Posts Tagged ‘sosiaalipolitiikka’

Matalakin kynnys voi olla tasa-arvon este

Ecuadorissa presidentiksi valittiin juuri pyörätuolia käyttävä vasemmistolainen Lenín Moreno, jonka ”Ecuador ilman esteitä” -kampanja on palkittu Nobelilla. Ikävä kyllä täällä Suomessa johdossa istuu vammaisilta leikkaava oikeistohallitus, joka pikemminkin rakentaa uusia esteitä.

Narinkkatorilla 29.3. järjestetyssä #TestaaVamma -tapahtumassa vammaisjärjestöt herättelivät kuntavaaliehdokkaita näkemään — tai olemaan näkemättä — maailman vammaisten näkökulmasta. Tapahtumassa sai testata pyörätuolia ja sokeutta varsin konkreettisesti.

Pieninkin kynnys aiheutti heikkolihaksiselle toimistotyöläiselle suuria ongelmia pyörätuolilla. Voimattomuuden tunne oli vahva, kun pyörät luistivat ja välillä tuoli kippasi. Vielä vaikeampaa oli navigoida kadulla pelkän kepin avulla. Asiat joita ei tule ajatelleeksikaan muodostuivat ylitsepääsemättömiksi esteiksi. Autotien ylittäminen oli pelkkä simulaatio, mutta hirvitti silti.

Suurinta kuilua vammaisten yhteiskunnalliselle osallistumiselle rakentaa kuitenkin porvaripolitiikka. Se asettaa jo ennestään heikossa asemassa olevat ihmiset mahdottoman kysymyksen ääreen: mistä ihmisoikeuksistanne olette valmiita tinkimään?

Sosiaalibudjetin leikkaukset vievät elämiselle ja kulkemiselle välttämättömät tuet. Soten ja muiden ”uudistusten” mukanaan tuomat pakkokilpailutussäännöt taas tekevät vammaisten asumisesta kauppatavaraa. Tätä vastaan on noussut sekä Ei kilpailutukselle -liike, jolle kommunistit antoivat tuoreeltaan tukensa, että Joukkovoima vammaisten puolesta -ryhmä.

Olen tyytyväinen siitä, että myös SKP on pistänyt vammaisten asioiden ajamisessa uuden vaihteen silmään ja meillä on nyt oma vammaispoliittinen jaosto, Vapauden vaunut, jota vetää vantaalainen Aura Kaskisydän. Tasa-arvoa ajavalle porukalle tämän kysymyksen on oltava kärjessä. Loukkaus yhtä kohtaan on loukkaus meitä kaikkia vastaan.

Keskustelu sosiaalitoimistolla

Istuin tänään sosiaalivirkailijan odotustilassa, kun minulle soitti jostain puhelinmyyntioperaatiosta nainen, joka kertoi minulle selvästi paperista lukien miten hienoa on että olen asettunut kuntavaaliehdokkaaksi. Edelleen paperista lukien hän kysyi mitä mieltä olen koulukiusaamisesta.

Kerroin että olin itse koulukiusaamisen kohde 90- ja 00-luvuilla, ja että otan sen ongelman vakavasti. Lisäsin perään, että nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri ruokkii kiusaamista koulujen lisäksi muussa yhteiskunnassa.

Lobbarin valmiiksi kirjoitettu skripti unohtui ja hän selvästi innostui. Ryhtyi kertomaan siitä miten hänestä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa ja nykypolitiikka ruokkii sitä. Kerroin toki olevani täysin samaa mieltä, ja että se juuri on syy, miksi ehdokkaaksi lähdin.

Vaihdoimme kokemuksia rahan riittämättömyydestä elämiseen ja Kelan ongelmista. Kerroin, että olen sossussa tälläkin hetkellä, koska työnteosta huolimatta tilini jää joka kuukausi useita satoja euroja miinukselle.

Hetken aikaa mietin, tuleeko tässä nyt myyntipuhetta ollenkaan. Sitten hän palasi käsikirjoitukseen:

– Niin, meillä olisi tässä tällainen hyväntekeväisyys, haluaisitko tulla mukaan?

– No haluaisinpa hyvinkin, mutta kun ei tuota rahaa tosiaan ole …

– Ai niin joo… No, en minä sitten enää häiritse… Mutta oli kiva jutella kerrankin jonkun järkevän kanssa, kaikki poliitikot joille olen tähän mennessä soitellut ovat puhuneet niin ympäripyöreitä.

Toivotimme toisillemme hyvää jatkoa elämässä. Outo kohtaaminen, mutta toivoa antava.

Vihan taustalla on epäonnistunut politiikka

Vuoden alussa kävin vaimoni kanssa katsomassa Asfalttia ja auringonkukkia-nimellä pyörinyttä valokuvanäyttelyä. Hakasalmen huvilalle kerättyihin Simo ja Eeva Ristan mustavalkoisiin kuviin oli tallentunut tavallisten helsinkiläisten arki menneiltä vuosilta varsin sympaattisella tavalla.

Pääasiallisesti kuvat sijoittuivat 70-luvulle, suomalaisen poliittisen aktivismin ja radikalismin aikakaudelle. Arkisten tilanteiden lisäksi yli 60 000 kuvan joukosta löytyivät niin työväen ja opiskelijoiden vappumarssit kuin kohtuuhintaisia asuntoja vaativat asukasliikkeetkin.

Kaikkialla näkyi yhteiskunnallinen liikehdintä. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin.

Kova oli tarvekin. Valokuvissa näyttäytyvän vuoden 1970 Helsingin katukuvaan kuului köyhyys, asunnottomuus ja matalapalkkaisuus olennaisina elementteinä. Samalla kun Sörnäisiin nousi uusi moderni Merihaan kerrostaloalue, monet asuivat surkeissa kämpissä tai ”rantojen miehinä” siltojen alla.

Näyttelyyn kuului myös valokuvista koottu, aikakauden äänimaailmalla ryyditetty video ja vähän turhahko ”aito 70-luvun asunto” – sehän näytti ihan omalta olohuoneeltani. Nyt näyttely on päättynyt ja valokuvavedokset myyty huutokauppana asunnottomia auttavan Vailla vakinaista asuntoa ry:n hyväksi.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli siis mahtava kulttuuriteko Helsingin kaupunginmuseolta. Valokuviin voi tutusta edelleen nettinäyttelyissä Stadin taivaan alla ja Asfalttia ja auringonkukkia.

Kun näyttely oli kierretty läpi, poikkesimme vielä vaimon kanssa kahville ja kalasopalle viereiseen kahvilaan. Samalla puitiin näyttelyn antia. Itse olin innoissani siitä suomalaisen työväenliikkeen historiasta joka kuvista välittyi, mutta joka nykyään on lähes unohdettu. Kuvat tuhansien tavallisten ihmisten täyttämistä toreista herättivät ylpeyden – olen ilolla osa tuota perinnettä. Toisaalta kontrasti nykymeininkiin on kova. Ryhdikkäät protestiliikkeet ovat vaihtuneet passiiviseen kyräilyyn Facebookissa tai iltalehtien kommenttipalstoilla.

Vaimoni totesi, ”Tiedätkö miksei nykyään enää ole vastaavaa? Koska ihmisten elintaso on noussut. Ei enää ole samanlaista köyhyyttä, niin ei ihmisten tarvitse marssia.”

Totta toinen puoli.

***

Sitä ei toki kukaan voi kiistää, etteikö suomalaisten elintaso olisi merkittävästi kohonnut noista 70-luvun päivistä. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan juuri näkemämme poliittisen toiminnan tulosta.

Kun työväki marssi tuhansittain läpi Helsingin banderolleineen ja iskulauseineen, sillä oli konkreettinen vaikutus. 70-luvulla yhteiskunnan tavoitteena oli vielä suoraan köyhyyden poistaminen ja talouspolitiikkaa tehtiin sosiaalipolitiikan ehdoilla – eikä kukaan olisi muuta uskaltanut ehdottaakaan.

Jossain vaiheessa on kuitenkin tapahtunut jotain omituista, sillä yhteiskunnallisen kehityksen suunta on muuttunut päinvastaiseksi. Sattumalta löysin hyvinvointitutkija Heikki Hiilamon oivan blogitekstin, joka sivuaa samoja aiheita.

Artikkelissaan hän kirjoittaa, miten yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa ja kertoo siinä samalla, miten 70-luvulla alkaneen hyvinvointikehityksen suunta on sittemmin kääntynyt:

Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat. 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.

Oikeistohegemonian Suomessa talouden kilpailukyvystä on tullut tärkein tavoite, joka surutta jyrää alleen sosiaalipoliittiset kysymykset. Sitä myötä on palattu takaisin vanhoihin asetelmiin, sillä 2010-luvun Suomi on tuloeroissa palannut 70-luvun tasolle. Erona on se, että työväki ei tänään marssi. Eduskuntatalon edessä mieltään osoittaa kymmenen ihmistä, kun 70-luvulla heitä olisi ollut tuhat – tai kymmenen tuhatta.

Pienituloisten henkilöiden määrä ja pienituloisuusaste (%) Suomessa 1966-2003.

***

Köyhyys ja luokkaristiriidat eivät kuitenkaan ole hävinneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Pysyvän ”ryysyköyhälistön” eli ns. lumpenproletariaatin on korvannut epävarmuudessa elävä proletaarinen prekariaatti, joka jatkuvasti häilyy työssäkäyvän ja työttömän rajalla. Toisaalta rahamarkkinoiden ja kvartaalitavoitteiden hallitsemassa taloustilanteessa kuka tahansa voi hetkessä pudota hyvin toimeentulevasta asemasta kurjuuteen ilman varoitusta. Syrjäytymisen pelko on todellinen.

Kun 70-luvulla oltiin vastaavassa taloustilanteessa, suomalaiset olivat niitä jotka lähtivät työn perässä maahanmuuttajiksi rikkaimpiin maihin. Myös omat vanhempani muuttivat silloin Tukholman ghettoutuviin betonilähiöihin. Nyt kun tilanne on siinä mielessä päinvastainen, että maahanmuuttovirta kohdistuu omaan maahamme, tämä kokemus tuntuu Suomen kansalta unohtuneen.

Kun Euroopan unioni osana köyhyyden vastaista teemavuotta 2010 poltti rahaa metroasemille ripustettuihin mainoksiin, joissa kehotettiin ”näkemään köyhyys,” samoihin aikoihin julkaistiin tutkimus, jonka mukaan yhä useamman suomalaisen lähipiirissä ei ole yhtäkään köyhyysrajan alapuolella elävää.

Tutkimuksen tulos ei niinkään kerro köyhyyden häviämisestä vaan sen piiloutumisesta – voimakkaasta syrjäytymisestä ja yhteiskunnan jakautumisesta kerroksiin. Se on otollista kasvualustaa sille vallitsevalle käsitykselle, että köyhyys on ihmisten omaa syytä.

Vaikka nyt sosiaalisesti on palattu 70-luvulle, henkisesti eletään edelleen porvarillisten arvojen leimaamaa nousukautta. Se näkyy työelämässä, kouluissa ja kaikkialla jokapäiväisessä arjessa. Kerran menetetyt solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden ihanteet eivät ole palanneet yhteiskuntaan.

Kun köyhyyteen ei samalla tavalla ole totuttu, ei enää ymmärretä, että köyhyys on sosiaalinen ilmiö, ei henkilökohtainen moraalinen valinta. Nyt kun suomalainen näkee köyhän maahanmuuttajan, hän ajattelee: laiskottelisi tuokin vähemmän niin sais kunnolla palkkaa ja ei tarvis aina niitä tukia vaan nostella. Yön pimeinä tunteina saattaa uutisten kommenttipalstalle livahtaa muutama törkykirjoitus aiheesta.

Samanlainen tilanne 70-luvulla olisi saanut kansan barrikadeille. Maahanmuuttokriittisyyden sisältö olisi ollut päinvastainen: Missä on kansainvälinen solidaarisuus? Alas suomalainen uuskolonialismi!

***

Oma vastuunsa tästä surkeasta tilanteesta on hampaattomaksi byrokratisoituneella suomalaisella työväenliikkeellä. Se on menettänyt luokkakantaisuutensa eikä ole kyennyt vastaamaan näihin yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on iloisesti tuudittauduttu siihen onnelliseen kuvitelmaan, että suomalainen sekatalous ei ole kapitalismia eikä suomalaisessa yhteiskunnassa ole luokkajakoja – riittää, kunhan neuvotellaan puolen prosentin palkankorotukset aina joka toinen vuosi. SAK vastustaa perusturvaa samoilla argumenteilla kuin porvaripuolueetkin.

Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.

Ei siis ole mikään ihme, että vasemmiston kannatus on romahtanut. Luokkataistelun ja radikalismin hylkäämällä nykyiset vasemmistopuolueet ja ay-liike ovat tehneet itse itsensä valtaosin hyödyttömiksi. Kun vallalla ovat oikeistolaiset arvot ja protestiliikkeiden tarve ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, myös protesti on kanavoitunut oikealle – pääasiallisesti perussuomalaisiin, joiden kannatus viimeisten galluppien mukaan on yltänyt jo SDP:n tasolle.

Hiilamosta kyse on ”paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.” Perussuomalaiset tarjoavat helpon syntipukin, joihin turhautumisen voi kohdistaa sen sijaan että vaadittaisiin korjaamaan järjestelmän sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta. Muukalaisviha on samalla mekanismilla historiallisesti aina nostanut päätään talouskriisien aikana.

Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.

Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.

Samalla kun meillä on yli 900 000 köyhää ja 215 000 työtöntä, yhdysvaltalaisen Newsweek-lehden mukaan olemme maailman onnellisin maa. Jos tähän propagandaan uskoo, ei tämän maailman parhaan yhteiskunnan syrjäyttämä suomalainen voikaan vetää muuta johtopäätöstä kuin että ongelmiemme on pakko tulla jostain muualta. Ne on mielissämme ulkoistettu elintasopakolaisille, sosiaalipummeille ja muille kuvitteellisille yhteiskunnan siivellä eläville uhkakuville. Resepti katkeruudelle ja vihalle on valmis.

Hiilamon artikkelin päättävään johtopäätökseen on helppo yhtyä:

Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle … Olennaisinta on parantaa täällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Lisäisin ainoastaan sen, että epäonnistuneen sosiaalipolitiikan lisäksi kyse on työväenliikkeen epäonnistumisesta. Solidaarisuus ja työväenluokkaisuus eivät ole vanhentuneita aatteita vaan juuri se lääke, jota yhteiskuntamme nyt huutaa. Meidän vastuullamme on ryhdistäytyä, vaatia ja saada aikaan parempaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhdessä me saamme muutoksen aikaan, jos haluamme. Ristojen valokuvat muistuttavat meitä, miten se tehdään.