Posts Tagged ‘köyhyys’

Onnistunut juhlaraha

Verkossa kiersi tänään tyrmistyneitä reaktioita Suomen Rahapajan julkistamaan ensimmäiseen Itsenäisyyden vuosikymmenet -sarjan juhlarahaan, eikä syyttä. Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavan rahan kääntöpuolelle on kopioitu valokuva punaisten vankien joukkoteloituksesta.

juhlaraha18118659_10209500920224038_2853299749017027167_n

Ymmärrän kaikkia niitä, jotka vaativat kolikon vetämistä pois myynnistä. Henkilökohtaisesti pidän tätä kuitenkin erittäin onnistuneena juhlarahana juuri vuosille 1917-1939.

Jos tarkoituksena on muistuttaa mikä henki vallitsi Suomessa noina vuosina, on vaikea kuvitella mihin hetkeen paremmin sen voisi tiivistää kuin kiväärien edessä mutaan lakoavaan kurjalistoon.

Heillä ei tuolloin ollut juhlimisen aihetta. Nuo vuodet olivat porvariston ja nousevan suomalaisen fasismin juhlaa.

Valkoinen Suomi pohjasi työväenliikkeen murskaamiselle ja köyhien tappamiselle. Mitä sitä kiertelemään.

* * *

Erikoista tässä on ehkä enemmän, miten Suomen Rahapaja luonnehtii tätä ”upean juhlarahan” kuvastoa ”nostalgiseksi” ja ”voitetuiksi vaikeuksiksi”.

Tilaa upea juhlaraha! Nostalginen Itsenäisyyden vuosikymmenet 1917-1939 -juhlaraha avaa hienon, Suomen itsenäisyyden tarinan saavutusten ja voitettujen vaikeuksien kautta kertovan rahasarjan.

Tämä on kaikessa mauttomuudessaan häkellyttävää, mutta samalla mitä mainioin opetus siitä, miten eri tavoilla todellisuutta voidaan hahmottaa ja historiaa kirjoittaa. Porvari puhuu siinä aina eri kieltä kuin työväki.

Aivan kuin nyt leikkaukset tuovat hyvinvointia ja pakottaminen on valinnanvapautta, samoin hallitsevan luokan näkökulmasta teloitukset voivat olla vanhoja hyviä aikoja ja ammutut työläiset voitettuja vaikeuksia.

Kolikon kuva tuo itse asiassa ilmeiseksi, että Suomi100-juhlavuoden keskeinen slogan – ”Yhdessä” – on fuulaa.

Suomea ei sen enempää 1917 kuin 2017 rakennettu tai rakenneta monoliittisesti yhdessä, yhteen suuntaan. Politiikassa on ratkaisemattomia ristiriitoja, ja eri yhteiskuntaluokilla on lähtökohtaisesti eri näkemykset, eri intressit, ja eri suunnat.

Tänään on jälleen vallassa suuromistajien luokka. Kun se puhuu Suomen edusta, se puhuu omasta edustaan. Kun se puhuu paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, noh…

Köyhiä ei enää saa ampua, mutta on toisiakin keinoja.

* * *

Aamulehti tavoitti kohua kommentoimaan kolikon muotoilija Ilkka Suppasen, joka reagoi asiaan sen edellyttämällä vakavuudella:

Nasta juttu […] En voi sanoa kuin vau. Ei minun aiemmista kipoistani ja kupeistani ole noussut tällaista kohua. Taisin onnistua.

Muotoilijasta oli lehden mukaan aivan selvää, että itsenäisyyden alkuvuosien kolikkoon kuuluu kansalaissota. Ja kuten edellä todettua, olen tästä samaa mieltä.

– Se oli nuoren kansankunnan suurin haaste. Ja sitä selviydyttiin kunnialla, jo 1922 sosialidemokraatit olivat hallituksessa, muistuttaa Suppanen.

Tätä näkemystä luokkasodan jälkipyykin ”kunniallisuudesta” taas on hyvin vaikea allekirjoittaa – kunnes muistaa, että myös käsitys kunniasta riippuu aina siitä, mistä viitekehyksestä asiaa tarkastellaan.

Porvarillisesta näkövinkkelistä lienee selitettävissä kunnialliseksi se, että suurin osa sodan kymmenistä tuhansista uhreista kuoli (laittomien teloitusten lisäksi) varsinaisen sodan jälkeen vankileireillä nälkään ja sairauksiin. Saatiinhan sentään punikit pidettyä kurissa.

Nykyään sellaista toki pidettäisiin kiistatta sotarikoksena.

– Kolikolla on aina kaksi puolta, muistuttaa muotoilija Suppanenkin.

Juuri tämän juhlakolikon toisella puolella on vuonna 1938 valmistunut Olympiastadionin torni, jonka luona sitten muutaman vuoden kuluttua saatiin järjestetyksi yhteiset miniolympialaiset natsi-Saksan kanssa. Tästä valoisasta kääntöpuolesta voimme sentään kaikki olla ylpeitä, eikö totta!

– Kolikon taustalla on aitoja valokuvia, myöntää Suppanen. – En halua kuitenkaan ajatella, ammutaanko siinä punaisia vai valkoisia.

Historiallinen valokuva johon kolikko perustuu kuitenkin tiettävästi on juuri punaisten teloitustilanteesta, joka Aamulehden tietojen mukaan tapahtui erään Uotilan talon pihassa.

teloitus

* * *

Juhlarahan visuaalisen ilmeen hyväksynyt Petteri Orpo kiirehti pian julkisuuteen pesemään käsiään jupakasta, ja kolikko aiotaan viimeisimpien tietojen perusteella suunnitella uudelleen.

– En kiinnittänyt riittävää huomiota asetuksen visuaaliseen suunnitelmaan, vaan luotin juhlarahalautakunnan esitykseen. Pahoittelen tapahtunutta. Tämä asetus kumotaan ja kokonaisuus harkitaan uudelleen, valtiovarainministeri Orpo kommentoi.

Tässä vaiheessa on sanottava, että minun kiinnostukseni loppuu.

Juhlaraha ideana ei voisi oikeastaan vähempää olla minun juttuni, kun oikean rahankin kanssa on vähän niin ja näin. Toivoisinkin mieluummin, että hallitus harkitsisi palauttavansa kaikki ne ihan tavalliset kolikot, jotka ovat jääneet puuttumaan köyhien taskusta tällä hallituskaudella.

Mutta jos ja kun Suomen Rahapaja tulee joka tapauksessa tulevien vuosien aikana julkaisemaan yhteensä viisi koko Suomen historian käsittävää juhlarahaa – ja koska tämä ensimmäinen yritys nyt meni vähän pieleen – on kansalaisten syytä esittää nyt omia visioitaan näiden kolikoiden kääntöpuoliksi.

Jos haluaan pysyä teemassa, keskitysleiri Karjalassa, sillan alla värjöttelevä suomalainen Tukholmassa ja leipäjono Myllypurossa tulevat heti äkkiseltään mieleen.

Mainokset

En kaipaa mainosta MV-lehdeltä

Pääministeri Sipilän haastattelustani tuli jonkinlainen viraalihitti Facebookin puolella. Myös roskajulkaisu MV-lehti tarttui aiheeseen ja julkaisi minusta eilen jutun.

Eikä siinä vielä mitään, mutta se oli juttu jossa minua kehuttiin!

Tämä kävi luontoni päälle raskaasti. En kaipaa mainosta julkaisulta, joka on aiemmin hyökännyt ystävieni, toverieni ja muiden suuresti arvostamieni henkilöiden kimppuun, levittänyt valheita, mustamaalannut viattomia ihmisiä, ja on täpötäynnä oksettavaa rasismia. En halunnut kenenkään luulevan, että minä olin samalla puolella tällaisen toiminnan kanssa.

En voinut antaa asian olla. Päätin käydä illalla itse julkaisun ”päätoimittajan” Ilja Janitskinin vaaliteltalla antamassa palautetta.

Teltalla päivystävät Suomi Ensin -sankarit eivät arvostaneet suoraa palautettani vaan kokivat sen hyökkäyksenä, eli atakkina. Teltasta rynnisti huomioliiviasuinen isokokoinen nuori mies, joka välittömästi yritti ottaa minut niskalenkkiotteeseen ja huusi kovaan ääneen.

Lyhyen mielipiteiden vaihdon jälkeen paikalle kutsuttu poliisipartio poisti minut paikalta. Viestini kuitenkin taisi tulla kaikille selväksi.

* * *

Poliisin käytös hieman yllätti. Pidempi poliisimies kävi todella kierroksilla ja uhkasi laittaa minut putkaan (jo toinen kerta tällä viikolla!) Siinä sitten käytiin uusi väittely noin varttitunnin ajan.

Poliisin mielestä tuo alue Rautatientorista kuuluu Suomi Ensin -porukalle eikä sinne saa kukaan tulla ilman lupaa, vaikka paikka on julkinen. Poliisimies muotoili asian niin, että ”ajattele jos mä tulisin vaan sun kotiin.” Kysyin, eikö kotirauhan häiritseminen ole pikkasen eri pykälä.

Poliisi muotoili asian uudelleen niin, että ”mieti jos sä vaan menisit tonne toiseen leiriin, et mitä siinä tapahtuisi.” Kerroin että olen kyllä käynyt siellä ja ihan tervetulleeksi toivotettiin.

Kun totesin sitten halunneeni vain ilmaista mielipiteeni Janitskinin julkaisusta, ja enkä sanottavani sanottua ole tulossa toistamiseen, rupesi poliisimies vielä avautumaan, että ei pitäisi sanoista loukkaantua, ja että kyllä poliisitkin saa toimittajilta paljon paskaa niskaan.

Tapaukseen liittymättömien traumojen purkaminen satunnaiselle kansalaiselle oli mielestäni erikoista. Totesin, että olen toimittajanakin ollut pari vuotta ja että kyllä sananvapauttakin rajoittavat muutamat lakipykälät.

Lopulta lyhyempi poliisimies puuttui sanasotaan ja pisti riidan poikki. Menin metrolla kotiin. Kotona sain tietää, että Suomi Ensin -porukan legendoissa tarina oli jo muuttunut niin, että olisin lyönyt poliisia ja joutunut vangituksi.

* * *

Oli mielenkiintoista huomata kuinka ääni rasistien kellossa muuttui sosiaalisessa mediassa.

Sipilä-haastatteluvideostani aiemmin täysillä tykkäilleet isänmaan ystävät ryhtyivät nyt purkamaan harmistustaan, kun tajusivat, etten ole mukana heidän vihanlietsonnassaan.

Siinä missä päivää aikaisemmin nämä ”kansallismieliset” vannoivat olevansa suomalaisen köyhän puolella, nyt sainkin kuulla olevani viheliäinen sossupummi, jonka pitäisi mennä töihin ja lopettaa valittaminen. Näin minua valisti esimerkiksi ”Vilho Vesterinen” -nimellä esiintynyt Facebook-käyttäjä.

”Vilho” meni hieman hiljaisemmaksi kun kerroin tietäväni, että nimimerkin takana on todellisuudessa Suomi Ensin -liikkeen ympärillä pyörivä amatöörikuvaaja Nico Ylä-Soininmäki. Seuraavaksi rupesikin sitten tulemaan kaikkea inhimillisyyttä ja järkeä loukkaavaa rasistista roskaa läheisistäni, jolloin Vilho siirtyi blokin puolelle.

Eräs toinen Ari-niminen mieshenkilö lupasi selvittää kaikki verotietoni ja työpaikkani, jotta voi kertoa kaikille miten säälittävä työtön olen. Hän ilmoitti myös tulevansa kuvaamaan minua ja muita Espoon leipäjonoissa ja selvittämään kaikkien jonolaisten ihonvärin.

Tässä ”kansallismielisten”, sekä perussuomalaisten että näiden ärhäkkäämpien kumppaniensa, suhtautuminen köyhiin pähkinänkuoressa. ”Pidetään ensin huolta omista vähävaraisistamme” toimii sloganina tasan niin kauan, kun sillä voi lyödä päähän maahanmuuttajia. Mutta sillä sekunnilla kun köyhät oikeasti ryhtyvät penäämään oikeuksiaan ja toimimaan etujensa mukaisesti, heidät voidaan heittää bussin alle.

Asioista niiden oikeilla nimillä – ”Sota on sottoo”

Kapitalismin kovimmassa ytimessä leviävä Occupy Wall Street-liike on vallannut toreja suurkaupungista toiseen, sulkenut moottoriteitä ja satamia ja tavoittanut myös valtavirran median ja poliitikkojen rajallisen huomion.

 
Liikkeen motivaationa toimivat tavallisten ihmisten kokemat arkipäivän epäoikeudenmukaisuudet, jatkuva talousahdinko ja vaikutusmahdollisuuksien puute ovat kokemuksia, jotka ruokkivat tyytymättömyyttä, mutta eivät vielä suoraan johda syvempään analyysiin. Siemenet syvempäänkin yhteiskunnallisten suhteiden ymmärrykseen ovat olemassa, vaikka vielä ei kovin tieteellisellä pohjalla liikutakaan. Protestien tunnus ”We are the 99%!” kertoo joka tapauksessa jonkinlaisesta heränneestä luokkatietoisuudesta.

Puhe luokkayhteiskunnasta, luokkasodasta, Karl Marxista ja jopa sosialismista ovat myös levinneet Yhdysvaltain valtamediaan. Voiko tästä kiittää Demokraattista puoluetta, joka USA:ssa esittää vasemmistoa? Ovatko syyllisiä radikaalien sosialistien voimat tai kommunistien salaliitto? Päinvastoin.

Hampaattomat demokraatit ovat puheissaan keskittyneet lähinnä republikaanien mielistelyyn ja maan virallinen kommunistipuolue Communist Party USAkin on tehnyt itsestään lähinnä tarpeettoman demokraattien hännystelyporukan, jolla ei ole aikoihin ollut mitään omaa sanottavaa. Luokkatietoisuuden kasvusta ja vanhojen hyvien termien esiinnostamisesta on tosiasiassa kiittäminen politiikan kentän oikeistolaisinta laitaa ja sen äänitorvia, vainoharhojen ja kommunistipelkojen voimalla porskuttavia Fox Newsiä, Glenn Beckiä ja Tea Party-liikettä, joiden ajatuksilla on jatkuvasti enemmän vaikutusvaltaa myös republikaanipuolueessa.

 
Luottaessaan periamerikkalaiseen, sukupolvia kestäneen propagandatyön luomaan kommunismin pelkoon ovat USA:n konservatiivit valinneet retoriikassaan lyömäaseiksi marxilaisia termejä kuten sosialismi ja luokkataistelu. Ennen vain kommunistien teoreettisissa julkaisuissa esiintyneet sanat ovat konservatiivien ansiosta eksyneet kaikkialle julkiseen keskusteluun. Eletään omituisia aikoja, kun imperialismin synkimmän keskuksen paljon parjatussa valtamediassa aamu-tv:n juontaja käy juttelemaan leppoisia luokkasodasta.

Totta kai kyseessä on termien väärinkäyttö, jos väitetään että USA:n presidentti tai hänen edustamansa toinen maan äärikapitalistisista valtapuolueista olisi millään tavalla sosialistinen, mutta tällä retoriikalla on kuitenkin ollut mielenkiintoinen vastareaktio. Iskusanoiksi tarkoitetut käsitteet eivät herätäkään samaa punapelkoa kuin 50-luvulla – pikemminkin kiinnostusta. Yhdysvaltain sosialismia julkisesti ajavat puolueet (mm. Socialist Party USA, Socialist Equality Party jne.) ovat moninkertaistaneet jäsenmääränsä. Rajaamalla sosialismin ainoaksi vaihtoehdoksi harjoittamalleen järjettömälle politiikalle republikaanit ovat itse asiassa tehneet valtavan palveluksen koko sosialistiselle liikkeelle.

Esimerkiksi tässä videossa konservatiivi, Yhdysvaltain kongressin jäsen ja republikaani, ottaa suorassa lähetyksessä omatoimisesti esille luokkataistelun käsitteen. Tietenkin hänen vääristyneessä maailmankuvassaan luokkasotaa on vain se, että rikkaita verotetaan – ja lopuksi on yritettävä sitten leikkiä, että kaikki ovat oikeastaan samassa veneessä, ettei luokkia oikeastaan olekaan, vain yksi yhtenäinen Ameriikan Kansa.


 
Selittely samasta veneestä ei vain enää mene läpi millään tasolla maassa, jossa n. 50 miljoonaa elää jatkuvassa kurjuudessa samalla kun 1% väestöstä hallitsee puolta maan vauraudesta. Kommenteista voi kuulla ihmisten turhautuneisuuden:

”What kind of politician – especially one whose entire membership faces re-election in a year – credits the opposition with being behind an increasingly popular movement? One whose loyalty is to the one party system and to the illusion of difference.”

”This is the primary problem in America and Western politics in general – there is no discourse. There is no honest debate. There are those in power with their fingers in their ears and there are those without power shouting from the rooftops. Apparently, never the twain shall meet. You just cannot get through the islation bubble to get any real information into the thick skulls of the political ruling class. The people cannot talk to the governments that are supposed to represent them, because the governments appear to understand just one language – money, the language that most people cannot speak.”

Retorinen ”talking point” kääntyykin itseään vastaan – jos joku kerran voi republikaaninkin mukaan ylipäätään käydä luokkataistelua, sen on oltava todellinen asia, kahden voiman välinen kamppailu johon kumpikin osapuoli voi osallistua. Ja USA:ssa kansalaisille ei todellakaan ole jäänyt epäselväksi, kumpi puoli tässä taistelussa on viime vuodet ollut voitolla. Yhdysvaltalaista sananlaskua mukaillen on nyt avattu sellainen purkillinen matoja, että niitä ei helpolla saadakaan takaisin kannen alle piiloon.

”Like the protest sign said, ”They only call it Class Warfare when it’s against the 1%”. They call it class warfare when we stop surrendering.”

”The 99 percent are finally waking up. Do I care if the one percent whine about a class war ? it’s about time there was a class war and that’s what the Boner is afraid of. Bring it on and let’s get the truth out to the public.”

Mistähän parlamentaarinen vasemmisto löytäisi samanlaisen rohkeuden puhua asioista niiden oikeilla nimillä?

Vihan taustalla on epäonnistunut politiikka

Vuoden alussa kävin vaimoni kanssa katsomassa Asfalttia ja auringonkukkia-nimellä pyörinyttä valokuvanäyttelyä. Hakasalmen huvilalle kerättyihin Simo ja Eeva Ristan mustavalkoisiin kuviin oli tallentunut tavallisten helsinkiläisten arki menneiltä vuosilta varsin sympaattisella tavalla.

Pääasiallisesti kuvat sijoittuivat 70-luvulle, suomalaisen poliittisen aktivismin ja radikalismin aikakaudelle. Arkisten tilanteiden lisäksi yli 60 000 kuvan joukosta löytyivät niin työväen ja opiskelijoiden vappumarssit kuin kohtuuhintaisia asuntoja vaativat asukasliikkeetkin.

Kaikkialla näkyi yhteiskunnallinen liikehdintä. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin.

Kova oli tarvekin. Valokuvissa näyttäytyvän vuoden 1970 Helsingin katukuvaan kuului köyhyys, asunnottomuus ja matalapalkkaisuus olennaisina elementteinä. Samalla kun Sörnäisiin nousi uusi moderni Merihaan kerrostaloalue, monet asuivat surkeissa kämpissä tai ”rantojen miehinä” siltojen alla.

Näyttelyyn kuului myös valokuvista koottu, aikakauden äänimaailmalla ryyditetty video ja vähän turhahko ”aito 70-luvun asunto” – sehän näytti ihan omalta olohuoneeltani. Nyt näyttely on päättynyt ja valokuvavedokset myyty huutokauppana asunnottomia auttavan Vailla vakinaista asuntoa ry:n hyväksi.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli siis mahtava kulttuuriteko Helsingin kaupunginmuseolta. Valokuviin voi tutusta edelleen nettinäyttelyissä Stadin taivaan alla ja Asfalttia ja auringonkukkia.

Kun näyttely oli kierretty läpi, poikkesimme vielä vaimon kanssa kahville ja kalasopalle viereiseen kahvilaan. Samalla puitiin näyttelyn antia. Itse olin innoissani siitä suomalaisen työväenliikkeen historiasta joka kuvista välittyi, mutta joka nykyään on lähes unohdettu. Kuvat tuhansien tavallisten ihmisten täyttämistä toreista herättivät ylpeyden – olen ilolla osa tuota perinnettä. Toisaalta kontrasti nykymeininkiin on kova. Ryhdikkäät protestiliikkeet ovat vaihtuneet passiiviseen kyräilyyn Facebookissa tai iltalehtien kommenttipalstoilla.

Vaimoni totesi, ”Tiedätkö miksei nykyään enää ole vastaavaa? Koska ihmisten elintaso on noussut. Ei enää ole samanlaista köyhyyttä, niin ei ihmisten tarvitse marssia.”

Totta toinen puoli.

***

Sitä ei toki kukaan voi kiistää, etteikö suomalaisten elintaso olisi merkittävästi kohonnut noista 70-luvun päivistä. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan juuri näkemämme poliittisen toiminnan tulosta.

Kun työväki marssi tuhansittain läpi Helsingin banderolleineen ja iskulauseineen, sillä oli konkreettinen vaikutus. 70-luvulla yhteiskunnan tavoitteena oli vielä suoraan köyhyyden poistaminen ja talouspolitiikkaa tehtiin sosiaalipolitiikan ehdoilla – eikä kukaan olisi muuta uskaltanut ehdottaakaan.

Jossain vaiheessa on kuitenkin tapahtunut jotain omituista, sillä yhteiskunnallisen kehityksen suunta on muuttunut päinvastaiseksi. Sattumalta löysin hyvinvointitutkija Heikki Hiilamon oivan blogitekstin, joka sivuaa samoja aiheita.

Artikkelissaan hän kirjoittaa, miten yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa ja kertoo siinä samalla, miten 70-luvulla alkaneen hyvinvointikehityksen suunta on sittemmin kääntynyt:

Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat. 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.

Oikeistohegemonian Suomessa talouden kilpailukyvystä on tullut tärkein tavoite, joka surutta jyrää alleen sosiaalipoliittiset kysymykset. Sitä myötä on palattu takaisin vanhoihin asetelmiin, sillä 2010-luvun Suomi on tuloeroissa palannut 70-luvun tasolle. Erona on se, että työväki ei tänään marssi. Eduskuntatalon edessä mieltään osoittaa kymmenen ihmistä, kun 70-luvulla heitä olisi ollut tuhat – tai kymmenen tuhatta.

Pienituloisten henkilöiden määrä ja pienituloisuusaste (%) Suomessa 1966-2003.

***

Köyhyys ja luokkaristiriidat eivät kuitenkaan ole hävinneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Pysyvän ”ryysyköyhälistön” eli ns. lumpenproletariaatin on korvannut epävarmuudessa elävä proletaarinen prekariaatti, joka jatkuvasti häilyy työssäkäyvän ja työttömän rajalla. Toisaalta rahamarkkinoiden ja kvartaalitavoitteiden hallitsemassa taloustilanteessa kuka tahansa voi hetkessä pudota hyvin toimeentulevasta asemasta kurjuuteen ilman varoitusta. Syrjäytymisen pelko on todellinen.

Kun 70-luvulla oltiin vastaavassa taloustilanteessa, suomalaiset olivat niitä jotka lähtivät työn perässä maahanmuuttajiksi rikkaimpiin maihin. Myös omat vanhempani muuttivat silloin Tukholman ghettoutuviin betonilähiöihin. Nyt kun tilanne on siinä mielessä päinvastainen, että maahanmuuttovirta kohdistuu omaan maahamme, tämä kokemus tuntuu Suomen kansalta unohtuneen.

Kun Euroopan unioni osana köyhyyden vastaista teemavuotta 2010 poltti rahaa metroasemille ripustettuihin mainoksiin, joissa kehotettiin ”näkemään köyhyys,” samoihin aikoihin julkaistiin tutkimus, jonka mukaan yhä useamman suomalaisen lähipiirissä ei ole yhtäkään köyhyysrajan alapuolella elävää.

Tutkimuksen tulos ei niinkään kerro köyhyyden häviämisestä vaan sen piiloutumisesta – voimakkaasta syrjäytymisestä ja yhteiskunnan jakautumisesta kerroksiin. Se on otollista kasvualustaa sille vallitsevalle käsitykselle, että köyhyys on ihmisten omaa syytä.

Vaikka nyt sosiaalisesti on palattu 70-luvulle, henkisesti eletään edelleen porvarillisten arvojen leimaamaa nousukautta. Se näkyy työelämässä, kouluissa ja kaikkialla jokapäiväisessä arjessa. Kerran menetetyt solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden ihanteet eivät ole palanneet yhteiskuntaan.

Kun köyhyyteen ei samalla tavalla ole totuttu, ei enää ymmärretä, että köyhyys on sosiaalinen ilmiö, ei henkilökohtainen moraalinen valinta. Nyt kun suomalainen näkee köyhän maahanmuuttajan, hän ajattelee: laiskottelisi tuokin vähemmän niin sais kunnolla palkkaa ja ei tarvis aina niitä tukia vaan nostella. Yön pimeinä tunteina saattaa uutisten kommenttipalstalle livahtaa muutama törkykirjoitus aiheesta.

Samanlainen tilanne 70-luvulla olisi saanut kansan barrikadeille. Maahanmuuttokriittisyyden sisältö olisi ollut päinvastainen: Missä on kansainvälinen solidaarisuus? Alas suomalainen uuskolonialismi!

***

Oma vastuunsa tästä surkeasta tilanteesta on hampaattomaksi byrokratisoituneella suomalaisella työväenliikkeellä. Se on menettänyt luokkakantaisuutensa eikä ole kyennyt vastaamaan näihin yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on iloisesti tuudittauduttu siihen onnelliseen kuvitelmaan, että suomalainen sekatalous ei ole kapitalismia eikä suomalaisessa yhteiskunnassa ole luokkajakoja – riittää, kunhan neuvotellaan puolen prosentin palkankorotukset aina joka toinen vuosi. SAK vastustaa perusturvaa samoilla argumenteilla kuin porvaripuolueetkin.

Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.

Ei siis ole mikään ihme, että vasemmiston kannatus on romahtanut. Luokkataistelun ja radikalismin hylkäämällä nykyiset vasemmistopuolueet ja ay-liike ovat tehneet itse itsensä valtaosin hyödyttömiksi. Kun vallalla ovat oikeistolaiset arvot ja protestiliikkeiden tarve ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, myös protesti on kanavoitunut oikealle – pääasiallisesti perussuomalaisiin, joiden kannatus viimeisten galluppien mukaan on yltänyt jo SDP:n tasolle.

Hiilamosta kyse on ”paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.” Perussuomalaiset tarjoavat helpon syntipukin, joihin turhautumisen voi kohdistaa sen sijaan että vaadittaisiin korjaamaan järjestelmän sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta. Muukalaisviha on samalla mekanismilla historiallisesti aina nostanut päätään talouskriisien aikana.

Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.

Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.

Samalla kun meillä on yli 900 000 köyhää ja 215 000 työtöntä, yhdysvaltalaisen Newsweek-lehden mukaan olemme maailman onnellisin maa. Jos tähän propagandaan uskoo, ei tämän maailman parhaan yhteiskunnan syrjäyttämä suomalainen voikaan vetää muuta johtopäätöstä kuin että ongelmiemme on pakko tulla jostain muualta. Ne on mielissämme ulkoistettu elintasopakolaisille, sosiaalipummeille ja muille kuvitteellisille yhteiskunnan siivellä eläville uhkakuville. Resepti katkeruudelle ja vihalle on valmis.

Hiilamon artikkelin päättävään johtopäätökseen on helppo yhtyä:

Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle … Olennaisinta on parantaa täällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Lisäisin ainoastaan sen, että epäonnistuneen sosiaalipolitiikan lisäksi kyse on työväenliikkeen epäonnistumisesta. Solidaarisuus ja työväenluokkaisuus eivät ole vanhentuneita aatteita vaan juuri se lääke, jota yhteiskuntamme nyt huutaa. Meidän vastuullamme on ryhdistäytyä, vaatia ja saada aikaan parempaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhdessä me saamme muutoksen aikaan, jos haluamme. Ristojen valokuvat muistuttavat meitä, miten se tehdään.

Maailman suurin pyramidihuijaus

Wincapitat sun muut pyramidihuijaukset ovat jälleen pyöriskelleet uutisotsikoissa ja sitä kautta mielessäni.

Nämä vedätyksethän perustuvat siihen, että ovela huijari löytää joukon ihmisiä, joille myy bisnesidean: kun antaa huijarille tietyn summa rahaa, tulee itsekin rikastumaan. Huijattujen rikastuminen onnistuu kuitenkin vain, jos heistä jokainen löytää jälleen toiset huijattavat, joilta periä rahoja, ja nämä taas uudet jne.

Kyseessä on siis huijaukseen perustuva mahdoton systeemi, jossa vauraus valuu hiljalleen pyramidin huipulle.

Se tuo minulle mieleen erään toisen järjestelmän. Wincapitan taustavoimat on jo saatu oikeuden eteen, mutta tämä kapitalismiksikin kutsuttu maailmanlaajuinen huijaus pyörii edelleen. Tässä systeemissä:

  • rikkain 1% omistaa 40% maailman varallisuudesta
  • rikkain 2% omistaa yli puolet maailman varallisuudesta
  • rikkain 5% omistaa 71% maailman varallisuudesta
  • rikkain 10% omistaa 85% maailman varallisuudesta
  • köyhin 50% omistaa 1% maailman varallisuudesta

Edellisessä kirjoituksessani valtionvarainministeri Katainen rehvasteli, miten tuloerot ovat nykyisellä hallituskaudella kaventuneet. Se on kuitenkin johtunut lähinnä lamasta ja pörssipelureiden menettämistä pääomatuloista. Viimeisen vuosikymmenen aikana tuloerot ovat sen sijaan kasvaneet, köyhät ovat köyhtyneet ja rikkaat rikastuneet – mutta syynä on ollut kapitalistinen talouskasvu, ei suinkaan lama.

Siis mitä enemmän tuottoa systeemissä tehdään, sitä vähemmän sitä valuu tänne pohjalle. Eikö tämä kuulosta tutulta? Voiko tällaista rakennetta luonnehtia miksikään muuksi kuin pyramidiksi?

***

 

Tämä vanha piirros näyttää hyvin kapitalistisen pyramidihuijauksen rakenteen. Kapitalistin valta perustuu hallitseviin luokkiin, jotka valehtelun ja väkivallan kautta käyttävät hyväksi kaikkea pyörittävää työväenluokkaa. Tässä pyramidissa ylöspäin ei liiku suoraan raha, vaan ihmisten tekemä työ, josta rahaa sitten revitään. Molemmat systeemit perustuvat siihen, että aina löytyy joku alempi, jota riistää.

Jossain historian vaiheessa tämä ei kuitenkaan enää toiminut, ja näin kapitalismi kehittyi imperialismiksi. Brittiläinen imperiumi oli tästä mallikkain historiallinen esimerkki, mutta nykyään se on Yhdysvallat. Kun oman maan työväeltä ei saa enää riistettyä lisävoittoja, on siirryttävä ulkomaiden duunarien hyväksikäyttöön. Näin teeveetä katsova keskiluokka pysyy tyytyväisenä ja ongelmat on ulkoistettu jonnekkin kauas pois. Modernin pyramidin teho perustuu siihen, että olemme niin korkealla suhteessa kaikista kurjimpiin, ettemme edes huomaa olevamme osa tätä pyramidihuijausta.

Tähän kuuluu olennaisesti sen illuusion ruokkiminen, että kuka tahansa voi rikastua kapitalismissa – aivan kuin lotossa kuka tahansa voi tulla miljonääriksi jo tänä iltana. Useimmat eivät kuitenkaan voita, vaan jälleen, pyramidinomaisesti maksavat niiden harvojen ja valittujen voitot hautaansa saakka.

Kun tästä olen keskustellut oikeistolaisten kanssa – miksi köyhyyttä on, miksi työttömyyttä on – heille tuntuu olevan täysin käsittämätön idea, että kapitalismiin olisi sisäänrakennettu vaatimus että jonkun on aina oltava köyhä. Heidän maailmassaan kuka tahansa voi nousta huipulle, kunhan ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyy – sillä he ovat nielleet pyramidihuijauksen logiikan.

Jos työttömyyttä ei olisi, kapitalismi itse asiassa romahtaisi. Systeemi toimii, koska duunareita odottaa aina irtisanomisen uhka ja putoaminen alimpaan hylkiökastiin. Modernin uusliberalismin isä, porvarillinen taloustieteilijä Milton Friedman kutsui tätä ”luonnolliseksi työttömyydeksi” mutta koska tämä paljastaa liikaa systeemin syrjivästä luonteesta, taloustieteilijät käyttävät nykyään termiä NAIRU – Non-Accelerating Inflation Rate of Unemployment, eli työttömyyden taso, joka ei kiihdytä inflaatiota.

 

Tämä kaikki löytyy siis ihan modernista porvarien talousteoriasta ja jokainen voi sen itse googlettaa. Sitä varten ei tarvitse lukea Marxia – mutta on siitäkin hyötyä.

***

Entä mikä on tämän huijauksen tulevaisuus? Pyramidihuijaus toimii vain, jos sen pohjaa laajennetaan jatkuvasti – puhutaan kasvusta, kilpailukyvystä ja tehostamisesta. 2000-luvun globaalikapitalismi on tullut tilanteeseen, jossa siltä on yksinkertaisesti loppunut höynäytettävät ja riistettävät. Kolmas maailma on jo joko alistettu tai alkanut organisoitua omiksi taloudellisiksi blokeikseen. Avaruudestakaan ei ole vielä löytynyt elämää, joten sitäkään ei voi orjuuttaa. Sivumennen on huomautettava, että Yhdysvaltain Vision for Space Exploration -ohjelma kuitenkin jo toteaa:

”haluamme liittää aurinkokunnan osaksi taloudellista piiriämme …”

Kapitalismin jatkuvan kasvun ideologia on ratkaissut tämän ongelman huijaukselle ominaisella tavalla: rahaa on ruvettu keksimään tyhjästä. Imperialismin kautta on siis siirrytty kolmenteen vaiheeseen, finanssikapitalismiin, jossa pääomaa ei kartuteta enää vain toisten työllä, vaan suoraan pääomalla. Tämäkin kuulostaa tutulta:

Bernie Madoffin pyramidihuijaus oli sellainen, että hän lupasi pääomalle huippuhyvän tuoton. Mutta oikeasti ei kyennyt sijoittamaan pääomaa niin hyvin kuin antoi ymmärtää. Alussa tuotto maksettiin lisääntyvästä pääomasta ja kun tästä pahasta tavasta ei päästy eroon, alkoi pääoma huveta pikkuhiljaa… ne jotka viimeiseksi tulivat paikalle saivat nuolla näppejään, sillä heidän sijoittamansa pääoma kului edellisten sijoittajien tuottojen maksamiseen.

Nykyään suurin osa markkinoilla liikkuvasta rahasta on velkaan perustuvaa huuhaata, eli niinsanottua fiktiivistä pääomaa. Nyt koko järjestelmä on romahtamassa, kun pankkien tarjoama tietokoneiden ruuduilla näkyvä vauraus osoittautuu arvottomaksi. Kokonaiset valtiot on ajettu konkurssin partaalle kun paljastuu, että niiden talous on silkkaa fiktiota. Aivan kuin Wincapita, kapitalismin huijaus ei enää täytä lupauksiaan ja lopulta kaatuu mahdottomuuteensa.

On aika siirtyä kokonaan uudenlaiseen talousmalliin.

Kataisen silmänkääntötemppu

Valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok.) esitti tiistaina vastauksensa eduskunnan välikysymykseen tulo- ja terveyserojen radikaalista kasvusta. ”Tilastoja on helppo vääristellä ja niiden taakse on helppo piiloutua,” selitteli Katainen.

Ministeri todisti väitteensä välittömästi todeksi piiloutumalla Tilastokeskuksen vuoden 2009 tuloerojen kehitystä kuvaavan tilaston taakse. Taika-Jimiltä opitun maagisen eleen siivittämänä Katainen totesi, että tuloerot ovat supistuneet jokaisena vuonna, jolle nykyhallitus on laatinut budjetin.

Ja toden totta, jos tilastoa äkkiseltään katsoo, tuloerot vaikuttavat supistuneen. Rikkaiden ja köyhien käyrät ovat lähempänä toisiaan kuin vuosi sitten. Tyhmempi voisi tästä päätellä, että Suomi on muuttunut tasavertaisemmaksi ja luokkaerot kaventuneet.

Kyseessä on täysi silmänkääntötemppu, sillä erojen kaventuminen johtuu rikkaimman yhden prosentin pääomatulojen pienenemisestä. Pääomatulojen romahdus puolestaan johtuu finanssikriisistä ja lamasta, joista hallitus tuskin haluaa ottaa vastuuta niskoilleen. Rikkaat ovat siis joutuneet luopumaan kolmannesta yksityisveneestään tai lomahuvilastaan, mutta köyhimmillä ei mene yhtään sen paremmin.

Lähde: Trends in top income shares in Finland 1966-2007 (Riihelä-Sullström-Tuomala 2010)

Tarkkasilmäisempi näkee tilastosta, että pienituloisimmassa kymmenesosassa asuntokuntaväestöä reaalitulojen kasvu oli vain puoli prosenttia. Tämä puolen prosentin kasvu ei mitenkään riitä kasvaneen verotuksen, inflaation ym. vaikutusten kompensoimiseen. Käytännössä pienituloisilla menee siis itse asiassa selkeästi huonommin kuin viime vuonna ja heidän tulotasonsa on yhä kauempana muista tuloluokista.

Lähde: Trends in top income shares in Finland 1966-2007 (Riihelä-Sullström-Tuomala 2010)

Tilastokeskuksen tilastosta ei myöskään ilmene, että pienituloisiksi luettavia on yhä enemmän ja pitkäaikaisemmin. Sitä varten on katsottava eri tilastoa. Talouselämä-lehden artikkeli kertoo, että Suomessa oli viime vuonna 477 000 pitkittyneesti pienituloista, jotka ovat kuuluneet pienituloiseen asuntokuntaan kolmen edellisvuoden aikana vähintään kahtena vuotena. Yle Uutiset puolestaan kertoi viime kuussa, että huonotuloisten keskuuteen on kasvanut lähes tuloton kurjalisto.

– Kurjien joukko on kasvussa. Köyhienkin kesken tapahtuu eriarvoistumista. Niiden, jotka elävät pelkällä perustyöttömyysrahalla, köyhyysaste on jo 90 prosenttia. Ja noin puolet pelkkää kansaneläkettä saavista yksinäisistä ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella.

Samaa sanomaa kertoo satojen metrien hiljainen jono, joka kaartaa esimerkiksi Helsingin Myllypurossa elintarvikejaolle jo aamulla. Monien rahat eivät riitä edes bussiin, vaan leipäjonoon kahlataan rännässä.

Köyhyystutkija, professori Olli Kangas selittää niitä tilastoja, jotka näyttävät, että suhteellinen köyhyys olisi laskenut.
– Asia seurailee taantuman myötä edellislaman latuja: keskitulo, josta köyhyysraja lasketaan on myös laskenut.
Kankaan mukaan se, millä vauhdilla köyhyys on lisääntynyt tässä maassa, hakee vertaistaan OECD-maiden joukossa.

Lähde: Trends in top income shares in Finland 1966-2007 (Riihelä-Sullström-Tuomala 2010)

Muutkin pienemmät tuloluokat ovat jymähtäneet suunnilleen samalle palkkatasolle vaikka hintataso ja kulutuksen verotus nousevat kohisten. Suurimmalla osalla väestä reaalitulot kasvoivat toissa vuonna noin 2 prosenttia, kun uusin virallinen inflaatioluku on 2,9 prosenttia. Esimerkiksi elintarvikkeiden hinta on kallistunut vuodessa kuitenkin vielä paljon enemmän. Talouselämä tarjoilee lisää lukuja:

Erityisen kalliiksi elämä on käynyt, jos aikoo tehdä keittiössä jotain. Esimerkiksi vuosi sitten joulukuussa kilo paprikaa maksoi Tilastokeskuksen mukaan 2,87 euroa. Viime joulukuussa hinta oli 4,80 euroa. Hinnankorotus on 67 prosenttia.

Muita hurjia nousijoita: kukkakaalin kilohinta on noussut 2,55 eurosta 3,70 euroon. Korotusta 45 prosenttia. Myös sipulit (65 prosenttia), porkkanat (35 prosenttia) ja banaanit (24 prosenttia) ovat kallistuneet tuntuvasti.

Hinnoissaan on myös puolen kilon kahvipaketti. Vuoden 2009 jouluna se maksoi keskimäärin 2,79 euroa. Vuoden 2010 joulukuussa hinta oli 3,55 euroa.

Ja annas olla kun likaiset astiat pitäisi tiskata. Konetiskiaineen kilohinta on noussut 58 prosenttia 6,07 euroon.

Tuloerotilasto ei myöskään näytä esim. kotitalouksien velkaantumiskehitystä, joka on ollut jatkuvassa kasvussa. Tässä ei liene mitään yllättävää – kun ostovoimaa ei ole, se pitää keksiä tyhjästä.

***

Köyhyydestä puhuminen on ajankohtaista juuri nyt. Tiedotusvälineissä todetaan, että ”köyhiä on jatkossa yhä enemmän”. Se kerrotaan meille ilmoitusasiana. Porvarihallitus pesee kätensä ja tarjoaa leipäjonoille mahantäytteeksi korillisen tilastoja ja julkilausumia.

Köyhyys ei kuitenkaan ole mikään luonnonlaki, johon me emme voisi vaikuttaa. Eriarvoisuutta on kasvatettu tietoisella politiikalla ja samalla tavalla sitä voidaan myös vähentää.

Hyvä, jos eduskunnassakin tämä on vihdoin ymmärretty!

Perusturva jokaiselle – näpit irti eläkkeistä

Viime eduskuntavaalien jälkeen hallitus lupasi uudistaa perusturvaa ja torjua köyhyyttä. Käytännössä porvarihallitus on haudannut perusturvan uudistamisen ja lisännyt köyhyyttä. Samaan aikaan kun rikas vähemmistö on kasvattanut osinkoja, optioita ja huippupalkkoja, ovat noin 700 000 EU:n määrittelemän köyhyysrajan alapuolella elävän suomalaisen jo valmiiksi pienet tulot reaalisesti keskimäärin jopa vähentyneet.

Elinkeinoelämän keskusliiton ja hallituksen linjauksissa sosiaaliturva nähdään ensisijassa kustannuksena, jota pitää leikata, eikä perusoikeutena, tulonjaon eriarvoisuutta tasoittavana ja kansantalouden yleistä kehitystä edistävänä. Tämä näkyi räikeällä tavalla, kun porvarihallitus ja työmarkkinajärjestöjen johtajat sopivat ohi sosiaaliturvan uudistamista pohtineen SATA-komitean, että työnantajien kela-maksut poistetaan. Tällä ratkaisulla leikattiin noin miljardi euroa perusturvan rahoituksesta. Lisäksi työeläkerahastot ovat hallituksen myötävaikutuksella hukanneet osan eläkeläisten rahoista pörssipelissä.

Elinkeinoelämän keskusliitto ja hallitus pyrkivät nostamaan eläkeikää, leikkaamaan eläkekarttumia ja heikentämään ikääntyneiden työntekijöiden työttömyysturvaa. Tätä perustellaan työurien pidentämisellä. Siihen vedotaan myös nuorten painostamisessa opiskelemaan nopeammin ja siirtymään varhaisemmin työelämään. Myös SATA-komitean pienet korjausesitykset, kuten pienimpiä kansaneläkkeitä nostava ns. takuueläke, uhkaavat lykkääntyä.

Vaatimus työurien pidentämisestä on täysin kohtuuton etenkin kun suuri osa työntekijöistä ei selviä terveenä edes nykyiseen eläkeikään ja maassa on suurtyöttömyys. Myös puheet ”eläkepommista” ovat perusteetonta pelottelua. Eläkerahastoissa on edelleen rahaa noin 130 miljardia euroa ja niihin kertyy nykyisin rahaa suunnilleen yhtä paljon kuin maksetaan ulos eläkkeinä.

SKP vaatii hallitukselta jo ensi vuoden budjettiesitykseen määrärahoja toimeentulotuen minimitasojen tuntuvaksi nostamiseksi. Vielä tämän vaalikauden aikana on päätettävä perusturvan uudistamiseksi niin, että jokaiselle täysi-ikäiselle taataan vähintään 900 euron perusturva kuukaudessa verottomana niissä elämäntilanteissa, joissa hän ei voi saada toimeentuloaan muulla tavalla työttömyyden, pätkätöiden, opiskelun, vanhuuden, sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi.

Hallituksen puheet ”kannustamisesta” ovat suorastaan irvokkaita, kun työttömyysturvan aktivointilisä leikkaa kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien toimeentulotuesta pois sen, minkä muka aktivointina antaa. Riittävän perusturvan takaaminen ”yhdeltä luukulta” vähentäisi myös byrokraattista kohtelua, jota muutenkin vaikeassa asemassa olevat ja monia ongelmia kohtaavat ihmiset joutuvat nyt kokemaan.

Köyhyyttä ja toimeentulovaikeuksia on torjuttava myös nostamalla verotettavan tulon alaraja 1 100 euroon kuukaudessa myös kunnallisverotuksessa ja säätämällä lailla minimipalkaksi 1 500 euroa kuukaudessa kokoaikaisesta työstä.

SKP vastustaa eläkeiän nostamista ja vaatii eläketurvan parantamista. Pienten eläkkeiden korottamisen lisäksi on luovuttava ns. taitetusta indeksistä ja lopetettava eläkkeiden heikentäminen ns. elinaikakertoimella. Elinaikakerroin on tämän vuoden alusta alkanut vähentää vuonna 1948 syntyneiden eläkkeitä yhden prosentin alenemalla. Jatkossa kerroin syö nuorempien ikäluokkien eläkkeitä yhä enemmän niin, että esimerkiksi vuonna 1980 syntyneiden alkavia eläkkeitä supistetaan peräti 17 prosentilla.

Lisäksi SKP vaatii eläkerahastojen varoilla tapahtuvan pörssipelin lopettamista. Tämän pörssipelin seurauksena työeläkeyhtiöiden vakavaraisuus heikkeni merkittävästi finanssikriisin puhjettua. Vakavaraisuuden palauttamiseksi eduskunta sääti lain, jolla yritysten toimintapääomasta jätettiin siirtämättä palkansaajien työeläkerahastoihin 1,4 miljardia euroa. Työeläkkeiden rahoituksen turvaamiseksi pitää päinvastoin tiukentaa säädöksiä varojen sijoittamisesta turvaavalla tavalla.