Perussuomalaisten ”ajatushautomo” Suomen Perusta julkaisi eilen puolueen piirissä toimivan omakustannefilosofin Jukka Hankamäen teoksen Totuus kiihottaa – Filosofinen tutkimus vasemmistopopulistisen valtamedian tieto- ja totuuskriisistä.
Tämä 420-sivuinen opus on luettavissa vapaasti ”ajatushautomon” sivuilta täällä.
Ironista kyllä, julkaisu sisältää lähes jokaisella sivulla todella kyseenalaisia ja perustelemattomia väitteitä, joilla ei ole tiedon tai totuuden kanssa juuri mitään tekemistä. Näitä on jo perattu jonkin verran muissa yhteyksissä.
Itse paatuneena kansainvälisen kommunistisen salaliiton agenttina ajattelin kuitenkin piruuttani selata läpi teoksen hakusanalla ”kommunismi”. Enkä joutunut pettymään!
Ohessa se, mitä sain tietää kommunismista ja sen esiintymisestä nyky-Suomessa.
* * *
Pohjimmiltaan jo keskitien ja maltillisuuden opit ovat kommunismia.
Suomessa porvaripuolueiden johtajat, kuten Petteri Orpo, kannattavat kommunismia.
Monikulttuurisuus on uustaistolaisuutta ja kommunismia.
Valtamedia kannattaa kommunismia.
Toimittajien yliopisto-opetus on sisällöltään kommunistista ja toimittajakunta ajaa kommunismia.
Euroopan unioni on kommunismia, koska sen keskus sijaitsee Brysselissä, ja myös Kommunistinen manifesti kirjoitettiin Brysselissä.
Vihreät ovat kommunisteja, koska ajavat tasa-arvoa, ja myös Marx ja Lenin ajoivat tasa-arvoa.
Kommunistit ohjailevat salaa porvaristoa, valtamediaa ja sosiaalista mediaa.
Tämän todistaa se, että Hankamäen blogitekstejä on poistettu Uuden Suomen sivuilta.
Helsingin Sanomat ei poikkeuksellisesti ole kommunismia vaan anarkismia.
Tämän todistaa se, että lehdessä on julkaistu yksi juttu Yhdysvaltain vasemmistosta.
Globaali kapitalismi ei ole ainoastaan kapitalismia vaan salaa myös kommunismia.
Vähemmän yllättäen myös feminismi on kommunismia.
Tieteentekijät eivät ole ainoastaan kommunisteja vaan kiilusilmäisiä kommunisteja.
Kehitysapu on kommunismia.
Vasemmistoliittolaiset ovat luonnollisesti kommunisteja.
Helsingin Sanomissa haastateltu aseksuaali mies ei välttämättä ollut kommunisti, mutta kyllä ainakin näytti kommunistilta, koska hänellä oli hattu päässä.
Myös musliminaisten pukeutuminen on kommunismia.
Intersektionaalisuus? Kommunismia.
Ilmastonsuojelu? Kommunismia.
Identiteettipolitiikka? Kommunismia.
Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutti on todennäköisesti kommunismia.
Wikipedia on kommunismia.
(Liberalismiwiki ei ole.)
Vihapuheen vastustaminen on kommunismia.
Valtion virkamieskunta on täysin kommunistien soluttama – kuten oikeuslaitos, poliisi ja armeija, jotka aivan kohta ovat kommunistien hallinnassa.
Lähes koko yhteiskuntatieteiden professorikaarti saarnaa kommunismia.
Suomen Akatemia – kuusikymmentäluvunkaviaarikommunismia.
Climate Strike -kampanja ei ole kommunismia.
Haha, juksasin, totta kai se on kommunismia. Senkin hölmöläinen.
* * *
Suoraan sanottuna en oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että näin totaalisesti todellisuudesta irtaantunut teksti on ylipäätään kirjoitettu, saati sitten julkaistu merkittävän eduskuntapuolueen järjestön sivuilla.
Se tarkoittaa, että useampi kuin yksi ihminen aivan vakavissaan uskoo tällaiseen maailmanselitykseen, ja ajattelee sen olevan vieläpä jakamisen arvoista muillekin. Perussuomalaisten YouTube-kanavalla mukana teosta esittelemässä on puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho itse.
Voisin kai sanoa jotain siitä miten tehokkaasti perussuomalaiset luovat tällaisilla julkaisuilla täysin omaa poliittista todellisuuttaan, kenties jotain yleisen antikommunismin ja äärioikeiston nousun yhteydestä, tai siitä miten tällainen propaganda muistuttaa historiallisten fasistien puheita.
Mutta koska liikutaan täysin tosiasioiden tuolla puolen – tai kuten Hankamäki asian itse muotoilee, tieto- ja totuuskäsitysten sanotaan olevan kriisissä – kai minäkin voin vain tyytyä toteamaan: kylläpä meillä kommunisteilla meneekin Suomessa hyvin!
Päivitys 13.6.: Tämä listaus löytyy nyt YouTubesta myös musikaalisena versiona.
Tähän kysymykseen olen itsekin törmännyt usein sosiaalisessa mediassa, jossa keskustelijoiden muisti tunnetusti pyyhkiytyy tyhjäksi aina seuraavan kommenttiketjun alkaessa.
Turhan työn välttämiseksi kopioin siis vastaisuuden varalta tähän SKP:n Uudenmaan piirisihteerinTiina Sandbergin ketjussa esittämän vastauksen:
Kyllä on käsitelty ja on siihen otettu ohjelmassakin kantaa. Tyhjentävyys on aina katsojan ja kuulijan korvien välissä tapahtuva arvio. Luultavasti vaikka aiheesta tehtäisiin 500 sivua paksu kirja, niin jonkun mielestä se ei ole riittävän tyhjentävää.
Staliniin meillä on ollut kielteinen kanta koko ajan jostain 90-luvun alusta alkaen. Stalinhan tappoi myös tuhansia suomalaisia kommunisteja, jotka olivat sisällissodan jälkeen paenneet Neuvostoliittoon. Eli Isä Aurinkoinen ei ole huudossa.
Minusta sitten taas toisaalta on aika antoisaa lukea Leninin ajatuksia siitä, miten luodaan laajaa rintamaa. Se teoreettinen pohdiskelu on sangen mainiota ja tyyppi nyt kuitenkin kiistatta onnistui vallankumouksessaan. Neuvostoliiton virheitä ja onnistumisia voisi puida paljonkin, mutta ainakin itselläni on kädet täynnä töitä, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä ostalgian edelle.
Itse asiassa kommunistinen liike teki pesäeron stalinismiin virallisesti jo 50-luvulla heti Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa Nikita Hruštšovtuomitsi Stalinin henkilökultin ja vainot epämarxilaisina.
Se, mitä stalinismin poliittisella perinnöllä ymmärretään, on tietenkin Stalinin henkilöä laajempi ja monimutkaisempi asia.
Stalinismiksi on vaihtelevasti kutsuttu 30-luvun Neuvostoliitossa esiintyneen tiukan henkilökultin ja valtioterrorin lisäksi yleisesti niin sanotuissa reaalisosialistisissa valtioissa esiintynyttä vallan keskittämistä ja ruohonjuuritason demokratian puutetta, sekä siihen liittyvää byrokraattisen klikin muodostumista. Lisäksi ns. sosialismi yhdessä maassa liitetään joissain piireissä stalinismin vakiopiirteeksi.
Suomen kommunistinen puolue otti kantaa reaalisosialistisen demokratian puutteeseen jo vuonna 1968 tuomitessaan Neuvostoliiton miehityksen Tšekkoslovakiassa, joka johti enemmistön ja vähemmistön väliseen linjaristiriitaan.
Neuvostoliiton puolelle asettuneita, Taisto Sinisaloon henkilöityneitä vähemmistökommunisteja eli ns. taistolaisia herjattiin silloin stalinisteiksi, vaikkei heillä suoraa ideologista viehtymystä Staliniin ollutkaan.
Oikeistolaisessa kielenkäytössä luonnollisesti kaikki paatuneimmista oikeistodemareista vasemmalle olevat voivat olla stallareita ja taistolaisia, aina Tarja Halosesta lähtien.
Käsite onkin viime aikoina hämärtynyt niin paljon, että mielestään ovelat kirjoittajat löytävät ”nykypäivän taistolaisia” koko Suomen poliittisesta kentästä. Tittelin ovat saaneet vailla sen kummempaa logiikkaa poliittiset ryhmät aina vasemmistoliitosta ja vihreistäkokoomukseen ja jopa perussuomalaisiin.
* * *
Tšekkoslovakialainen poliittinen juliste: Sosialismi Kyllä, Miehitys Ei.
Vaikka nykyhistorian valossa on helppo olla jälkiviisas ja todeta vähemmistökommunistien olleen väärässä Tšekkoslovakian miehityksen tukemisessa – ja kyllä, myös minä olen sitä mieltä – oli tilanne Kylmän sodan leimaamalla 70-luvulla luokkakantaisen vasemmiston näkökulmasta hyvin toisenlainen.
1970-luvun maailma oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyisin. Sitä leimasi ennen kaikkea kahden maailmanjärjestelmän, USA:n johtaman kapitalismin ja NL:n johtaman reaalisosialismin, välinen taistelu. Kyse ei ollut yksinkertaisesti kahden suurvallan välisestä köydenvedosta; antagonismin saama ulkopoliittinen muoto oli ehkä suurvaltojen välistä taistelua vaikutusvallasta maailmassa, mutta sen sisältö oli sosiaalis-yhteiskunnallinen.
Nuorempaa polvea, jonka muisti ei ulotu näihin aikoihin, voi ehkä olla vaikea oivaltaa, miten 70-luvun maailmassa lähes kaikki keskeiset poliittiset kannanotot tehtiin tämä järjestelmä- eli systeemiantagonismi huomioiden. Esimerkiksi Tshekkoslovakian miehityksen motiiveja ja syitä on mahdoton ymmärtää ilman systeemiantagonismin luomia realiteetteja.
Taistolaiset kokivat siis Neuvostoliittoa tukiessaan puolustavansa sosialismia ja oikeaa marxilais-leniniläistä linjaa, viime kädessä suomalaisen työtätekevän kansan etuja. Ja vaikka ulkopolitiikassa tehtiinkin selkeitä virhearvioita, oli taistolaisten tulopoliittisen luokkasovun ja opportunistisen hallitusyhteistyön hylkäävä sisäpolitiikka juuri sitä, mikä kommunistien ja laajemmin vasemmiston tehtävä mielestäni onkin: periksiantamatonta, porvarillisen demokratian rajat ylittävää toimintaa työväenluokan puolesta.
Vasemmiston seikkailut 1990-luvun ja 2010-luvun hallituksissa ovat osoittaneet erityisen hyvin, minkälaiseen ansaan porvarien kanssa marjaan meneminen on koko työväenliikkeen ajanut. Vasemmiston kannatus on tänään historiallisissa pohjalukemissa siinä, missä oikeistohegemonia jatkaa vahvistumistaan.
* * *
Neuvostoliiton kaaduttua uuden perinpohjaisen arvion tarve koko kommunistisen liikkeen historiasta ja nykypäivän tehtävistä kävi selväksi.
Tämän suomalaiset kommunistit tekivätkin. Vuonna 1994 uutta SKP:tä perustettaessa hyväksyttiin puolueelle uusi puolueohjelma, jossa todetaan mm. seuraavaa:
Neuvostoliitolla oli keskeinen osuus ihmiskunnan pelastamisessa fasismilta toisessa maailmansodassa. Sosialismia rakentaneet maat hillitsivät imperialismin väkivaltaisuutta. Ne rohkaisivat ja tukivat työväenliikettä ja kansallisia vapautusliikkeitä.
Sosialismia rakentaneissa maissa pääsi kuitenkin vallalle myös valtiollinen ja puoluebyrokratia, eräissä vaiheissa jopa terrori. Näissä maissa rikottiin monia ihmisoikeuksia ja sosialismin periaatteita. Stalinilainen terrori kohdistui 1930-luvulla rajusti myös valkoisen Suomen vainoaman SKP:n jäseniin. Kielteisiä piirteitä ruokki se, että sosialismin rakentaminen jouduttiin aloittamaan kehittymättömissä ja erittäin vaikeissa oloissa. Vaikeuksia lisäsivät sodat ja kilpavarustelu, eristäminen ja ulkoa tullut painostus. Sosialismia rakentaneet maat eivät kyenneet uudistumaan laadullisesti tieteellisteknisen kehityksen, väestön sivistystason ja demokratian vaatimusten kasvaessa.
Nämäkin kirjat voit ostaa TA-Tiedon verkkokaupasta tai sitten lukea kirjastossa.
Neuvostososialismin ongelmista ja suoranaisista rikoksista laajemmin on sittemmin kirjoittanut muiden muassa Taisto Sinisalon entinen poliittinen sihteeri ja uuden SKP:n puheenjohtaja, nykyinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen.
Tammikuussa 2001 Helsingin Sanomien puffaaman Kommunismin mustaan kirjaankirjoitetussa vastineessaan Hakanen muistutti varsin selväsanaisesti:
Se, että sosialismin ja kommunismin nimissä on tehty rikoksia, on tiedetty. Kommunistit itse ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että ne ovat olleet rikoksia myös sosialismin aatteita vastaan. Vaietaanko näistä arvioista siksi, että koko aate ja kaikki sen kannattajat voitaisiin leimata rikollisiksi?
Suomen kommunistinen puolue ei ole vastuussa Stalinin kauden rikoksista. SKP joutui itse aikoinaan valkoisen Suomen vainojen lisäksi myös stalinilaisen terrorin uhriksi. SKP:n aatteissa ja toiminnassa suomalaisen yhteiskunnan uudistamiseksi ei ole hävettävää, saati rikollista. Kun SKP oli voimakas, muuttui ihmisten elämä Suomessa turvallisemmaksi. Sen sijaan nyt, kun Suomesta puuttuu vahva vasemmisto, otetaan köyhiltä ja annetaan rikkaille, alistetaan Suomea kansainväliselle pääomalle ja kytketään maatamme Natoon.
Artikkelissaan vuonna 2001 julkaistussa kirjassa Marxismi ja 2000-luku sanoo Hakanen puolestaan seuraavaa:
SKP:n solidaarisuudessa Neuvostoliitolle ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.
Neuvostoliitossa ja eräissä muissa maissa sosialismin nimissä tehdyistä rikoksista SKP ei ole kuitenkaan vastuussa. Päinvastoin SKP on itse joutunut kokemaan valkoisen Suomen ja lapuanliikkeen vainojen sekä suojelupoliisin ja työnantajien mustien listojen lisäksi Stalinin kauden terrorin, joka tuhosi suurimman osan poliittisia vainoja pakoon Neuvostoliittoon menneistä SKP:n jäsenistä. Kaikesta tästä huolimatta useimmat kommunistit lähtivät siitä, että ”kaveria ei jätetä”, kun kommunismin vastustajat arvostelivat Neuvostoliittoa.
2000-luvun alun vasemmiston haasteena on elvyttää Karl Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä. […] Oikeisto on aina pyrkinyt esittämään sosialismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä erityisesti Stalinin ja Maon kaudella tehdyt rikokset ovat antaneet vettä myllyyn tälle propagandalle. Toisin kuin uusliberalismin ideologit väittävät, heidän puolustamansa markkinoiden — illusorinen — vapaus ei kuitenkaan tuota demokratiaa vaan pääoman harvainvallan. Omalla tavallaan työväenliikkeen ja demokratian yhteydestä kertoo sekin, että sosialismin tappiot ovat johtaneet myös demokratian kriisiin.
2000-luvun kommunistien toiminnassa avainasemassa onkin nimenomaan radikaali pyrkimys demokratian laajentamiseen sen kaikilla tasoilla, ei ainoastaan kunnissa tai valtakunnallisella tasolla, mutta myös työpaikoilla ja talouden alalla, kokonaan yli porvarillisen demokratiakäsityksen. Nykypäivän kommunistit yhtyvät globaalin kapitalismin kriisin myötä voimakkaasti esiin nousseeseen vaatimukseen todellisesta demokratiasta, jossa markkinavoimien sijaan ihmisen tarpeet asetetaan etusijalle.
Jotta yhteiskunnallisen omistuksen keskeinen osuus ei luo sosiaalista perustaa valtiollisbyrokraattiselle hallinnolle, kuten kävi muun muassa Neuvostoliitossa, tullaan taas kysymykseen uudentyyppisestä demokratiasta, joka rakentuu alhaalta ylöspäin ja perustuu laajaan työväen itsehallintoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja jokaisen yksilön perusoikeuksien kunnioittamiseen.
Kun televisiossa ilmoitetaan hallituksen aikovan vähentää kuntien tehtäviä miljardilla eurolla ja tehostaa toisella miljardilla vuoteen 2017 mennessä, sinun mieltäsi kalvaisi pelko ja ahdistus 40 000 kunta-alalta irtisanottavan puolesta.
Tietäisit, ettei sitä väkimäärää tulla vähentämään kunnanjohtajista tai muita ylimmän johdon ”nilkeistä” kuten hampaattoman opposition kärkimies Timo Soini asian esitti, vaan sosiaali-, terveys- ja koulualoilta.
Ihmettelisit, miksi ay-liike on hiljaa, vaikka Jyväskylässä irtisanomiset ovat jo alkaneet ja samaan aikaan yksityissektorilta siirtyy tuhansia kilometritehtaalle joka ikinen viikko.
Ihmettelisit, miksi rauhanliike on hiljaa, vaikka Afganistanissa on edelleen suomalaisia joukkoja ja Yhdysvallat valmistautuu jälleen uuteen sotaan.
Illalla sinua taas harmittaisi vietävästi, koska huolimatta kaikesta siitä mitä teet, maailma muuttuu joka päivä epäoikeudenmukaisemmaksi. Internetistä saat lukea, että Kreikassa fasistit ovat hakanneet yhdeksän kommunistia sairaalaan ja murhanneet nuoren räppärin.
Se kuitataan parilla tykkäyksellä ja hauskoilla kommenteilla.
Haluaisit kirjoittaa kaikesta siitä vääryydestä ja välinpitämättömyydestä jota ympärilläsi näet, haluaisit ravistella ihmisiä hereille – näkemään, että kapitalismi on päivä päivältä marssittamassa maailmaa yhä syvemmälle hulluuteen.
Et kuitenkaan jaksa, koska päivä on ollut sen verran rankka.
Onneksi seuraavana aamuna heräät jälleen demarina, ja kaikki on hyvin. Jutta Urpilainen puhuu aamu-tv:ssä pelkkää asiaa.
Ilmeeni, kun sain puhelun kuuluisalta kansainväliseltä kirjailijalta.
”Journalismi on sen kirjoittamista, mitä muut eivät halua kirjoitettavan. Kaikki muu on pelkkää PR-työtä.”
Verkossa kiertää lukuisia kuvameemejä, joissa tätä lainausta on väitetty tunnetun brittiläisen toimittajan, kirjailijan ja sosialistin George Orwellin sanomaksi. Tosiasiassa lentävä lause lienee peräisin yhdysvaltalaiselta sanomalehtimiljonääriltä William Randolph Hearstilta, jota pidetään yhtenä keltaisen roskalehdistön ja sensaatiojournalismin isistä.
Oli lähde mikä hyvänsä, jotain totuutta siinä piilee. Viime päivien kirjoituksissani olen mitä ilmeisimmin onnistunut kirjoittamaan asioita, joita hyvin monenlaiset tahot eivät olisi halunneet minun sanovan. Seurauksena olen näköjään joutunut keskelle käsittämätöntä propagandasotaa, jossa totuus on ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen uhri.
* * *
Juuri äskettäin minulle tuli vihainen puhelu joltakin Suomalais-venäläiseen kansalaisfoorumi FINROSFORUMiin kuuluvalta vironsuomalaiselta ”kansainväliseltä toimittajalta ja kirjailijalta”, joka oli järjenvastaisesti käsittänyt aiemman tekstini siten, että haluan leimata hänet ja kaikki virolaiset uusnatseiksi.
Selitin hänelle kärsivällisesti mitä blogissani sanon – että vironkielistä uusnatsisivustoa ylläpitävä ”Hans Dorpat” oli antanut Johan Bäckmanin järjestämässä tilaisuudessa esitetyille ajatuksille julkisen tukensa Facebookissa – ja ettei se millään tavalla liity häneen tai koske kaikkia virolaisia. Hän oli sen sijaan kivenkovaan sitä mieltä, että ”kaikki kommunistit valehtelevat” ja ryhtyi selittämään, miten kuuluisa kirjailija hän on.
Hän sätti minua myös siitä, että kehtasin kritisoida Bäckmania ilman, että olin allekirjoittanut FINROSFORUMin julistusta aiheesta (jonka hän, kuuluisa kirjailja, oli ilman muuta allekirjoittanut). Miten ihmeessä olisin voinut allekirjoittaa jotain, josta minulta ei edes kysytty?
Kun kysyin häneltä suoraan, miksi hän olettaa että minua kiinnostaa kuka hän on ja miten kuuluisa, suuttui tämä nainen minuun lopullisesti. Hän sanoi palaavansa maailmankuulun kirjansa kirjoittamisen pariin, ja minä toivotin hänelle hyvää päivänjatkoa.
Tarkistin minulle soittaneen henkilön puhelinnumeron myöhemmin Fonecta Finderistä. Ymmärsin vasta silloin kyseessä olleen Imbi Pajun, jonka ego taisi kokea kolauksen, kun en ollut vaikuttunut suuren kirjailijan yhteydenotosta.
Ilmeisesti eniten häntä harmitti kuitenkin se, että pahainen tuntematon blogikirjoittaja ja vieläpä kommunisti oli vienyt FINROSFORUMilta etulyöntiaseman Bäckmanin vastustamisessa. Se kun vie ikävästi ideologisilta antikommunisteilta propaganda-aseita, joilla leimata kaikki kommunistit ja vasemmistolaiset bäckmanilaisiksi hörhöiksi.
* * *
Pioneereille olen faskisti ja faskisteille pioneeri.
Eikä tämä vielä tähän pääty. Samaan aikaan kun minua haukuttiin puhelimessa valehtelevaksi kommunistiksi, sain Facebookin puolella tiedon, että SAFKAn jäsen Petri Krohn syyttää – tai tutun safkalaiseen tapaan vihjaa vailla todisteita – minun kuuluvan ”Suomen kommunistisen puolueen antikommunistiseen siipeen,” joka haluaa samaistaa fasismin ja kommunismin.
Aiemmin Krohnin toveri Arto Tuominen oli ehtinyt Facebook-julkisuudessa syyttää – tai vihjailla – minun olevan jo muun muassa CIA:n agentti tai vähintään saaneen heiltä rahaa, koska olin kirjoittanut venäläisen MPRA-ammattiliiton osaston kohtaamasta sorrosta Venäjällä suomalaisomisteisen Tikkurilan maalitehtaalla. Tuomisen mielestä MPRA on ”CIA:n lempilapsi,” vaikka minkäänlaisia todisteita hän ei kyennyt esittämään CIA:n ja MPRA:n yhteyksistä toistuvista pyynnöistäni huolimatta.
Myöhemmin Tuominen esitti, että Suomen kommunistiseen puolueeseen on soluttautunut ”kymmeniä nuoria tovereita”, joilla on ”tuplapassi” – siis jäsenyys SKP:n lisäksi joko vihreissä, Vasemmistoliitossa tai Suomen Sisussa (!) Luonnollisesti kaikkien näiden soluttautujien tarkoituksena on vallata pieni puolueemme sisältä päin. Vahva viittaus tuntui olevan, että minä olen yksi heistä.
Luonnollisesti tällekään väitteelle ei safkalaisessa ajatusmaailmassa tarvitse esittää perusteita. Nyt Tuominen on kokonaan blokannut minut, jotta voi esittää provokaatioitaan ilman kiusallisia vastakysymyksiä tai yhteyttä todellisuuden kanssa.
* * *
Minulla on siis nyt verisiä vihamiehiä sekä FINROSFORUMissa että Bäckmanin SAFKAssa.
Olen saanut kuulla olevani virolaisia nuoleskeleva estofiili – onhan minulle kovin rakas avovaimonikin virolaissyntyinen – vihreä, CIA:n agentti ja Neuvostoliiton vihollinen. Samaan aikaan olen ilmeisesti valehteleva, massamurhaamista kannattava stalinisti, joka vihaa virolaisia.
Ehkä olen kaksois- tai kolmoisagentti. Joka tapauksessa kiirettä pitää.
Erityisen mielenkiintoista tässä kaikessa on mielestäni se, miten tällainen kahden leirin marginaalijoukko pyörittää valtaisaa kansainvälistä mediamyllyä Suomessa ja Venäjällä, ehkä myös Virossa, vaikka osapuolien kiista vaikuttaa argumenttien tason perusteella lähinnä mielenterveyspotilaiden keskinäiseltä sanasodalta ennen osaston iltalääkkeiden jakoa.
* * *
Toinen, vakavampi asia, jolle silmäni ovat tämän ihmeellisen mekastuksen seurauksena avautuneet, on homofobian laajuus Suomessa.
Viime päivien kirjoitusteni takia olen nyt saanut väitellä todella monen ihmisen kanssa siitä, onko seksuaalivähemmistöjen oikeuksilla ylipäätään merkitystä. Nyt blogini kommenttipalsta täyttyy kommenteista, joissa puolustetaan oikeutta ”paheksua homoja” – joka minun korvaani kuulostaa yhtä ääliömäiseltä kuin mustaihoisten tai vasenkätisten paheksuminen. Ei sellaista tule hyväksyä Herran vuonna 2013.
Ei siis ole varaa tuudittautua ajatukseen siitä, että Suomessakaan asiat tältä osin olisivat hyvin. Homovastaisuus elää voimakkaana samalla tavalla kuin rasismi, osin jopa voimakkaampana. Rasistiksi ei kukaan halua enää avoimesti tunnustautua, mutta homojen oikeuksia voi vapaasti vaatia poljettavaksi ihan omalla nimellään, ilman leimautumisen pelkoa.
Paljon on siis vielä työtä tehtävänä. Varsinkin kun pitää näitä kolmoisagentin hommia samalla pyörittää.
Tämän kysymyksen esittää erinomaisessa päänavauksessaanTiedonantaja.fi -verkkolehden blogissa Jokke Karjalainen. Vaaleissa puolet äänistään menettäneellä puolueella ei ole varaa jättää itsekritiikkiä väliin.
Karjalainen kysyy samoja kysymyksiä, joita itse olen mielessäni pyöritellyt. Jokainen meistä on varmasti saanut moneen otteeseen kuulla, miten asiamme ovat hyviä ja ehdokas hyvä, mutta puolue väärä. Ilmiö toistuu kaikkialla. Miten siis voi olla, että pelkästään hyvistä ehdokkaista ja ideoista muodostuu kansan mielissä huono puolue?
***
Vastaus on, ettei muodostukaan. Se mielikuva on muodostettu täysin irrallaan nykyisen SKP:n toiminnasta. Osin se perustuu tietämättömyyteen ja siihen voimalliseen antikommunistiseen propagandaan, jota meille syötetään joka tuutista. Osin se perustuu todellisiin virheisiin, joihin vanha SKP – tai joku sen lukuisista suuntauksista – menneisyydessään sortui. Ja erityisesti se perustuu muiden maiden kommunististen puolueiden virheisiin, joihin yhdelläkään meistä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Mutta missään vaiheessa tämä mielikuvanmuodostus ei etene Suomeen vuonna 2011 ja tämän ajan kommunistisen puolueen politiikkaan. Kadulla ihmiset ovat lähinnä hämmästyneitä, että koko puolue on ylipäätään olemassa. Nämä samat ihmiset ovat hämmästyneitä, kun saavat kuulla etteivät demarit olleetkaan hallituksessa. Heidän poliittinen tietämyksensä perustuu hämäriin mielikuviin ja oletuksiin, ei tarkkoihin analyyseihin.
Ongelma on siis pikemminkin psykologinen kuin poliittinen – siitä on todistusaineistona myös Tiedonantajan keskustelupalsta, jolla väsymättömät antikommunistit jaksavat jokaisena viikonpäivänä kirjoittaa saman viestin uudelleen ja uudelleen jokaisen julkaistun artikkelin alle. Oikeamielisen ristiretkeläisen vimmalla he näpyttelevät näppäimistöjensä äärellä sanasta sanaan samat lauseet, joita kaikesta päätellen ovat kirjoitelleet lehtien mielipidepalstoille jo viimeiset 60 vuotta. Niissä saavat osansa Neuvostoliitto ja Stalin, talvisodan pommitukset ja kylmän sodan kauhut. Viimeisen omahyväisen räksytyksen roiskahdettua viestikenttään paha kansainvälinen kommunistinen salaliitto on jälleen kukistettu – ainakin kirjoittajien mielissä, sillä nykypäivän SKP:tä nämä viestit harvemmin, jos koskaan käsittelevät.
Ja vaikka näille ukkojen höpinöille on helppo nauraa, on tosiasia että puolueemme nimen historiallinen painolasti on todellinen ongelma vaalikamppailussa. Se herättää ihmisissä vahvoja virheellisiä ennakkomielikuvia ja sysää käytävän keskustelun kauas menneisyyteen.
Moni sekä puolueen sisällä että sen ulkopuolella onkin tästä syystä jopa ehdottanut nimen vaihtamista.
Minusta sitä on syytä miettiä ihan vakavasti tulevia vaaleja ajatellen, ja siitä pitäisi varmasti kirjoittaa ihan erikseen.
***
Kuitenkaan ongelmamme ydin ei ole niinkään nimessä, tai edes sosialismissa tai kommunismissa termeinä, vaan siinä, että annamme vihollistemme määrittää niiden sisällön. Käymme puolustustaistelua kun pitäisi hyökätä.
Sen sijaan että kehittäisimme omaa sosialismin teoriaamme, tyydymme vain torjumaan vihollisten panettelua. Tyydymme toteamaan, ettei meidän sosialismimme ei ole neuvostomalli, ei Kiinan tai Pohjois-Korean malli, tai edes Kuuban tai Venezuelan malli. Tämän pitäisi tietenkin olla jokaiselle ilmiselvää. Suomen kaltaisessa kehittyneessä kapitalistisessa maassa rakennettavan sosialismin on jo lähtökohtaisesti pakko kehittyä eri tavalla.
Emme kuitenkaan osaa täysin sanoa, minkälainen tämä suomalainen sosialismin mallimme on. Mainio puolueohjelmamme toteaakin, ettei valmiita vastauksia ole ja kehottaa lukijaa itseään tulemaan mukaan kehittelemään 2000-luvun kommunistista teoriaa, mutta kuten Karjalainen toteaa, emme ole kyenneet käymään tätä tarvittavaa keskustelua puolueemme sisällä.
Vaalien tulos ja puolueemme tulevaisuus ylipäätään vaatii sen, että tämä puolueohjelman visioima keskustelu 2000-luvun kommunismin sisällöstä nyt aloitetaan toden teolla. Vain siten voimme jälleen riistää takaisin oman ideologiamme määrittelyn sitä mustamaalaavien propagandistien käsistä. Ja mikä tärkeintä, vain siten voimme vakuuttaa ihmiset siitä, ettemme ole vanhakantaisia dogmaatikkoja tai, kuten eräs vallankumouksellinen asian ilmaisi, näpertelijöitä. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettä.
”Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme horjuttaneet pahasti vallankumousmiehen arvovaltaa …. Henkilö, joka on selkärangaton ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan viittaamalla joukkojen vaistonvaraisuuteen, joka … ei osaa esittää niin laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissakin, ja joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jokin viheliäinen näpertelijä.”
”Älköön yksikään käytännönmies loukkaantuko minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa, joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä, ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä, että tajusimme olevamme näpertelijöitä sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voitu, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme maan paikoiltaan! … meidän tehtävämme ei ole puolustella vallankumouksellisen madaltamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.”
Tämä Karjalaisen päänavaus ja monet muut keskustelut, joita nyt käydään kaikkialla sosiaalisessa mediassa, kasvokkain ja vihdoin myös Tiedonantajassa, ovat lähtölaukaus tälle nostolle. Näin ollen tällä kirvelevällä vaalitappiolla on potentiaalia saada aikaan paljon enemmän positiivista kehitystä puolueemme piirissä kuin mitä tähänastinella tasaisella jumituksella.
Kyse on vain siitä, otammeko rohkeasti haasteen vastaan.
Harva tulee ajatelleeksi, että 90-luvun legendaarisen eurohumppastaran Scatman Johnin sanoituksista löytyy radikaali vallankumouksellisen pasifismin filosofia. Scatmanin sanoma on kaikin tavoin ajankohtainen myös tänään.
Kokoomuksen Nuorten Liiton julkaisema PORVARI -lehti keskittyy anakronistiseen kylmän sodan aikaiseen antikommunismiin ja sotarikollisten nuoleskeluun. Neuvostoliitosta, sosialismista ja kommunismista vaahdotaan joka toisessa artikkelissa, mutta kapitalismin nykyistä kriisiä ei käsitellä yhdessäkään. Maailmankaikkeuden hömppäkanavan lehdistökatsauksessa tutustutaan porvarillisen ajatusmaailman pimeään ytimeen.
Epäilyttävintä on terroristien rahoittaja Ronald Reaganin nostaminen suureksi maailmanpolitiikan sankariksi. Reaganin CIA oli vastuussa mujahideen-terrroristiliikkeen kouluttamisesta Afganistanissa, josta moderni taliban-liike on pitkälti kehittynyt. Kokoomusnuoret ylistävät siis miestä, joka epäsuorasti on vastuussa suomalaisen sotilaan kuolemasta.
”Ne kommarit luulee, että ihminen on luonnostaan hyvä. Ne luulee, että ihminen voisi olla epäitsekäs ja yhteistyökykyinen. Kommunismi ei toimi koska ihminen on laiska, itsekäs ja pelaa aina omaan pussiinsa. Siksi kommunismista tulee aina sellaista kuin Neuvostoliitossa, korruptoitunut systeemi.” Nämä ovat mielestäni yleisimmät argumentit kommunismia vastaan, joita saa kuulla, kun sanoo olevansa kommunisti.
No, oletetaan, että ihminen on itsekäs ja luonnoltaan korruptioon taipuvainen, varastaa aina kun voi, koettaa päästä vähemmällä muun yhteisön kustannuksella ja laiskakin vielä. Niin että kommunismissa kukaan ei tee mitään, kun kaiken saa ilmaiseksi jne. Mutta kysymys mielestäni kuuluu kuitenkin, että onko kapitalismi sitten parempi järjestelmä tälle itsekkäälle, laiskalle ja moraalittomalle olennolle?
Ylivuotosanomat 
Lukijat kurnuttavat