Posts Tagged ‘luokkasota’

Onnistunut juhlaraha

Verkossa kiersi tänään tyrmistyneitä reaktioita Suomen Rahapajan julkistamaan ensimmäiseen Itsenäisyyden vuosikymmenet -sarjan juhlarahaan, eikä syyttä. Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavan rahan kääntöpuolelle on kopioitu valokuva punaisten vankien joukkoteloituksesta.

juhlaraha18118659_10209500920224038_2853299749017027167_n

Ymmärrän kaikkia niitä, jotka vaativat kolikon vetämistä pois myynnistä. Henkilökohtaisesti pidän tätä kuitenkin erittäin onnistuneena juhlarahana juuri vuosille 1917-1939.

Jos tarkoituksena on muistuttaa mikä henki vallitsi Suomessa noina vuosina, on vaikea kuvitella mihin hetkeen paremmin sen voisi tiivistää kuin kiväärien edessä mutaan lakoavaan kurjalistoon.

Heillä ei tuolloin ollut juhlimisen aihetta. Nuo vuodet olivat porvariston ja nousevan suomalaisen fasismin juhlaa.

Valkoinen Suomi pohjasi työväenliikkeen murskaamiselle ja köyhien tappamiselle. Mitä sitä kiertelemään.

* * *

Erikoista tässä on ehkä enemmän, miten Suomen Rahapaja luonnehtii tätä ”upean juhlarahan” kuvastoa ”nostalgiseksi” ja ”voitetuiksi vaikeuksiksi”.

Tilaa upea juhlaraha! Nostalginen Itsenäisyyden vuosikymmenet 1917-1939 -juhlaraha avaa hienon, Suomen itsenäisyyden tarinan saavutusten ja voitettujen vaikeuksien kautta kertovan rahasarjan.

Tämä on kaikessa mauttomuudessaan häkellyttävää, mutta samalla mitä mainioin opetus siitä, miten eri tavoilla todellisuutta voidaan hahmottaa ja historiaa kirjoittaa. Porvari puhuu siinä aina eri kieltä kuin työväki.

Aivan kuin nyt leikkaukset tuovat hyvinvointia ja pakottaminen on valinnanvapautta, samoin hallitsevan luokan näkökulmasta teloitukset voivat olla vanhoja hyviä aikoja ja ammutut työläiset voitettuja vaikeuksia.

Kolikon kuva tuo itse asiassa ilmeiseksi, että Suomi100-juhlavuoden keskeinen slogan – ”Yhdessä” – on fuulaa.

Suomea ei sen enempää 1917 kuin 2017 rakennettu tai rakenneta monoliittisesti yhdessä, yhteen suuntaan. Politiikassa on ratkaisemattomia ristiriitoja, ja eri yhteiskuntaluokilla on lähtökohtaisesti eri näkemykset, eri intressit, ja eri suunnat.

Tänään on jälleen vallassa suuromistajien luokka. Kun se puhuu Suomen edusta, se puhuu omasta edustaan. Kun se puhuu paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, noh…

Köyhiä ei enää saa ampua, mutta on toisiakin keinoja.

* * *

Aamulehti tavoitti kohua kommentoimaan kolikon muotoilija Ilkka Suppasen, joka reagoi asiaan sen edellyttämällä vakavuudella:

Nasta juttu […] En voi sanoa kuin vau. Ei minun aiemmista kipoistani ja kupeistani ole noussut tällaista kohua. Taisin onnistua.

Muotoilijasta oli lehden mukaan aivan selvää, että itsenäisyyden alkuvuosien kolikkoon kuuluu kansalaissota. Ja kuten edellä todettua, olen tästä samaa mieltä.

– Se oli nuoren kansankunnan suurin haaste. Ja sitä selviydyttiin kunnialla, jo 1922 sosialidemokraatit olivat hallituksessa, muistuttaa Suppanen.

Tätä näkemystä luokkasodan jälkipyykin ”kunniallisuudesta” taas on hyvin vaikea allekirjoittaa – kunnes muistaa, että myös käsitys kunniasta riippuu aina siitä, mistä viitekehyksestä asiaa tarkastellaan.

Porvarillisesta näkövinkkelistä lienee selitettävissä kunnialliseksi se, että suurin osa sodan kymmenistä tuhansista uhreista kuoli (laittomien teloitusten lisäksi) varsinaisen sodan jälkeen vankileireillä nälkään ja sairauksiin. Saatiinhan sentään punikit pidettyä kurissa.

Nykyään sellaista toki pidettäisiin kiistatta sotarikoksena.

– Kolikolla on aina kaksi puolta, muistuttaa muotoilija Suppanenkin.

Juuri tämän juhlakolikon toisella puolella on vuonna 1938 valmistunut Olympiastadionin torni, jonka luona sitten muutaman vuoden kuluttua saatiin järjestetyksi yhteiset miniolympialaiset natsi-Saksan kanssa. Tästä valoisasta kääntöpuolesta voimme sentään kaikki olla ylpeitä, eikö totta!

– Kolikon taustalla on aitoja valokuvia, myöntää Suppanen. – En halua kuitenkaan ajatella, ammutaanko siinä punaisia vai valkoisia.

Historiallinen valokuva johon kolikko perustuu kuitenkin tiettävästi on juuri punaisten teloitustilanteesta, joka Aamulehden tietojen mukaan tapahtui erään Uotilan talon pihassa.

teloitus

* * *

Juhlarahan visuaalisen ilmeen hyväksynyt Petteri Orpo kiirehti pian julkisuuteen pesemään käsiään jupakasta, ja kolikko aiotaan viimeisimpien tietojen perusteella suunnitella uudelleen.

– En kiinnittänyt riittävää huomiota asetuksen visuaaliseen suunnitelmaan, vaan luotin juhlarahalautakunnan esitykseen. Pahoittelen tapahtunutta. Tämä asetus kumotaan ja kokonaisuus harkitaan uudelleen, valtiovarainministeri Orpo kommentoi.

Tässä vaiheessa on sanottava, että minun kiinnostukseni loppuu.

Juhlaraha ideana ei voisi oikeastaan vähempää olla minun juttuni, kun oikean rahankin kanssa on vähän niin ja näin. Toivoisinkin mieluummin, että hallitus harkitsisi palauttavansa kaikki ne ihan tavalliset kolikot, jotka ovat jääneet puuttumaan köyhien taskusta tällä hallituskaudella.

Mutta jos ja kun Suomen Rahapaja tulee joka tapauksessa tulevien vuosien aikana julkaisemaan yhteensä viisi koko Suomen historian käsittävää juhlarahaa – ja koska tämä ensimmäinen yritys nyt meni vähän pieleen – on kansalaisten syytä esittää nyt omia visioitaan näiden kolikoiden kääntöpuoliksi.

Jos haluaan pysyä teemassa, keskitysleiri Karjalassa, sillan alla värjöttelevä suomalainen Tukholmassa ja leipäjono Myllypurossa tulevat heti äkkiseltään mieleen.

Mainokset

Aivan ymmärrettävää

Tietokilpailukysymys —

Mikä on se puolue, jonka edustaja iloisen historiattomalla liberaalilogiikalla rinnastaa vallankumoukseen ajetun suomalaisen työväenliikkeen vuonna 1918 ja aseettomia vasemmistolaisia pahoinpidelleet ja murhanneet kreikkalaiset fasistit vuonna 2013?

velipekka2

Onko se kokoomus? Keskusta? RKP? Perussuomalaiset? Muutos 2011? No ei!

vpleivo2

Vasemmistoliittopa tietenkin.

Puolueen tuore kajaanilainen toivo Veli-Pekka Leivo tuntuu kirjoitustensa perusteella olevan aito noskelainen oikeistodemari, jonka historian opinnoissa on paljon puutteita.

* * *

Ensinnäkään sisällissodassa ei ollut erikseen kommunisteja, vaan yksi Sosialidemokraattinen puolue, jonka jäseniä kutsuttiin sosialisteiksi tai sosialidemokraateiksi. Kommunistinen puolue perustettiin vasta sodan jälkeen Moskovassa, elokuussa 1918.

Vuoden 1917 Suomi ei myöskään ollut juurikaan samassa tilanteessa kuin vuoden 2013 Kreikka, vaikka sekasortoa molemmissa maissa esiintyikin. Suomen valtio oli silloin vasta saavuttanut itsenäisyytensä Venäjästä Leninin bolshevikkien vallankumouksen ansiosta. Tasavallan hakiessa muotoaan työväki vaati perusoikeuksiaan.

Sosialidemokraattinen puolue oli todellinen työväenpuolue, sillä sen kanssa yhteistyössä toimivat koko maan työväenjärjestöt sekä ay-liike. Vuoden 1916 vaaleissa puolue sai eduskuntaan 103 edustajaa, määräenemmistön.

Kun tsaarihallitusta edustanut senaatti sitten joutui vallankumouksen vuoksi jättämään paikkansa, myös sosialidemokraattinen puolue osallistui edustajiensa kautta neuvotteluun uuden hallituksen muodostamiseksi. SDP joutui ratkaisujen eteen, joita se ei ollut osannut odottaa vielä tulevaksi.

Puolueella ei silloin ollut suunnitelmaa tai valmiutta vallankumoukseen. Otto Wille Kuusinen totesi 1918 kesällä kirjoittamassaan kirjassa Suomen työväen vallankumouksesta: arvioita ja itsekritiikkiä, että tuohon aikaan koko suomalainen sosialidemokraattinen liike vielä luotti porvarilliseen demokratiaan – joka tosin osoittautui virheeksi.

”Se mikä meidät sokaisi, oli ennen kaikkea parlamentaarisen kansanvallan kangastus […] nyt näytti parlamentaarisen kansanvallan tie aukenevan odottamattoman sileänä ja leveänä työväenliikkeen eteen. Maamme porvaristolla ei ollut sotaväkeä, ei edes luotettavaa poliisia eikä se laillisesti voinut sellaista saadakaan, koska siihen olisi tarvittu valtiopäivillä sosialidemokraattien suostumus. Sosialidemokraateille näytti olevan kaikki syyt pysyä parlamentaarisen laillisuuden tiellä. Sillä tiellä se näytti nyt pääsevän kiskomaan porvaristolta toisen tuloksen toisensa jälkeen.”

* * *

Perustuslakivaliokunnassa sosialidemokraatit saivatkin oman esityksensä valtalaiksi hyväksytyksi. Siinä säädettiin, että Suomen eduskunta yksin päättää kaikista Suomen laeista ja asioista, jotka keisari ja suuriruhtinas olivat aiemmin ratkaisseet.

Kun lakiesitys sitten tuli eduskuntaan, asettuivat kaikki muut porvaripuolueet sitä vastaan, paitsi maalaisliitto, jonka ryhmä hajosi kahtia.

Lopullisessa äänestyksessä 18. heinäkuuta 1917 annettiin 136 jaa- ja 55 ei-ääntä: eduskunta oli päättänyt hyväksyä lakiesityksen. Kauko Heikkilä vuonna 1978 julkaistussa laajassa artikkelissaan Suomen vanhan työväenliikkeen historia kuvaa tilannetta seuraavasti:

Näin siis Suomen taantumusporvaristo, joka sanoissa julistaa suurella suulla ”isänmaanrakkauttaan ja itsenäisyyshaluaan”, asettui vastustamaan ensimmäistä virallista askelta Suomen itsenäisyyden tiellä. Porvarilliset lehdet eivät myöskään peitelleet iloaan, kun Venäjän porvarillinen Kerenskin hallitus hajoitti Suomen eduskunnan.

Eduskunnan palatessa lomalta elokuun 29. oli eduskuntatalo Venäjän väliaikaiselle hallitukselle uskollisten sotilaiden miehittämä. Samana päivänä pidetyssä kansanedustajien neuvottelussa esittivät sosialidemokraatit, ettei eduskunnan laitonta hajoitusmääräystä toteltaisi, vaan eduskunnan työtä jatkettaisiin säätytalolla. Porvarilliset edustajat eivät hyväksyneet esitystä, vaan ilmoittivat, etteivät tule osallistumaan eduskunnan työhön.

Työmies -sanomalehti kirjoitti tuolloin:

… Suomen taantumuksellinen porvaristo käy käsikädessä venäläisen suomisyöjäporvareiden kanssa … Onkohan missään maassa ja milloinkaan porvaristo asettunut kurjemmalle ja häpeällisemmälle kannalle?

* * *

Poliittinen tilanne kärjistyi eduskunnan laittoman hajotuksen seurauksena.

Levottomuuteen vaikutti myös taloudellisen tilanteen vaikeutuminen. Työttömyys lisääntyi, hinnat nousivat päivä päivältä ja vallitsi huutava elintarvikepula. Kansa vaati työttömille töitä ja nälkäisille leipää, kunnallista äänioikeutta, aseistettujen suojeluskuntien lakkauttamista ja työlainsäädännön uudistuksia, erityisesti kahdeksan tunnin työpäivää.

O.W. Kuusinen kuvasi tilannetta puheenvuorossaan uudessa laittomilla vaaleilla valitussa eduskunnassa:

”Leipää tahtoo työväki täällä, sillä se on leivän puutteessa. Ja oikeutta se tahtoo, sillä se on oikeudenkin puutteessa. Leipää ja työtä ensi kädessä, sitä minun käsittääkseni Suomen työväeltä puuttuu ja sen takia se on epätoivossa.”

Kun uuden eduskunnan porvarillinen enemmistö päätti kuitenkin lykätä vaadittujen uudistusten vahvistamista, alkoi marraskuun suurlakko.

Senaatti pyysi eroa, ja ankarasta painostuksesta johtuen eduskunta päätti lopulta vahvistaa kunnallislain 147 äänellä 45 vastaan ja 8-tunnin työaikalain 149 äänellä 42 vastaan.

Yrjö Sirola luonnehti vuonna 1928 laatimassaan tutkimuksessa suurlakkoa näin:

Lakko levisi nopeasti yli maan ja sai pian vallankumouksellisen luonteen. Työväki ei enää tyytynyt vaatimaan edellämainittuja uudistuksia ja […] lahtarikaartien aseistariisumista, vaan rupesi vaatimaan vallanottoa. […] Johdossa ilmeni kuitenkin epäröintiä, ei ollut luottamusta Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen pysyväisyyteen.

Vielä marraskuussa 1917 pidetyssä sosialidemokraattisen puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa oli vaikea saada aikaan päätöslauselmaa, joka antaisi valittavalle puoluejohdolle oikeuden kehoittaa työläisiä ryhtymään aseelliseen puolustustaisteluun, jos porvaristo ryhtyy avoimeen hyökkäykseen työläisiä vastaan.

Järjestyskaartien radikalisoituminen punakaarteiksi tapahtuikin laajalti erillään itse sosialidemokraattisen puolueen johdosta reaktiona suurlakon tapahtumiin.

* * *

Vuoden 1918 tammikuussa käynnistynyt vallankumous ei myöskään ollut mikään kommunistien masinoima salajuoni.

Kun eduskunnan porvarillinen enemmistö antoi tammikuun 12. 1918 sosialidemokraattien vastustuksesta huolimatta Svinhufvudin senaatille oikeuden ”lujan järjestysvallan” saattamiseksi maahan, oli se asiallisesti ottaen luokkasodan alkamismerkki. Välittömästi tämän jälkeen alkoivat suojeluskunnat eri puolilla maata hyökkäillä työväkeä ja venäläisiä vallankumouksellisia sotilaita vastaan.

Vallankumousta ajoivat eteenpäin pääasiassa itsenäiset työväen järjestyskaartit, jotka pelkäsivät suojeluskuntien hyökkäystä. Niitä ei voi mitenkään rinnastaa muutamaan aseistettuun fasistiöykkäriin, jotka käyvät pieksemässä ja puukottamassa aseettomia ihmisiä.

Vallankumoukseen ajettu työväki tavoitteli kansanvaltaa, jota porvaristo ei halunnut muilla keinoin luovuttaa.

Tammikuun 28. päivänä muodostettiin vallankumoushallitus, Kansanvaltuuskunta. Sen valmistelema ehdotus Suomen valtiosäännöksi on edelleen demokraattisempi kuin nykyinen perustuslakimme.

Valtiosääntö olisi voimaan tultuaan turvannut sananvapauden, kokoontumisvapauden, oikeuden kirjalliseen julkaisutoimintaan kenenkään sitä rajoittamatta, ja työväen lakkovapauden. Siinä esiteltiin myös kansalaisaloitteet sata vuotta etuajassa.

Paras kohta on kuitenkin pykälä 43:

Jos niin uskomatonta tapahtuisi, että itse Kansaneduskunnan enem­mistö julkenisi syrjäyttää koko tämän Valtiosäännön tahi ilmeisesti ta­hallaan rikkoa tässä perustuslaissa olevia määräyksiä saadakseen aikaan harvainvaltaisen järjestyksen maassa, niin kansa nouskoon ja hajoittakoon sen eduskunnan …

Vasta luokkasodan aikana muodostui puolueen piirissä kaksi toisilleen vastakkaista, pysyvää rintamaa: puolueen jäsenistö oli melkein kokonaisuudessaan innolla mukana vallankumouksessa, mutta Väinö Tannerin johtamat oikeistodemarit asettuivat sodan aikana avoimesti vallankumousta vastaan.

Siihen päättyi Suomen vanhan, yhtenäisen sosialidemokraattisen puolueen tie. Tosin silloinkaan ei vielä puhuttu kommunisteista.

* * *

”Demokraattisen” ja laillisen valkoisen Suomen voitettua Saksan asevoimien tuella äärivasemmistolaiset punikit suljettiin keskitysleireille. Jos joku silloin muistutti Kultaista aamunkoittoa toiminnallaan ja retoriikallaan, se oli nimenomaan valkoinen Suomi.

Leireillä kuoli viisinumeroinen määrä ihmisiä surkeissa olosuhteissa, suuri osa ilman mitään kunnollisia oikeudenkäyntejä. Virallisesti teloituksia oli 7 370 ja vankileireillä kuolleita 11 652. Työväen Järjestyskaartin perinneyhdistys ry:n puheenjohtajan Markku Niemisen mukaan tulisi puhua jälkiselvittelyn sijaan sotarikoksesta Jugoslavian sotien tapaan.

En tiedä olivatko nuo tapahtumat Leivosta ”aivan ymmärrettäviä,” mutta tiedän niiden ainakin olevan pirun kaukana siitä, että Kreikassa murhaan ja pahoinpitelyihin syyllistyneen fasistipuolueen johtaja kätyreineen joutuu istumaan modernissa oikeussalissa.

Asioista niiden oikeilla nimillä – ”Sota on sottoo”

Kapitalismin kovimmassa ytimessä leviävä Occupy Wall Street-liike on vallannut toreja suurkaupungista toiseen, sulkenut moottoriteitä ja satamia ja tavoittanut myös valtavirran median ja poliitikkojen rajallisen huomion.

 
Liikkeen motivaationa toimivat tavallisten ihmisten kokemat arkipäivän epäoikeudenmukaisuudet, jatkuva talousahdinko ja vaikutusmahdollisuuksien puute ovat kokemuksia, jotka ruokkivat tyytymättömyyttä, mutta eivät vielä suoraan johda syvempään analyysiin. Siemenet syvempäänkin yhteiskunnallisten suhteiden ymmärrykseen ovat olemassa, vaikka vielä ei kovin tieteellisellä pohjalla liikutakaan. Protestien tunnus ”We are the 99%!” kertoo joka tapauksessa jonkinlaisesta heränneestä luokkatietoisuudesta.

Puhe luokkayhteiskunnasta, luokkasodasta, Karl Marxista ja jopa sosialismista ovat myös levinneet Yhdysvaltain valtamediaan. Voiko tästä kiittää Demokraattista puoluetta, joka USA:ssa esittää vasemmistoa? Ovatko syyllisiä radikaalien sosialistien voimat tai kommunistien salaliitto? Päinvastoin.

Hampaattomat demokraatit ovat puheissaan keskittyneet lähinnä republikaanien mielistelyyn ja maan virallinen kommunistipuolue Communist Party USAkin on tehnyt itsestään lähinnä tarpeettoman demokraattien hännystelyporukan, jolla ei ole aikoihin ollut mitään omaa sanottavaa. Luokkatietoisuuden kasvusta ja vanhojen hyvien termien esiinnostamisesta on tosiasiassa kiittäminen politiikan kentän oikeistolaisinta laitaa ja sen äänitorvia, vainoharhojen ja kommunistipelkojen voimalla porskuttavia Fox Newsiä, Glenn Beckiä ja Tea Party-liikettä, joiden ajatuksilla on jatkuvasti enemmän vaikutusvaltaa myös republikaanipuolueessa.

 
Luottaessaan periamerikkalaiseen, sukupolvia kestäneen propagandatyön luomaan kommunismin pelkoon ovat USA:n konservatiivit valinneet retoriikassaan lyömäaseiksi marxilaisia termejä kuten sosialismi ja luokkataistelu. Ennen vain kommunistien teoreettisissa julkaisuissa esiintyneet sanat ovat konservatiivien ansiosta eksyneet kaikkialle julkiseen keskusteluun. Eletään omituisia aikoja, kun imperialismin synkimmän keskuksen paljon parjatussa valtamediassa aamu-tv:n juontaja käy juttelemaan leppoisia luokkasodasta.

Totta kai kyseessä on termien väärinkäyttö, jos väitetään että USA:n presidentti tai hänen edustamansa toinen maan äärikapitalistisista valtapuolueista olisi millään tavalla sosialistinen, mutta tällä retoriikalla on kuitenkin ollut mielenkiintoinen vastareaktio. Iskusanoiksi tarkoitetut käsitteet eivät herätäkään samaa punapelkoa kuin 50-luvulla – pikemminkin kiinnostusta. Yhdysvaltain sosialismia julkisesti ajavat puolueet (mm. Socialist Party USA, Socialist Equality Party jne.) ovat moninkertaistaneet jäsenmääränsä. Rajaamalla sosialismin ainoaksi vaihtoehdoksi harjoittamalleen järjettömälle politiikalle republikaanit ovat itse asiassa tehneet valtavan palveluksen koko sosialistiselle liikkeelle.

Esimerkiksi tässä videossa konservatiivi, Yhdysvaltain kongressin jäsen ja republikaani, ottaa suorassa lähetyksessä omatoimisesti esille luokkataistelun käsitteen. Tietenkin hänen vääristyneessä maailmankuvassaan luokkasotaa on vain se, että rikkaita verotetaan – ja lopuksi on yritettävä sitten leikkiä, että kaikki ovat oikeastaan samassa veneessä, ettei luokkia oikeastaan olekaan, vain yksi yhtenäinen Ameriikan Kansa.


 
Selittely samasta veneestä ei vain enää mene läpi millään tasolla maassa, jossa n. 50 miljoonaa elää jatkuvassa kurjuudessa samalla kun 1% väestöstä hallitsee puolta maan vauraudesta. Kommenteista voi kuulla ihmisten turhautuneisuuden:

”What kind of politician – especially one whose entire membership faces re-election in a year – credits the opposition with being behind an increasingly popular movement? One whose loyalty is to the one party system and to the illusion of difference.”

”This is the primary problem in America and Western politics in general – there is no discourse. There is no honest debate. There are those in power with their fingers in their ears and there are those without power shouting from the rooftops. Apparently, never the twain shall meet. You just cannot get through the islation bubble to get any real information into the thick skulls of the political ruling class. The people cannot talk to the governments that are supposed to represent them, because the governments appear to understand just one language – money, the language that most people cannot speak.”

Retorinen ”talking point” kääntyykin itseään vastaan – jos joku kerran voi republikaaninkin mukaan ylipäätään käydä luokkataistelua, sen on oltava todellinen asia, kahden voiman välinen kamppailu johon kumpikin osapuoli voi osallistua. Ja USA:ssa kansalaisille ei todellakaan ole jäänyt epäselväksi, kumpi puoli tässä taistelussa on viime vuodet ollut voitolla. Yhdysvaltalaista sananlaskua mukaillen on nyt avattu sellainen purkillinen matoja, että niitä ei helpolla saadakaan takaisin kannen alle piiloon.

”Like the protest sign said, ”They only call it Class Warfare when it’s against the 1%”. They call it class warfare when we stop surrendering.”

”The 99 percent are finally waking up. Do I care if the one percent whine about a class war ? it’s about time there was a class war and that’s what the Boner is afraid of. Bring it on and let’s get the truth out to the public.”

Mistähän parlamentaarinen vasemmisto löytäisi samanlaisen rohkeuden puhua asioista niiden oikeilla nimillä?