunnan ulkopuolisia puolueita ei yksinkertaisesti nähdä.

Absurdina esimerkkinä Helsingin Sanomat toteutti kaksi vuotta sitten erityisen ”mediakoneen”, jonka tarkoitus oli selvittää puolueiden syrjintää tiedotusvälineissä. Ironista kyllä, tästä koneesta oli jätetty pois osa puolueista, jolloin se itsessään oli konkreettinen puoluesyrjinnän muoto.

Erityisesti kuntavaaleissa tämä asetelma johti usein omituisiin tilanteisiin ja keinotekoisiin jaotteluihin. Mainita voi vaikkapa helsinkiläisen Bassoradion 29.3.2017 järjestetty ”astetta rennompi vaalipaneeli”, josta oli jätetty pois yksi helsinkiläinen valtuustopuolue, SKP. Sen lisäksi kuusi muuta ehdolla olevaa puoluetta oli jätetty kutsumatta.

Bassolle on annettava siitä pisteet, että kun kuuntelijat nostivat aiheesta äläkän, virhe korjattiin ja myös ns. ”ug-puolueiden” raati järjestettiin — tosin varsin myöhäisellä ajankohdalla ja ilman pahempaa mainostusta.

Ilmiö toistui myös esimerkiksi vaalipaneeleissa ja vetoomuksissa. Pahimmillaan syrjintää vastustavat ihmisoikeusjärjestöt syyllistyivät itse poliittiseen syrjintään antaessaan ymmärtää, että vain eduskuntapuolueilla on kuntavaaleissa väliä.

Häkellyttävä oli myös Suomen lukiolaisten liiton yhteistyössä jättikorporaatio Microsoftin (!) kanssa opiskelijoille järjestämä tulevaisuuden koulua pohtiva #koulu17-keskustelu, josta tuttuun tyyliin puuttui puolet vaalien puolueista. Heidän tilalleen oli sijaan nostettu Microsoft Oy:n edustaja paneeliin tasavertaisena politiikan tekijänä!

* * *

Voidaan pelata muna vai kana -peliä ja kysyä, synnyttääkö tämän asenteen media, vai heijastaako media vain tätä laajalle levinnyttä asennetta.

Selvää on kuitenkin, että julkisesti omistettu Yle käyttää merkittävää valtaa mielipiteiden muodostamisessa ja yhteiskunnallisten asenteiden kehityksessä. Ylellä on siksi erityinen vastuu objektiiviseen ja puolueettomaan tiedonvälitykseen, erityisesti vaalien yhteydessä.

Tällöin juuri Ylen kohdalla puoluesyrjintä näyttäytyy erityisen räikenä ja ikävänä. Kuntavaalikoneensa kautta Ylellä oli käytössä laaja ja mielenkiintoinen aineisto, mutta siitä tarjoiltiin yleisölle johdonmukaisesti vain puolet. Uskon, että tämä johti Ylen uutisoinnissa jopa suorastaan virheellisen tiedon välitykseen.

Viittaan tällä Yle Uutisten julkaisemiin tutkimuksiin, joista uutisoitaessa toistuvasti asetettiin Vihreät ja Perussuomalaiset vaalien äärimmäisiksi vastapäiksi.

Näin otsikoitiin Ylellä sekä maahanmuutto- että ympäristökysymyksissä. Artikkelit tarkemmin lukemalla käy kuitenkin ilmi, että puolet puolueista kantoineen jäävät esittelemättä. Vain eduskuntapuolueiden prosentit esitellään, ja lukijalle jää täysin epäselväksi, vastaako otsikko todellisuutta, vai vain vertailua eduskuntapuolueiden välillä — eli onko se kirjaimellisesti puolitotuus.

Todellako esimerkiksi radikaaleista ympäristökannoistaan tunnettu SKP tai tuore haastaja Eläinoikeuspuolue jäivät maltillisten Vihreiden taakse ympäristökysymyksissä?

Maahanmuuttoartikkelissa lanseerattiin myös omituinen uusi käsite ”valtakunnalliset puolueet”, jolla jälleen viitataan eduskuntapuolueisiin. Tosiasiassa kaikki Suomen puoluerekisterissä olevat puolueet ovat valtakunnallisia. Epäselvän uutisoinnin ansiosta lukijoille saattoi nyt välittyä kuva, ettei näin ole, joka on puhdas virhetieto.

* * *

Yle toteutti lisäksi jokaisesta eduskuntapuolueesta ”puoluepäivän”, jossa yksi päivä omistettiin pelkästään yhden puolueen ja heidän ”ihannekuntansa” esittelylle, puolueen edustajien haastatteluille, puolueesta kertoville uutisjutuille, ja niin edelleen.

”Muut puolueet” esiteltiin Ylellä vasta, kun ennakkoäänestys oli ollut käynnissä kaksi päivää – ja kaikki puolueet saman päivän aikana. Se tarkoitti, että peräti seitsemän puolueen esittely oli radiossa ängetty yhteen tuntiin, eikä aika television puolella ollut sen merkittävämpi.

Kun näissä vaaleissa oli mukana vielä kolme täysin uutta puoluetta, on syytä esittää vakava kysymys, voiko äänestävä yleisö saada näin lyhyestä otannasta todellakaan kovin syvällistä kokonaiskuvaa näiden puolueiden näkemyksistä.

* * *

Räikeintä poliittista ohjausta harrasti Helsingin Sanomat omalla tontillaan.

Koko kuntavaalien asetelma typistettiin pormestaripeliksi, jossa puolueiden pormestariehdokkaat saivat suhteettomasti näkyvyyttä itse vaaleihin verrettuna. Tässä pelissä HS syrji järjestelmällisesti SKP:tä.

Lehden esitellessä pormestariehdokkaat ns. pormestarikoneensa avauksessa, HS jätti kokonaan pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaan Yrjö Hakasen.

SKP:n Helsingin piirin huomautettua asiasta Hakanen saatiin myöhemmin mukaan koneeseen, mutta vasta avauksen jälkeen. Koneeseen laadituista ”samassa veneessä” -grafiikoista ehdokas jäi puuttumaan loppuun saakka.

Oheista versiota HS:n pormestarikoneen graafisesta ilmeestä on hieman muokattu.

Torstaina 6.4.2017 Helsingin Sanomat julkaisi gallupin pormestariehdokkaiden kannatuksesta. Tästäkin kyselystä oli jätetty pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokas, vaikka kaikki muut ehdokkaat tarjottiin vastaajien valittavaksi. Samaan aikaan HS järjesti myös Sanomatalolla kuntavaalipaneelin, johon tuttuun tyyliin vain eduskuntapuolueiden puheenjohtajat saivat kutsun.

Uskomattomin temppu tehtiin kuitenkin saman viikon ns. pienpuolue-esittelyartikkelissa. Aiemmalla viikolla HS oli esitellyt eduskuntapuolueiden vaaliohjelmat ja kannat tarkoin nelikenttägrafiikoin analysoituna. Nyt sama huomio annettiin valtuuston ulkopuolisille puolueille.

Ongelma tässä oli vain se, ettei SKP yhdellä valtuustopaikallaan asettunut kumpaankaan kategoriaan. Se oli siksi päätetty jättää pois kummastakin esittelystä, ainoana puolueena!

Ainoa tapa, jolla Hesari suostui tässä juttukokonaisuudessa myöntämään lopulta SKP:n olemassaolon oli viittaus Kommunistisen työväenpuolueen ehdokkaan repliikissä – jossa SKP haukuttiin pataluhaksi.

* * *

Hakanen itse suhtautui syrjintään tutulla tyyneydellään Tiedonantajan haastattelussa:

– Medialta on syytä edellyttää asiallista ja tasapuolista suhtautumista myös SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaisiin, jotka tarjoavat vaaleissa vaihtoehdon kuntien palvelujen heikentämiselle, yhtiöittämiselle ja demokratian kaventamiselle, toteaa Hakanen.

Tästä on kuitenkin täysin oikeutettua olla vihainen. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole tullut, että tätä päätöstä olisi perusteltu journalistisesti mitenkään. Se on syrjintää puhtaimmillaan ja selkeimmillään.

* * *

Vaalien jälkeen voidaan todeta, että Hesari sai Helsingissä varmasti haluamansa tuloksen. Kokoomuksen Jan Vapaavuoresta tehtiin pormestaripelillä vaalikuningas, ja muutkin pormestariehdokkaat keräsivät sievoisen potin ääniä.

Sen sijaan SKP:llä ja Helsinki-listoilla ei ole enää uudessa valtuustossa valtuustopaikkaa.

Oliko valtuutettu Hakasen putoaminen vain Hesarin yksipuolisen uutisoinnin ja suoranaisen tietojen pimittämisen syytä? Tietenkään näin ei voida sanoa; syitä oli monia.

Mutta viimeistään tässä vaiheessa jokaiselle pitäisi olla harvinaisen selvää, että puolueet eivät ole Suomen tiedotusvälineissä millään tavalla tasa-arvoisessa asemassa — ja että Sanoma-yhtymän ykköslehdessä pelataan avoimesti likaista peliä.

* * *

Tulevatko asenteet sitten muuttumaan kaavailluissa maakuntavaaleissa, jotka ovat historian ensimmäiset?

Varmasti eivät, jos emme itse median kuluttajina ja tekijöinä vaadi parempaa.

Tätä tarkoitusta varten Facebookin puolelle on perustettu sitoutumaton Vaalisyrjintä seis! -sivusto, joka kokoaa esimerkkejä syrjinnästä ja kampanjoi tasavertaisemman uutisoinnin puolesta. Sivusto kannattaa panna seurantaan jo seuraavia vaaleja ajatellen.

Tehdään syrjintä yhdessä näkyväksi.

En kaipaa mainosta MV-lehdeltä

Pääministeri Sipilän haastattelustani tuli jonkinlainen viraalihitti Facebookin puolella. Myös roskajulkaisu MV-lehti tarttui aiheeseen ja julkaisi minusta eilen jutun.

Eikä siinä vielä mitään, mutta se oli juttu jossa minua kehuttiin!

Tämä kävi luontoni päälle raskaasti. En kaipaa mainosta julkaisulta, joka on aiemmin hyökännyt ystävieni, toverieni ja muiden suuresti arvostamieni henkilöiden kimppuun, levittänyt valheita, mustamaalannut viattomia ihmisiä, ja on täpötäynnä oksettavaa rasismia. En halunnut kenenkään luulevan, että minä olin samalla puolella tällaisen toiminnan kanssa.

En voinut antaa asian olla. Päätin käydä illalla itse julkaisun ”päätoimittajan” Ilja Janitskinin vaaliteltalla antamassa palautetta.

Teltalla päivystävät Suomi Ensin -sankarit eivät arvostaneet suoraa palautettani vaan kokivat sen hyökkäyksenä, eli atakkina. Teltasta rynnisti huomioliiviasuinen isokokoinen nuori mies, joka välittömästi yritti ottaa minut niskalenkkiotteeseen ja huusi kovaan ääneen.

Lyhyen mielipiteiden vaihdon jälkeen paikalle kutsuttu poliisipartio poisti minut paikalta. Viestini kuitenkin taisi tulla kaikille selväksi.

* * *

Poliisin käytös hieman yllätti. Pidempi poliisimies kävi todella kierroksilla ja uhkasi laittaa minut putkaan (jo toinen kerta tällä viikolla!) Siinä sitten käytiin uusi väittely noin varttitunnin ajan.

Poliisin mielestä tuo alue Rautatientorista kuuluu Suomi Ensin -porukalle eikä sinne saa kukaan tulla ilman lupaa, vaikka paikka on julkinen. Poliisimies muotoili asian niin, että ”ajattele jos mä tulisin vaan sun kotiin.” Kysyin, eikö kotirauhan häiritseminen ole pikkasen eri pykälä.

Poliisi muotoili asian uudelleen niin, että ”mieti jos sä vaan menisit tonne toiseen leiriin, et mitä siinä tapahtuisi.” Kerroin että olen kyllä käynyt siellä ja ihan tervetulleeksi toivotettiin.

Kun totesin sitten halunneeni vain ilmaista mielipiteeni Janitskinin julkaisusta, ja enkä sanottavani sanottua ole tulossa toistamiseen, rupesi poliisimies vielä avautumaan, että ei pitäisi sanoista loukkaantua, ja että kyllä poliisitkin saa toimittajilta paljon paskaa niskaan.

Tapaukseen liittymättömien traumojen purkaminen satunnaiselle kansalaiselle oli mielestäni erikoista. Totesin, että olen toimittajanakin ollut pari vuotta ja että kyllä sananvapauttakin rajoittavat muutamat lakipykälät.

Lopulta lyhyempi poliisimies puuttui sanasotaan ja pisti riidan poikki. Menin metrolla kotiin. Kotona sain tietää, että Suomi Ensin -porukan legendoissa tarina oli jo muuttunut niin, että olisin lyönyt poliisia ja joutunut vangituksi.

* * *

Oli mielenkiintoista huomata kuinka ääni rasistien kellossa muuttui sosiaalisessa mediassa.

Sipilä-haastatteluvideostani aiemmin täysillä tykkäilleet isänmaan ystävät ryhtyivät nyt purkamaan harmistustaan, kun tajusivat, etten ole mukana heidän vihanlietsonnassaan.

Siinä missä päivää aikaisemmin nämä ”kansallismieliset” vannoivat olevansa suomalaisen köyhän puolella, nyt sainkin kuulla olevani viheliäinen sossupummi, jonka pitäisi mennä töihin ja lopettaa valittaminen. Näin minua valisti esimerkiksi ”Vilho Vesterinen” -nimellä esiintynyt Facebook-käyttäjä.

”Vilho” meni hieman hiljaisemmaksi kun kerroin tietäväni, että nimimerkin takana on todellisuudessa Suomi Ensin -liikkeen ympärillä pyörivä amatöörikuvaaja Nico Ylä-Soininmäki. Seuraavaksi rupesikin sitten tulemaan kaikkea inhimillisyyttä ja järkeä loukkaavaa rasistista roskaa läheisistäni, jolloin Vilho siirtyi blokin puolelle.

Eräs toinen Ari-niminen mieshenkilö lupasi selvittää kaikki verotietoni ja työpaikkani, jotta voi kertoa kaikille miten säälittävä työtön olen. Hän ilmoitti myös tulevansa kuvaamaan minua ja muita Espoon leipäjonoissa ja selvittämään kaikkien jonolaisten ihonvärin.

Tässä ”kansallismielisten”, sekä perussuomalaisten että näiden ärhäkkäämpien kumppaniensa, suhtautuminen köyhiin pähkinänkuoressa. ”Pidetään ensin huolta omista vähävaraisistamme” toimii sloganina tasan niin kauan, kun sillä voi lyödä päähän maahanmuuttajia. Mutta sillä sekunnilla kun köyhät oikeasti ryhtyvät penäämään oikeuksiaan ja toimimaan etujensa mukaisesti, heidät voidaan heittää bussin alle.

Asiantuntijat: Sota on rauhaa

Viime viikolla sohaisin pitkästä aikaa Venäjä-keskustelun herhiläispesää.

Kuvasin rauhanjärjestöjen yhteistyössä järjestämän We Refuse to be Enemies -rauhanmarssin tapahtumia ja sen yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa venäläinen oppositiotoimittaja varoitti olemaan tarkastelematta Ukrainan sisällissotaa vain Putinin kautta.

Kuvasin myös tapahtuman ympärillä käytyä, sangen ikävää sosiaalisen median keskustelua. Sen perusteella näyttää siltä, että kun esittää kansojen välille tunnuksen ”Emme ole vihollisia!” on se nimenomaan takuuvarma tapa löytää vihollisia, suunnasta jos toisestakin.

Onneksi me tietokonepelien pelaajat tiedämme, mitä se tarkoittaa.

tietokonepelit

* * *

Viime lauantaina, vaalipäivän aattona valmistauduin osallistumaan maailmanlaajuiseen TTIP-mielenosoitukseen. (Venäjän juonia tämäkin mielenosoitusliike, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Odotellessani linja-autoa sipoolaisen lähikaupan nurkkaan rakennetussa kahviossa lukaisin tapojeni vastaisesti läpi päivän Ilta-Sanomat.

Lehti oli jälleen oikea malliesimerkki siitä, kuinka kansakunnan mielipideilmastoa muokataan pelkoa ja paranoiaa lietsomalla — vihjauksia, puolitotuuksia ja epärehellisiä otsikkoja.

Lehdessä kokonaisen keskiaukeaman mielipidekirjoitukselleen varannut toimittaja Arja Paananen muun muassa tiesi enemmän tai vähemmän varmuudella sanoa, että myös eduskuntavaaleissa oli ehdokkaina mukana Putinin agentteja!

Euroopassa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka Putin yrittää tahallaan hajottaa Euroopan unionia tukemalla eri maiden äärioikeistoa ja äärivasemmistoa jopa rahallisesti. Olisi naiivia ajatella, että tällainen yritys omien ”vaikuttaja-agenttien” ja ”riidankylväjien” saamiseksi valtaan ei olisi parhaillaan käynnissä myös meillä Suomessa. Tätäkin äänestäjien on hyvä miettiä sunnuntaina, ennen kuin lappu putoaa uurnaan.

Keitä nämä ehdokkaat olivat — sitä juttu ei tietenkään kerro. Mutta ei se mitään — kuten Paananen meille muistuttaa:

Venäjän kanssa on joskus parempi uskoa intuitioonsa kuin odottaa kaikkien faktojen selviämistä …

* * *

Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!

Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!

Vahvan intuition varassa on ilmeisesti kirjoitettu myös samassa 18.4. ilmestyneessä lehdessä vanhan oikeistodemarin, entisen tupakkateollisuuden lobbarin ja tv-visailujuontajan Lasse Lehtisen kirjailema kliseiden kokoelma, jossa rauhanaktivistit — tai ”kommunistien rintaperilliset” — saavat jälleen kuulla kunniansa.

Kolumnin oleellisin sisältö on, että Lehtinen esittää närkästynyttä, kun ei ole saanut kutsua rauhanmarssille, vaikka 70-luvullakin sellaisia järjestettiin. Kukaan ei ilmeisesti ole kertonut Lehtiselle, että ei kukaan tule sieltä työpöydän takaa marssille hakemaan, kyllä se pitää itse aktivoitua.

Mutta hetkonen… Missä olen kuullut tämän saman jutun aikaisemmin?

Yle Uutiset 10.4.2015.

Yle Uutiset 10.4.2015.

Niinpä niin. Lehtisen kolumnin teksti on oleellisilta osin suora kopio 10.4. ilmestyneestä Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista, Venäjän verkossa: Naapurin palveluksessa.

Tässä Venäjän mediaa käsitelleessä jutussa toimittaja Jarmo Mäkelä antaa otsikon kautta ymmärtää, että ”naapurin palveluksessa” ovat ainakin Suomen Rauhanpuolustajat, Maan Ystävät ja (nyt entinen) oppositiokansanedustaja Jyrki Yrttiaho, koska venäläinen media on kertonut heidän antimilitaristisista ja isäntämaasopimuksen vastaisista aloitteistaan.

Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo seuraavaa:

… suomalainen rauhanliike on Venäjän mediassa kerrotun mukaan taas nostamassa päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoimisen vuoksi. Uutistoimisto TASS tiesi viime kuun alussa kertoa, kuinka Suomen rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet syvän huolensa siitä, että Yhdysvaltain ja Suomen ilmavoimat harjoittelivat yhdessä Porin edustalla.

Tässä näkökulma on siis vielä nimellisesti siinä, miten Venäjän media suomalaisen rauhanliikeen näkee.

Syytös on silti selvä: Suomalainen rauhanliike on hiljaa Ukrainan tilanteesta, ja toimii Venäjän hyväksi.

* * *

Kuten Lehtinen kolumnissaan, Mäkeläkin aloittaa juttunsa kertomalla tarinan hurskaasta toiveestaan saada vihdoin ja viimein uudelleen kutsu rauhanmarssille. On se kumma, kun ei postissa tule kutsukirjettä!

Lasse Lehtinen kertoo tismalleen saman kaskun 70-luvun mielenosoituksista, mutta varmuuden vuoksi jatkaa vielä nykypäivän Rauhanpuolustajien leimaamista muistuttamalla Wikipedian asiantuntemuksella, mitä järjestö teki 47 vuotta sitten.

Paradoksaalisesti Lehtisen tekstissä kiitosta saa Naton kansainvälisiä lakeja rikkonut ”humanitaarinen interventio” Serbiassa.

Silloin rauhanliike varoitti, että kansainvälisten lakien yli kävelemisellä tulee olemaan kauaskantoiset seurauksensa. Juuri tuo interventio aloitti sen kansainvälisen lain kunnioituksen murentamisprosessin, jonka ansiosta Venäjäkin katsoo tänään, että sillä on yhtäläinen oikeus ”humanitaarisiin interventioihin” omien rajojensa ulkopuolella.

Olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella tarkemmin, mitä rauhanliike silloin yritti sanoa?

* * *

Väärin mielenosoitettu. T. Lasse

Väärin mielenosoitettu. T. Lasse

Seuraavaksi tekstissä siirrytään oikopäätä tyrmäämään se kerta, kun suomalaiset rauhanjärjestöt itse asiassa marssivat sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöille maaliskuussa 2014, ja esittivät vaatimuksensa tasapuolisesti kummallekin. Tämä ei käy Lehtisen valmiiseen narratiiviin, joten se on armotta lytättävä.

On surkuhupaisaa, että tässäkin rauhanliike sai paskaa niskaansa kummaltakin puolelta. Lehtisen ideologisten lasien läpi katsottuna mielenosoitus olikin Venäjään päin kallellaan, koska Venäjän lähetystöllä ei luovutettu kirjallista vetoomusta kuten Ukrainan lähetystöllä.

Samaan aikaan Venäjä-symppareiden näkökulmasta mielenosoitus oli kammottava, Nato-myönteinen provokaatio, koska Ukrainan suurlähetystöllä käytiin aamuvarhaisella, jolloin monikaan ei ehtinyt mukaan, ja Venäjän suurlähetystöllä oltiin työpäivän päätyttyä, jolloin paikalla oli yli 200 ihmistä. Rauhanjärjestöt saivat silloin kuulla olevansa USA:n taskussa.

Niin tai näin, molempien osapuolien silmissä rauhanliike on jälleen on taas saatu kätevästi lytätyksi — Lehtisen tapauksessa tosin vuoden viiveellä.

Varsinaisista mielenosoittajien esittämistä ajatuksista, konfliktin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ei tarvitse edes keskustella, kun kyseessä on joka tapauksessa kommunistien/CIA:n salajuoni.

* * *

Koska kolumnin kirjoittaminen on lopulta aika vaikeaa puuhaa, Lehtinen on kopioinut aloituksensa lisäksi myös juttunsa varsinaisen pihvin Mäkelältä. Tässä teksti on muutamia sanamuutoksia lukuunottamatta sama kuin Ylellä:

Rauhanliike on tänäkin vuonna nostanut päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoitumisen takia.

Tekstistä on tosin pudonnut pois se kohta, jossa tämän kerrotaan olevan Venäjän median näkökulma alkuvuodelta. Lehtinen kertoo asian ajankohtaisena totuutena.

Mikä ongelma tässä sitten on?

No, väite siitä, ettei rauhanliike olisi ollut tänä vuonna liikkeellä Ukrainan sotaa vastaan ei yksinkertaisesti ollut totta. Näin suoran valheen lukeminen valtakunnallisesta lehdestä aiheutti varsin hämmentävää kognitiivista dissonanssia — kyllä minä aika varmasti muistan, että tiistaina oltiin liikkeellä…

Jo Ylen jutun ilmestyessä 10.4. verkossa kiersi kolmen suomalaisen rauhanjärjestön kutsu osallistua 14.4. järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen.

Lauantaina 18.4. Lehtisen kolumnin ilmestyttyä tuo mielenosoitus oli jo pidetty — Lehtisen itkiessä, ettei rauhanliike tänä vuonna ole tehnyt mitään, oli se samalla viikolla marssinut läpi Helsingin, ottaen jälleen kantaa kriisin rauhanomaisen ratkaisun puolesta.

Viimeistään silloin väite siitä, ettei rauhanliike ole tänä vuonna ”nostanut päätään” Ukrainan sotaa vastaan oli siis puhtaasti asiavirhe. Sen olisi voinut todeta helpolla Google-haulla, jos asia olisi edes himpun vertaa kiinnostanut. Ilmeisesti Ilta-Sanomilla ei kolumnistien faktoja pruukata tarkistella.

Todellisuuden kommentointia helpompi onkin tietenkin laiskan kolumnistin copy-pastetella kaverin juttuja netistä, muistella 70-lukua ja itkeä krokotiilinkyyneliään.

Mikähän näiden Lehtisten norsunluutornin osoite mahtaa olla, että kutsu tavoittaisi seuraavalla kerralla heidätkin?

* * *

Vaalit siis tulivat ja menivät.

Tänään lehtikioski näyttää tältä:

2015-04-21-2018

Twitterin armottomilla kybersotakentillä informaatiosodankäynti jatkuu päivästä toiseen aivan yhtä mielettömänä.

Illalla meinasin hengittää kokouskahvit väärään kurkkuun, kun näin tämän, aiemmista keskusteluista tutun sotatieteiden tohtorin viimeisimmän julistuksen:

rauhanliike

Kyllä, tässä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija toteaa ykskantaan, ”vielä kerran”, suomalaisen rauhanliikkeen olevan väkivallan mahdollistaja.

Ilmeisesti ajatus ”humanitaarisesta sodasta” on todella saatu iskostettua ihmisten mieliin niin syvälle, että nykyään sotilaslaitokselta voi ihan oikeasti hyvällä omatunnolla syyllistää rauhanliikettä väkivallasta ilman, että ironiamittari edes värähtää.

Mitenkäs se nyt menikään. Sota on rauhaa, jotain sellaista? Käänteisesti silloin kai rauhan on oltava sotaa!

Elämme totisesti absurdiikan aikoja.

Onneksi sentään vaalit ovat ohi, ja seuraavat tulevat vasta 2017 — nyt on taas hetken aikaa poliittisesti korrektia tehdä politiikkaa!

Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.

Tällaisellakin kampanjoitiin vaalien alla. Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.

Vuosi jälkikatsauksessa – ja se, mikä jäi kertomatta

theylive10896252_10204757749920115_8884154790789620092_o

Uutisvuotta 2014 leimasivat imperialismin kiristyneet ristiriidat. Synkän vuoden muotisanoiksi nousivat Ukrainan myötä ulkopolitiikkaan ja informaatiosotaan liittyvät termit – hybridisodankäynti, Putin-juusto ja löyhästi määritelty venäjätrolli-termi, joka asiayhteydestään irrotettuna siirtyi nopeasti tarkoittamaan ketä hyvänsä, jonka mielipiteet poikkeavat valtavirrasta.

Kauhistellessaan venäläistä propagandaa Suomen media sokaistui täysin omalle propagandistiselle asenteelleen. Tuskin viikkoakaan kului ilman uutta, varmaa tietoa Stalinin, Hitlerin ja Saatanan parhaimmat puolet yhdistäneen presidentti Putinin viimeisimmästä juonesta. ”Venäjä aloitti kauppasodan,” uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa, kun Venäjä vastasi omilla pakotteillaan EU:n aloittamaan kauppasotaan.

Nähtäväksi jää, mikä vaikutus EU:n asettamilla Venäjä-pakotteilla on Suomen talouteen pitkällä tähtäimellä. Maamme poliittisen johdon vastuusta vapauttava termi on kuitenkin jo ehditty uittaa tiedotusvälineisiin. ”Nyt tulevat Putin-potkut!”

Nato-lähentyminen eteni

Ukrainan kriisin sivutuotteena Alexander Stubbin sekalainen pätkähallitus onnistui siinä, mistä moni porvarihallitus on vain haaveillut. Suomi on hyvää vauhtia menettämässä itsenäisen ulkopolitiikkansa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.

Pitkään jatkunut maamme hivuttaminen kohti sotilasliitto Natoa otti uuden askeleen syksyllä, kun Walesin huippukokouksessa allekirjoitettiin niin sanottu isäntämaapöytäkirja. Tämä eduskunnalta piilossa valmisteltu sopimus — jota ei saa sanoa sopimukseksi — määritteli uudet puitteet tuelle, jota Suomi antaa maaperälleen tuleville ulkomaisille sotajoukoille.

Siinä missä jokainen Venäjän sotaharjoitus ja joukkojen siirto uutisoitiin tarkkaan, ei Naton suuri sotaharjoitus Baltian alueella kesäkuussa juuri viihtynyt lööpeissä. ”Älä säikähdä,” ennätti sen sijaan Aamulehti neuvomaan elokuussa, kun osana Northern Coasts 14 -harjoitusta Naton saksalaiset sotilasajoneuvot vyöryivät Vuosaaren satamasta kohti Turkuun rantautuneita sotalaivoja.

Samaan aikaan mediassa meni läpi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) ja puolustusministeri Carl Haglundin (r.) vakuuttelu siitä, ettei uusi isäntämaasopimus lähennä Suomea Natoon ”millimetriäkään” — tai muutenkaan ole millään tavalla merkittävä. Itse sopimuksen tekstistä ilmenee kuitenkin, että Suomi sitoutuu siinä ”täysin voimin” tukemaan kaikenlaisia Naton sotilastoimia, myös hyökkäyksiä maamme rajojen ulkopuolelle.

Ay-liikkeen näytön paikka

Vaikka uusien työpaikkojen luomisesta on puhuttu koko vuosi, kokoomusjohtoinen hallitus on onnistunut lähinnä valtion tulopohjan rapauttamisessa ja työttömyyden tuntuvassa kasvattamisessa. Yt-neuvottelut koskivat viime vuonna yhteensä yli 109 000:ta palkansaajaa, potkut tuli 12 447 työläiselle.

Yksityisten palvelualojen irtisanomiset kasvoivat noin 60 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Kyseenalaisen tilaston johdossa oli jälleen Postiksi nimensä vaihtanut Itella (1 132 irtisanottua), sitten entisiä nokialaisia nurkista siivoava Microsoft (1 050) ja pronssisijalla työläisten kyykyttämisellä vuoden aikana profiloitunut Kesko (662).

Ay-liikkeelle vuosi 2015 on näytön paikka. Kentältä nousseet mielenosoitukset Palmian yksityistämistä ja metallin pääluottamusmies Terho Laitilan erottamista vastaan sisältävät myrskyvaroituksen, joka uutta kattojärjestöä suunnittelevan ay-johdon olisi viimeistään nyt syytä panna merkille.

Toinen vuoden aikana pinnan alla kuplinut kysymys on niin sanotun osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan varjolla toteutetut, toinen toistaan hurjemmat suunnitelmat ilmaistöiden teettämisestä ja Saksan matalapalkkatöiden tuomisesta Suomeen. Todellinen pommi laukaistiin vuodenvaihteessa, kun kunnille annettiin väliaikainen oikeus irtisanoa väkeä ja palkata valtion tuella tilalle yli 57-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä.

Yhä röyhkeämmäksi kasvavan EK:n kanssa työväelle aina vain kurjempia ”kompromisseja” hieromisen sijaan Suomen ay-liike voisi ottaa mallia vaikkapa Belgiasta, jossa eläkeiän korotukseen vastattiin viime kuussa yleislakkoon huipentuneella työtaistelujen sarjalla.

Vaietut vapaakauppasopimukset

Marraskuussa tehtiin suomalaista ihmisoikeushistoriaa, kun kansalaisaloitteen avulla eduskunnan käsittelyyn noussut tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin – taantumuksellisten voimien paastoista, rukouksista ja tunteikkaista lauluesityksistä huolimatta.

Vähemmälle huomiolle jäivät samaan aikaan eduskunnassa läpi runnotut päätökset lapsilisien leikkauksista sekä EU:n ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisestä.

Kauppasopimuksiin liittyvät silmänkääntötemput ovatkin olleet vuoden 2014 kestoteema. TTIP-info -liikkeen lukuisista vetoomuksista, mielenosoituksista ja aktiivisesta tiedottamisesta huolimatta kauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) ei vielä joulukuussa osannut mainita sopimukseen liittyviä uhkia. ”Mä oon ehkä enemmän keskittynyt tähän etujen hakemiseen,” kuului ministerin häkeltynyt, mutta rehellinen kommentti.

lenita_toivakka

Kohua herättänyttä TTIP-sopimusta pahemmin jäi varjoon yhtä suuri TiSA-sopimus, joka koskee palvelukauppaa. Arvioiden mukaan sopimus tulee käytännössä tarkoittamaan julkisen palvelujen yksityistämistä laajalla skaalalla. Joulun alla tullut asiakirjavuoto paljastaa, kuinka puhtaat jauhot neuvottelijoilla on pussissa: TiSA-sopimus on tarkoitus pitää salaisena vielä viisi vuotta hyväksymisen jälkeenkin!

Vaalien ravisuttavat ääripuolueet

Tutut puheet eurokriisistä ja Kreikan velasta nousivat uudelleen esiin vuoden lopulla maan ajauduttua uusiin parlamenttivaaleihin. Se, mitä vaaleissa tapahtuu, ja mikä suuren suosian saavuttaneen vasemmistopuolue Syrizan rooliksi muodostuu, on vielä kirjoittamaton lehti.

Varmaa on kuitenkin se, että Kreikan vaalit tarjoavat koko Euroopalle uutta toivoa vallalla olevan talouskurituksen murtamiseksi, ja sitä EU-porvaristo pelkää kuollakseen. ”Pahempaa kuin kommunismi!” kiljui rahastoyhtiö Capital Groupin julkisuuteen vuotanut muistio Talouselämässä. Helsingin Sanomissa maltillisia keynesiläisiä reformeja ajava Syriza taas esiintyy ”Eurooppaa ravisuttavana ääripuolueena”.

Myös Suomessa vuosi 2015 on vaalivuosi. Kokoomuksen kannatus on ammattitaidottoman Alexander Stubbin, arkielämästä irrallaan leijailevan Laura Rädyn, maahanmuuttajien lastenvaunuilla ratsastaneen Pia Kauman ja suhmuroinnilla Helsingin johtoon pyrkineen Lasse Männistön myötä romahtanut alemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Samalla hallituksen ikuisuusprojektit kompastelevat edelleen. Kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella hyväksytty sote-uudistus törmäsi juuri niihin ongelmiin, joista sekä SKP että oikeusoppineet alusta lähtien varoittelivat.

Huonosti on käynyt myös perussuomalaiselle valeoppositiolle, jonka kenttä laskevien gallup-lukujen pelossa repii itseään hajalle. PS:n todellinen korttien kuultiin paljastus joulukuun lopussa, kun pääministeriksi pyrkivä Timo Soini lupasi vaalien jälkeisen hallituksen sopeuttavan valtiontaloutta ”noin 10 miljardilla eurolla.”

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma...

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma…

Samanlaisia lukuja on aiemmin pyörittänyt ”Oy Suomi Ab:n” johdosta haaveileva keskustan bisnesmies Juha Sipilä, joka pelkästään taustalla pysyttelemällä, nyökyttelemällä ja hymyilemällä on noussut gallupeissa johtoon. Heitot kymmenien tuhansien julkisten sektorin töiden lakkauttamisesta ja Suomen valtion omaisuuden myymisestä ovat olleet niin karmeita, että Sipilän keskusta voisi suoraan vaihtaa nimensä oikeistoksi, jottei äänestäjille jää asiasta epäselvyyksiä.

Suomessakin on siis tilausta ”ääripuolueelle”, joka uskaltaa haastaa suurpääoman politiikan ja aiheuttaa porvareille univaikeuksia.

Informaatiosotaa ja trolliarmeijoita

Ryssä on tulossa rajan yli ihan juuri nyt. Katso kuvat!

Ryssä on tulossa rajan yli ihan juuri nyt. Katso kuvat!


Nykyistä vapaan tiedonvälityksen maailmaa on usein juhlapuheissa pidetty merkkinä siitä, että menneiden aikojen karkea valtiollinen propaganda on menettämässä merkitystään. Huippuverkottuneisuuden aikana ei enää olisi mahdollista aivopestä ihmisiä 30-luvun tyyliin harhaisilla viholliskuvilla.

Aiemmin olin itsekin tuudittautunut tähän toiveuneen. Ukrainan kriisi on kuitenkin osoittanut asian olevan toisin.

Mediaa joka tuutista työntävässä yhteiskunnassamme räikeää propagandaa on aivan yhtä helppo syöttää infoähkyään puhisevalle kansalaiselle kuin ennenkin. Facebookin ja Twitterin aikakaudella se on itse asiassa helpompaa kuin koskaan.

Kun sosiaalisessa mediassa formaatti on kuva, otsikko ja lyhyt katkelma tekstiä, jutuissa ei tarvitse enää olla sisältöä kuin nimeksi: tärkeintä on tuottaa jatkuvalla syötöllä uusia, toinen toistaan raflaavampia otsikoita, sillä ne ovat ainoa asia joka tullaan lukemaan ennen Jaa-napin painallusta. Jokainen media on joutunut iltapäivälehdistymään.

Poliittisen tilanteen kärjistyminen Ukrainassa on antanut tähän huimasti lisää materiaalia. Tarina itäisestä uhkasta myy kuin häkä. Siksi lööpit julistavat joka päivä samaa viestiä niin kioskin kulmalla kuin sosiaalisen median uutisvirrassa: Venäjä on hyökkäämässä milloin mihinkin, pääasiassa Suomeen. Joskus Putin on valtaamassa koko itäisen Euroopan suurkaupungit kahdessa päivässä.

Artikkeleita tarkemmin lukemalla jutut paljastuvat yleensä ankoiksi tai tahalliseksi liioitteluksi, mutta silloin on jo ehditty tuutata ulos seuraava lööppi. Korjaukset painetaan pienellä ja huomattavasti epäkiinnostavammalla otsikolla, joka ei taatusti pääse etusivulle.

* * *

Syyskuussa suomalainen journalismi otti tässä genressä jonkinlaisen pohjakosketuksen, kun yt-nevotteluissa rajulle säästölinjalle lähtenyt Yle lähti ärhäkkäästi tavoittelemaan sensaatiolööppien mukanaan tuomaa klikkausliikennettä omalla kauhutarinallaan.

Muutaman päivän aikana Yle ampui verkkoon täysilaidallisen Putinin viimeisintä salajuonta. Raskaimpiin panoksiin kuului paljastusjuttu Verkkosodan takana voi olla Pietarissa sijaitseva trollitehdas. Artikkelissa tutkija Saara Jantunen Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta kertoo Suomen olevan Pietarista johdetun salakavalan informaatiohyökkäyksen kohteena.

Ehkä.

– On vaikea sanoa kun näkee pelkkää viestintää verkossa, että kuka siellä viestin takana on, mutta kun katsoo niiden viestien sisältöä [soraääniä esimerkiksi Natosta ja Euroopan unionista] niin ne tukevat täysin Venäjän informaatioagendaa.

Jantunen kertoo, että sylttytehdas verkossa esiintyvien EU- ja Nato-vastaisten mielipiteiden takana saattaa olla ”lehtitietojen mukaan” Pietarissa sijaitseva trollitehdas, joka on erikoistunut ”väärien viestien” lähettämiseen, ja jonka henkilöstömäärää on ”vaikea arvioida”.

En tiedä, minkä lehtitietojen varassa Jantunen elää, mutta ns. Pietarin trollitehtaan (eli Internet Research Agency -nimisen yhtiön) henkilöstöstä on ainakin siitä kirjoittaneessa lehdistössä ollut selkeä arvio. Firman toiminta on ollut tiedossa ainakin vuodesta 2013, jolloin siitä kertoi oppositiolehti Novaja Gazeta. Venäläinen MR7.ru-sivusto puolestaan kertoi firman työllistävän 300 ihmistä.

Maksettujen kirjoittajien kerrottiin tuolloin tuottavan sata kommenttia päivässä. Nämä ”ammattitrollit” ovat erikoistuneet kommentoimaan pääasiassa Venäjän sisäpolitiikkaa venäjän kielellä. Myös Venäjän oppositiolla on ilmeisesti ollut vastaavia operaatioita.

Toukokuussa 2014 venäläinen Anonymous International -ryhmä julkaisi tietoja, joiden mukaan Ukrainan kriisin myötä trollit ovat laajentaneet repertuaariaan myös ukrainaksi ja englanniksi kirjoitettuihin kommentteihin. Trolliarmeijan kokoa on mahdollisesti kasvatettu 600 henkeen, mutta pääpaino on silti venäjässä. The Guardian -lehden moderaattorit väittävät tunnistavansa nämä viestit omilla foorumeillaan leimallisen huonosta englannin taidosta.

Siinä missä Pietarin trollitehtaan olemassaolo vaikuttaa siis näiden tietojen perusteella todennäköiseltä, toiminnan laatu on melko kyseenalaista. Miljoonabudjetistaan huolimatta nämä operatiivit eivät osaa kovin hyvin edes englantia, maailman helpointa kieltä.

Mikä saa Jantusen epäilemään, että nämä samat ihmiset ovat opetelleet suomea, vieläpä niin hyvin ettei heitä voi erottaa oikeista suomalaisista? Onko vuodetuista dokumenteista paljastunut jokin konkreettinen Suomi-yhteys?

”Todisteita ei ole”, vastaa Jantunen, sillä ”informaatiosodassa ei ylipäätään ole todisteita.”

Siinäpä asiantuntemusta kerrakseen!

* * *

Outoja loogisia harppauksia hirvittävämpi asia on kuitenkin se härskin yksisilmäinen jingoismi, joka Jantusen kommenteista välittyy lukijalle.

Tarkkasilmäinen huomaa, ettei artikkelista itse asiassa löydy perinteistä verkkotrollin määritelmää: viestien sisällöttömyyttä, hyökkäävyyttä, argumenttivirheitä, netiketin rikkomista jne. Siinä ei myöskään erotella yhtäkään spesifiä valheellista väitettä, jota nämä trollit levittävät. Viesti on selvä: Trolliuteen riittää nyt, että levittää vääriä mielipiteitä.

Hälyttävää on myös tapa, jolla asiantuntija kuvailee Venäjän informaatiosodankäynnin vaikuttavan suomalaiseen mediaan ja päätöksentekijöihin sairauden tavalla: he ”oireilevat”, eli ”kysyvät mikä on totta ja mikä disinformaatiota, vaativat tukea päätöksenteolle ja tilannekuvan muodostamiselle.”

Luit oikein: media ja poliitikko on sairas ja oireilee, jos kehtaa kyseenalaistaa virallista, EU:n ja Naton edustamaa länsimaista totuutta. Terveempää olisi välttää ”soraääniä” ja ilmeisesti vain olla asioista samaa mieltä:

”Kun tavoitteena on riidan aiheuttaminen, asiakysymyksistä riiteleminen tukee informaatiotavoitetta.”

Siis lyhyesti: jos olet julkisesti eri mieltä, tuet Venäjää. Tämä ei ole kärjistys, vaan se, mitä jutussa kirjaimellisesti sanotaan. Kuinka yksikään itseään kunnioittava toimittaja kehtaa päästää tällaisen lausunnon julkisuuteen?

Itsehän olen ymmärtänyt asian niin, että median tehtävä on kysyä, mikä on totta ja mikä disinformaatiota. Samoin poliitikon tulisikin vaatia kaikenlaista tietoa tilannekuvan muodostamiseksi, ei uskoa sokeasti yhden puolen lehdistötiedotteita.

Puolustusvoimien tutkimuskekuksen tuleva motto.

Puolustusvoimien tutkimuskekuksen tuleva motto.

* * *

Asiaa ei paranna se, että sama asenne jatkuu valtiojohdon huipulle saakka: toisessa Ylen artikkelissa puolustusministeri Carl Haglund (rkp) kertoo myös joutuneensa trollien uhriksi, sillä hänen Twitter- ja Facebook-tileillään on ”kaikenlaisia kommentteja.”

”Nimimerkillä kirjoittavien henkilöiden kohdalla käy mielessä, että onko kyseessä nyt ihan oikea suomalainen, vai onko kyseessä joku jolle maksetaan siitä tai jonka työtehtävänä on kirjoittaa tietyntyyppisiä näkemyksiä ja vaikuttaa keskusteluun. Sitä ei voi todistaa, mutta sellainen ajatus käy mielessä.”

Ylen seuraava askel olikin kehottaa lukijoitaan ilmiantamaan nämä verkossa vaikuttavat Venäjä-trollit, joista koostetaan tulevaisuudessa ”tutkivan journalismin” artikkeli. Juttu luo itse oman tarinansa: se antaa ymmärtää, että suomalaisetkin nettifoorumit ovat täynnä Kremlin ”nimettömiä verkkohäiriköitä”, ja toivoo niistä raportteja valppailta kansalaisilta. Ristiriita jutun otsikon ja sisällön välillä on räikeä:

”Venäjän valtion osuudesta trollailuun ei ole todisteita, mutta … Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi?”

Jutussa painotetaan, ettei tarkoituksena ole nostaa esiin yksittäisiä trolleja. Juuri tähän Twitterin keskustelu #venäjätrolli-tägillä kuitenkin meni: parhaita mccarthyläisiä perinteitä noudattaen yksi jos toinenkin varma maksettu trolli nostettiin tikunnokkaan. Uudessa Suomessa Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Ville Hautakangas pääsi mässäilemään, miten ihan hänen lähipiirissään vaikuttaa näitä vieraan vallan agentteja.

Ylen juttuun liitetyssä blogissa myös kirjailija Jari Tervo jatkoi faktojen värittämistä ilmoittamalla suoraan tosiasiana, että kaikki hänen bloginsa kommenteissa Ukrainan tilannetta ja Venäjän ulkopolitiikkaa eri tavalla tulkitsevat ovat todennäköisesti joko Johan Bäckmanin feikkiprofiileja tai Kremlin maksettuja trolleja. Lokakuussa iltalehdistö jatkoi Ylen viitoittamalla tiellä julkaisemalla mm. jutun, jossa maailmanpolitiikan rautainen asiantuntija Sofi Oksanen kertoi nähneensä Venäjän agentteja jo Vauva-lehden foorumeillakin.

Näiltä kynäilijöiltä tuntuu kokonaan menevän ohi ironia siinä, kuinka paljon heidän puheensa muistuttaa tapaa, jolla virallisen linjan kriitikoita Venäjällä leimataan.

Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi olla Putinin ulkopolitiikkaa vastaan? Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi vastustaa homopropagandalakia? Ja vielä kun todisteeksi riittää, ettei todisteita ole, ollaankin jo informaatiosodan kovassa ytimessä.

* * *

Aalto-yliopiston tietoturva-asiantuntija ja sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll hämmentää omassa Ylen haastattelussaan soppaa kuvaamalla Venäjän toimintaa ”hybridisodankäynniksi”. Termiä on aiemmin käyttänyt mm. sotilasliitto Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen.

Hybridisota on ajallemme ominainen, uusi ilmiö, asiantuntija kertoo, sillä siihen liittyy perinteisten sodankäynnin muotojen lisäksi mediavaikuttamista ja psykologisia operaatioita.

Limnéllin puolustukseksi on todettava, että hän sentään muistaa mainita myös länsimaiden käyvän tätä hybridisotaa. Silti on ihmeteltävä, miten on mahdollista esittää näin historiattomia ja epätarkkoja väitteitä ilman, että toimittaja keskeyttää ja kysyy, onko asiantuntija nyt aivan tosissaan?

Psykologinen aspekti on ollut oleellinen osa sotaa niin kauan, kuin sodista on kirjoitettu. Tällaista ”hybridisodankäyntiä” – tai kuten se yleisimmin tunnetaan, ihan tavallista sodankäyntiä – kuvaillaan esimerkiksi yli 2000 vuotta vanhassa Sun Tzun Sodankäynnin taidossa. Sodassa ensimmäinen uhri on aina totuus, kertoo vanha sananlasku, jonka jokaisen toimittajan luulisi tietävän.

Edes se, että psykologinen sodankäynti on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, ei ole enää kovin uutta.

Jo vuonna 2011 paljastui, että Yhdysvaltain sotilasvoimien Lähi-idän ja Keski-Aasian operaatioista vastaava CENTCOM on allekirjoittanut 2.8 miljoonan dollarin sopimuksen web-turvallisuusyhtiö Ntrepidin kanssa ohjelmistosta, jolla agentit voivat levittää Nato-myönteistä propagandaa Yhdysvaltain ulkopuolisille ”vieraskielisille verkkosivuille”. Ohjelmisto tarjoaa jokaiselle käyttäjälleen 10 kauko-ohjattavaa valepersoonaa, joilla jokaisella on ”teknisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti uskottava tausta”.

Milloin voimme odottaa Suomessa tutkivan journalismin juttua Nato-trolleista?

Lupaavaa uraa psykologisessa sodankäynnissä lupailee  mm. GoArmy.com.

Lupaavaa uraa psykologisessa sodankäynnissä lupailee mm. GoArmy.com.

* * *

Hyvin omituista on myös puhe siitä, miten hybridisodankäynti ”hämärtää rajaa sodan ja rauhan välillä”.

Tällaisten väitteiden esittäjien olisi syytä tutustua ensialkuun vaikka Carl von Clausewitzin 1800-luvulla erottelemiin sodankäynnin maksiimeihin: sota on vain politiikan jatkamista toisin keinoin – se on politiikan osa.

Tällä kannalla on perinteisesti ollut myös historialliseen materialismiin ajattelunsa pohjaava vasemmisto. Sodan ymmärtämiseksi on ensisjaisen tärkeää ymmärtää sodan taustalla oleva politiikka, pääasiassa taloudelliset suhteet. Putin ei liittänyt Krimiä Venäjään henkilökohtaista suuruudenhulluuttaan tai pahansisuisuuttaan, vaan imperialismin sisäisen logiikan ajamana.

Ymmärtääksemme Ukrainan kriisiä olisi meidän siis ymmärrettävä imperialismi maailmanjärjestelmänä. Tässä pelissä Nato ja Euroopan unioni eivät todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia, vaan päätekijöitä.

Mutta jos sanot tämän ääneen, on nyt valtamedian taholta leima lyöty otsaasi jo valmiiksi: Olet putinisti, Venäjän maksettu trolli. Rauhanjärjestöjä on väitetty putinistisiksi, koska ne eivät eksplisiittisesti asetu EU:n puolelle konfliktissa. Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspuro sai julkisuudessa ”Putin-mielisen” leiman, vaikka on vuosien ajan esittänyt laajaa Putinin ja hänen puolueensa kritiikkiä.

Julkinen keskustelu on näin onnistuttu myrkyttämään pitkälle tulevaisuuteen.

Kuva: Veikko Koivusalo

Harva tiedotusväline oli paikalla uutisoimassa, kun UKP:n Petro Simonenko tapasi SKP:n JP Väisäsen Suomessa. Ukrainan kommunistit eivät kannata separatisteja eivätkä Kiovaa.

* * *

Työväenliikkeen näkökulmasta kirjoittavana toimittajana olen toki sitä mieltä, että puolueettomuus journalismissa on mahdottomuus, kuten on mahdotonta puolueettomuus ylipäätään maailman asioissa. Lopulta toimittaja tulee kirjoittaneeksi aina jostakin näkökulmasta.

Jonkinlainen objektiivisuus faktoista kerrottaessa lienee kuitenkin mahdollista saavuttaa, tai ainakin säilyttää tavoitteena. Ideaalisessa maailmassa tutkivat journalistit, erityisesti kaupallisista intresseistä vapaassa yleisradiossa, olisivat tässä keskeisessä asemassa – avaamassa niitä kriisin takana lymyileviä taloudellisia ja poliittisia suhteita, joista ostetut mediat vaikenevat.

Sen sijaan Yleä myöten koko suomalainen valtamedian kenttä tuntuu nyt valinneen avoimesti puolensa kahden suurvaltablokin keskinäisessä kädenväännössä. Tai kuten Jari Tervo asian ilmaisee:

Ukrainan sodassa trollit ovat jo päässeet tavoitteeseensa, kun kansalainen ajattelee: molemmat osapuolet valehtelevat.

Näin voi kirjoittaa vain informaatiosoturi, joka on niellyt hömppätarinan Hyvän Lännen ja Pahan Idän välisestä kulttuurikamppailusta. Siinä Ukraina näyttäytyy myyttisten länsimaisten arvojen puolustustaisteluna. Putin on tässä taistelussa samaa aikaan sekä Hitler että Stalin, siinä missä ”valkoisen rodun puolesta” maanmiehiään ammuskelevat ukrainalaiset uusnatsit vain välttämätön paha.

Naivistinen ajatus hyvisten ja pahisten tappelusta on mukavan turvallinen fiktio, jolla kätevästi pyyhitään asetelmasta turha monimutkaisuus – kuten se, että Ukrainan konfliktin kummaltakin puolelta löytyvät takkiaan sujuvasti kääntävät suuren rahan oligarkit, tai se, että Ukrainan ”länsimaista demokratiaa” ajava hallitus pyrkii estämään vaaleilla valitun vasemmisto-opposition toiminnan.

Mikä on ollut EU:n rooli kriisissä? Mitä Ukrainan talouden ”rakennesopeutus” tarkoittaa maan taloudelle ja tavallisille kansalaisille? Mikä motiivi separatisteilla on vastustaa Kiovaa?

Pietarilainen toimittaja Nikolai Donskov esittää asian oivallisesti:

”Kun läntinen media ei esitä näitä kiusallisia kysymyksiä yleisölleen, se kaventaa tuntuvasti keskustelun aihepiiriä, vähentää läntisten poliitikkojen ja koko yhteiskunnan vaihtoehtojen kirjoa … Demonisoidessaan Putinin hahmoa ja syyttäessään kaikista onnettomuuksista Venäjää länsilehdistö tekee karhunpalveluksen itselleen. Saati että vastaisi keskeisiin kysymyksiin Ukrainan kriisin syistä, läntinen media ei edes esitä niitä, vaan toinen toistaan kopioiden syyttää Venäjää kaikesta, mikä pakostakin synnyttää epäilyksiä tällaisen informaation vastaanottajissa. … länsimedia paitsi madaltaa omien poliitikkojensa moraalista arvovaltaa, myös edistää tahtomattaankin Putinin moraalisen arvovallan kasvua …”

Juuri tässä on informaatiosodan todellinen vaara. Mitä epäanalyyttisemmän ja hysteerisemmän asenteen läntinen media ottaa suhteessa Venäjään, sitä enemmän se itse asiassa vahvistaa putinismia, niin Venäjällä kuin Suomessakin.

Todelliset putinistit ovat siitä ainoastaan kiitollisia.