Neuvostoliitolla päähän

Tähän kysymykseen olen itsekin törmännyt usein sosiaalisessa mediassa, jossa keskustelijoiden muisti tunnetusti pyyhkiytyy tyhjäksi aina seuraavan kommenttiketjun alkaessa.

Turhan työn välttämiseksi kopioin siis vastaisuuden varalta tähän SKP:n Uudenmaan piirisihteerin Tiina Sandbergin ketjussa esittämän vastauksen:

Kyllä on käsitelty ja on siihen otettu ohjelmassakin kantaa. Tyhjentävyys on aina katsojan ja kuulijan korvien välissä tapahtuva arvio. Luultavasti vaikka aiheesta tehtäisiin 500 sivua paksu kirja, niin jonkun mielestä se ei ole riittävän tyhjentävää.

Staliniin meillä on ollut kielteinen kanta koko ajan jostain 90-luvun alusta alkaen. Stalinhan tappoi myös tuhansia suomalaisia kommunisteja, jotka olivat sisällissodan jälkeen paenneet Neuvostoliittoon. Eli Isä Aurinkoinen ei ole huudossa.

Minusta sitten taas toisaalta on aika antoisaa lukea Leninin ajatuksia siitä, miten luodaan laajaa rintamaa. Se teoreettinen pohdiskelu on sangen mainiota ja tyyppi nyt kuitenkin kiistatta onnistui vallankumouksessaan. Neuvostoliiton virheitä ja onnistumisia voisi puida paljonkin, mutta ainakin itselläni on kädet täynnä töitä, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä ostalgian edelle.

Itse asiassa kommunistinen liike teki pesäeron stalinismiin virallisesti jo 50-luvulla heti Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin henkilökultin ja vainot epämarxilaisina.

Neuvostoliitossa alkoi niin sanottu destalinisaation kausi.

* * *

Sinunkin naapurisi saattaa olla taistolainen!

Se, mitä stalinismin poliittisella perinnöllä ymmärretään, on tietenkin Stalinin henkilöä laajempi ja monimutkaisempi asia.

Stalinismiksi on vaihtelevasti kutsuttu 30-luvun Neuvostoliitossa esiintyneen tiukan henkilökultin ja valtioterrorin lisäksi yleisesti niin sanotuissa reaalisosialistisissa valtioissa esiintynyttä vallan keskittämistä ja ruohonjuuritason demokratian puutetta, sekä siihen liittyvää byrokraattisen klikin muodostumista. Lisäksi ns. sosialismi yhdessä maassa liitetään joissain piireissä stalinismin vakiopiirteeksi.

Suomen kommunistinen puolue otti kantaa reaalisosialistisen demokratian puutteeseen jo vuonna 1968 tuomitessaan Neuvostoliiton miehityksen Tšekkoslovakiassa, joka johti enemmistön ja vähemmistön väliseen linjaristiriitaan.

Neuvostoliiton puolelle asettuneita, Taisto Sinisaloon henkilöityneitä vähemmistökommunisteja eli ns. taistolaisia herjattiin silloin stalinisteiksi, vaikkei heillä suoraa ideologista viehtymystä Staliniin ollutkaan.

Oikeistolaisessa kielenkäytössä luonnollisesti kaikki paatuneimmista oikeistodemareista vasemmalle olevat voivat olla stallareita ja taistolaisia, aina Tarja Halosesta lähtien.

Käsite onkin viime aikoina hämärtynyt niin paljon, että mielestään ovelat kirjoittajat löytävät ”nykypäivän taistolaisia” koko Suomen poliittisesta kentästä. Tittelin ovat saaneet vailla sen kummempaa logiikkaa poliittiset ryhmät aina vasemmistoliitosta ja vihreistä kokoomukseen ja jopa perussuomalaisiin.

* * *

Tšekkoslovakialainen poliittinen juliste: Sosialismi Kyllä, Miehitys Ei.

Vaikka nykyhistorian valossa on helppo olla jälkiviisas ja todeta vähemmistökommunistien olleen väärässä Tšekkoslovakian miehityksen tukemisessa – ja kyllä, myös minä olen sitä mieltä – oli tilanne Kylmän sodan leimaamalla 70-luvulla luokkakantaisen vasemmiston näkökulmasta hyvin toisenlainen.

Sosialismi.net-verkkolehdessä julkaistu artikkeli Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? avaa asiaa ansiokkaasti historiallisesta perspektiivistä:

1970-luvun maailma oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyisin. Sitä leimasi ennen kaikkea kahden maailmanjärjestelmän, USA:n johtaman kapitalismin ja NL:n johtaman reaalisosialismin, välinen taistelu. Kyse ei ollut yksinkertaisesti kahden suurvallan välisestä köydenvedosta; antagonismin saama ulkopoliittinen muoto oli ehkä suurvaltojen välistä taistelua vaikutusvallasta maailmassa, mutta sen sisältö oli sosiaalis-yhteiskunnallinen.

Nuorempaa polvea, jonka muisti ei ulotu näihin aikoihin, voi ehkä olla vaikea oivaltaa, miten 70-luvun maailmassa lähes kaikki keskeiset poliittiset kannanotot tehtiin tämä järjestelmä- eli systeemiantagonismi huomioiden. Esimerkiksi Tshekkoslovakian miehityksen motiiveja ja syitä on mahdoton ymmärtää ilman systeemiantagonismin luomia realiteetteja.

Taistolaiset kokivat siis Neuvostoliittoa tukiessaan puolustavansa sosialismia ja oikeaa marxilais-leniniläistä linjaa, viime kädessä suomalaisen työtätekevän kansan etuja. Ja vaikka ulkopolitiikassa tehtiinkin selkeitä virhearvioita, oli taistolaisten tulopoliittisen luokkasovun ja opportunistisen hallitusyhteistyön hylkäävä sisäpolitiikka juuri sitä, mikä kommunistien ja laajemmin vasemmiston tehtävä mielestäni onkin: periksiantamatonta, porvarillisen demokratian rajat ylittävää toimintaa työväenluokan puolesta.

Vasemmiston seikkailut 1990-luvun ja 2010-luvun hallituksissa ovat osoittaneet erityisen hyvin, minkälaiseen ansaan porvarien kanssa marjaan meneminen on koko työväenliikkeen ajanut. Vasemmiston kannatus on tänään historiallisissa pohjalukemissa siinä, missä oikeistohegemonia jatkaa vahvistumistaan.

* * *

Neuvostoliiton kaaduttua uuden perinpohjaisen arvion tarve koko kommunistisen liikkeen historiasta ja nykypäivän tehtävistä kävi selväksi.

Tämän suomalaiset kommunistit tekivätkin. Vuonna 1994 uutta SKP:tä perustettaessa hyväksyttiin puolueelle uusi puolueohjelma, jossa todetaan mm. seuraavaa:

Neuvostoliitolla oli keskeinen osuus ihmiskunnan pelastamisessa fasismilta toisessa maailmansodassa. Sosialismia rakentaneet maat hillitsivät imperialismin väkivaltaisuutta. Ne rohkaisivat ja tukivat työväenliikettä ja kansallisia vapautusliikkeitä.

Sosialismia rakentaneissa maissa pääsi kuitenkin vallalle myös valtiollinen ja puoluebyrokratia, eräissä vaiheissa jopa terrori. Näissä maissa rikottiin monia ihmisoikeuksia ja sosialismin periaatteita. Stalinilainen terrori kohdistui 1930-luvulla rajusti myös valkoisen Suomen vainoaman SKP:n jäseniin. Kielteisiä piirteitä ruokki se, että sosialismin rakentaminen jouduttiin aloittamaan kehittymättömissä ja erittäin vaikeissa oloissa. Vaikeuksia lisäsivät sodat ja kilpavarustelu, eristäminen ja ulkoa tullut painostus. Sosialismia rakentaneet maat eivät kyenneet uudistumaan laadullisesti tieteellisteknisen kehityksen, väestön sivistystason ja demokratian vaatimusten kasvaessa.

Nämäkin kirjat voit ostaa TA-Tiedon verkkokaupasta tai sitten lukea kirjastossa.

Neuvostososialismin ongelmista ja suoranaisista rikoksista laajemmin on sittemmin kirjoittanut muiden muassa Taisto Sinisalon entinen poliittinen sihteeri ja uuden SKP:n puheenjohtaja, nykyinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen.

Tammikuussa 2001 Helsingin Sanomien puffaaman Kommunismin mustaan kirjaan kirjoitetussa vastineessaan Hakanen muistutti varsin selväsanaisesti:

Se, että sosialismin ja kommunismin nimissä on tehty rikoksia, on tiedetty. Kommunistit itse ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että ne ovat olleet rikoksia myös sosialismin aatteita vastaan. Vaietaanko näistä arvioista siksi, että koko aate ja kaikki sen kannattajat voitaisiin leimata rikollisiksi?

Suomen kommunistinen puolue ei ole vastuussa Stalinin kauden rikoksista. SKP joutui itse aikoinaan valkoisen Suomen vainojen lisäksi myös stalinilaisen terrorin uhriksi. SKP:n aatteissa ja toiminnassa suomalaisen yhteiskunnan uudistamiseksi ei ole hävettävää, saati rikollista. Kun SKP oli voimakas, muuttui ihmisten elämä Suomessa turvallisemmaksi. Sen sijaan nyt, kun Suomesta puuttuu vahva vasemmisto, otetaan köyhiltä ja annetaan rikkaille, alistetaan Suomea kansainväliselle pääomalle ja kytketään maatamme Natoon.

Artikkelissaan vuonna 2001 julkaistussa kirjassa Marxismi ja 2000-luku sanoo Hakanen puolestaan seuraavaa:

SKP:n solidaarisuudessa Neuvostoliitolle ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.

Neuvostoliitossa ja eräissä muissa maissa sosialismin nimissä tehdyistä rikoksista SKP ei ole kuitenkaan vastuussa. Päinvastoin SKP on itse joutunut kokemaan valkoisen Suomen ja lapuanliikkeen vainojen sekä suojelupoliisin ja työnantajien mustien listojen lisäksi Stalinin kauden terrorin, joka tuhosi suurimman osan poliittisia vainoja pakoon Neuvostoliittoon menneistä SKP:n jäsenistä. Kaikesta tästä huolimatta useimmat kommunistit lähtivät siitä, että ”kaveria ei jätetä”, kun kommunismin vastustajat arvostelivat Neuvostoliittoa.

Ja yhä edelleen kirjassa Imperialismi ja sosialismi tänään vuodelta 2004 Hakanen toteaa:

2000-luvun alun vasemmiston haasteena on elvyttää Karl Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä. […] Oikeisto on aina pyrkinyt esittämään sosialismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä erityisesti Stalinin ja Maon kaudella tehdyt rikokset ovat antaneet vettä myllyyn tälle propagandalle. Toisin kuin uusliberalismin ideologit väittävät, heidän puolustamansa markkinoiden — illusorinen — vapaus ei kuitenkaan tuota demokratiaa vaan pääoman harvainvallan. Omalla tavallaan työväenliikkeen ja demokratian yhteydestä kertoo sekin, että sosialismin tappiot ovat johtaneet myös demokratian kriisiin.

* * *

Nuo sanat eivät ole jääneet pelkästään sanoiksi. Helsingin kaupunginvaltuutettuna Hakanen on ollut mukana aloittamassa monenlaisia ruohonjuuritason demokratian ja osallistuvan budjetoinnin hankkeita.

2000-luvun kommunistien toiminnassa avainasemassa onkin nimenomaan radikaali pyrkimys demokratian laajentamiseen sen kaikilla tasoilla, ei ainoastaan kunnissa tai valtakunnallisella tasolla, mutta myös työpaikoilla ja talouden alalla, kokonaan yli porvarillisen demokratiakäsityksen. Nykypäivän kommunistit yhtyvät globaalin kapitalismin kriisin myötä voimakkaasti esiin nousseeseen vaatimukseen todellisesta demokratiasta, jossa markkinavoimien sijaan ihmisen tarpeet asetetaan etusijalle.

Jotta yhteiskunnallisen omistuksen keskeinen osuus ei luo sosiaalista perustaa valtiollisbyrokraattiselle hallinnolle, kuten kävi muun muassa Neuvostoliitossa, tullaan taas kysymykseen uudentyyppisestä demokratiasta, joka rakentuu alhaalta ylöspäin ja perustuu laajaan työväen itsehallintoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja jokaisen yksilön perusoikeuksien kunnioittamiseen.