Posts Tagged ‘ay-liike’

Kiitos AKT: ”Tekoja 110 vuotta”

Sain muutama viikko sitten lahjaksi AKT:n heijastinnauhan. Silloin en ajatellut asiaa sen pidemmälle, mutta nyt tätä kantaa kaduilla ylpeydellä. ”Tekoja 110 vuotta” luvataan nauhassa, ja todellisen sankariteon liitto tekikin kieltäytyessään EK:n ja SSS-hallituksen kiristyksestä. Kiitos siitä kaikille AKTläisille meidän kaikkien muiden puolesta!

Oppimisen paikka

”Yhteistyö on voimaa, joka aina opettaa!” Niin laulettiin meillä ala-asteen kevätjuhlissa.

Lapsena en vielä aivan sisäistänyt tuota Leppätien koulun tunnuslaulun kertosäkeen sanomaa. Rehtori laittoi meidät koltiaiset nuhteeseen, kun keksimme pilkkaversion, jossa yhteistyö pitää lopettaa.

* * *

Viime päivinä nuo vanhan laulun sanat ovat pyörineet mielessäni.

Reilun viikon sisällä olen löytänyt itseni uudenlaisesta poliittisesta tilanteesta.

Olen tutustunut lukemattomiin uusiin ihmisiin, joita yhdistää tyrmistys hallituksen rajuun kurjistamispolitiikkaan ja polttava halu toimia sen torjumiseksi. Abiturientteja, eläkeläisiä, työttömiä ja työssäkäyviä, jotka eivät eläissään ole olleet mukana mielenosoituksissa, saati niiden järjestämisessä.

Tämä on oppimisprosessi paitsi heille, myös ennen kaikkea meille, politiikkaa vuodesta toiseen seuranneille. Uusia verkostoja on perustettu, uusia aloitteita suunniteltu ja kaikkien huulilla on kysymys: mistä löytyy se voima ja rintama, joka pystyy kääntämään politiikan suunnan? Olisi virhe kuvitella, että siihen on valmiita vastauksia.

Lopulta eurooppalaista leikkauspolitiikan vastaista mielenosoituskulttuuria ei tuonut Suomeen minkään puolueen ammattikaaderisto, rekisteröitynyt yhdistys tai kokouksessa päätetty toimintapäivä.

Keskiviikkona nähty kymmenen tuhannen ihmisen joukkoprotesti maamme suurissa kaupungeissa lähti käyntiin muutaman päiväkotiopettajan viestistä: olemme ihmisiä, joilla on vain kaksi kättä.

Se on voimallinen tunnus, sillä se kumpuaa aidosta hädästä.

* * *

Ylen pääuutislähetykseen ei vuosikymmeniin suurin, ammattiliittojen laajan tuen taakseen saanut hallituksen politiikkaa vastustava mielenosoitus keskiviikkoiltana mahtunut.

Torstain Aamu-TV:ssä asiaa sen sijaan kommentoi hallituksen taholta tuore sisäministeri, kokoomuksen Petteri Orpo.

– Kyllä me varmaan nähdään paljon tällaisia oireiluja, paljon mielenilmauksia, mutta toivon että ymmärretään, että näitä kipeitä leikkauksia on nyt pakko tehdä, lateli ministeri. Paitsi tietenkin armeijan ja poliisivoimien osalta.

– Ne on sellaisia yhteiskunnan peruspilareita. Pitää luottaa jatkossakin siihen, että Suomessa on turvallisuuden tunne.

Mutta kenelle? Keskiviikkona Mannerheimintien liikenteen lastenvaunuilla pysäyttäneet perheet eivät selvästikään tunteneet tulevaisuuttaan kovin turvatuksi.

* * *

Kun maatamme johtavan poliittisen eliitin irtautuminen tavallisten ihmisten arjesta ja huolista on näin ilmeistä ja räikeää, ei agitaattoreita tarvita.

Sen sijaan joukkovoimaa kokoamaan tarvitaan nyt kaikkia niitä, jotka ovat aidosti valmiita yhteistyöhön – auttamaan, kuuntelemaan, rakentamaan – ja oppimaan.

TTIP ja rauha: Kenen asialla, SAK?

... ja Stubb kiittää!

… ja Stubb kiittää!

Olipa kerran niin, että ennen sanomalehtimiesuraani olin sanomalehdenjakaja, ammattiyhdistysaktiivi ja luottamusmies Posti- ja logistiikka-alan unionissa.

Keskellä työnantajapuolen ja oikeiston euroopanlaajuista vyörytystä halusin olla osa vahvaa, kansainvälistä, työväen oikeuksia puolustavaa ay-liikettä. Kun Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY vuonna 2010 kutsui kaikki jäsenjärjestönsä osoittamaan yhdessä mieltä EU:ssa vallitsevaa uusliberaalia vyönkiristyspolitiikkaa vastaan, ajattelin historiallisen hetken koittaneen myös Suomessa.

Sen sijaan sain törmätä kummalliseen ilmiöön, jossa suomalaiset EAY:n jäsenet — ay-keskusjärjestöt SAK, STTK sekä Akava — viittasivat kintaalla eurooppalaisen kattojärjestönsä aloitteelle. Toiminnan järjestäminen jäi muutaman paikallisen aktiivin harteille.

Vaikka virhe luvattiin korjata, sama kuvio toistui seuraavana vuonna, ja sitä seuraavana. Suomalaiset keskusjärjestöt vaikenivat järjestelmällisesti eurooppalaisista aloitteista.

Kun Belgiassa, Ranskassa, Bulgariassa, Kreikassa, Puolassa, Italiassa, Portugalissa, ym. ym. toteutettiin ulosmarsseja ja yleislakkoja, meillä pahimmassa tapauksessa Lauri Lyly kävi jossain EAY:n kokouksessa kettuilemassa, miten meillä pohjoismaissa kyllä osataan hoitaa nämä jutut vähän sivistyneemin.

* * *

Olen siis tottunut siihen, että keskusjärjestöjemme kantoja saa suomalaisena duunarina hävetä.

Siitä huolimatta jouduin hieraisemaan silmiäni toimittaessani syksyllä juttua EU:n ja USA:n välisestä TTIP-vapaakauppasopimuksesta.

Taustamateriaalia etsiessäni löysin SAK:n sivuilta huhtikuulle kirjatun lausunnon, jossa kaikki kolme ay-keskusjärjestöä julistavat kannattavansa sopimuksen solmimista, vaikka sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ay-liike on johdonmukaisesti ollut sitä vastaan.

Kuvio on jälleen ikävän tuttu: EAY ja poliittinen vasemmisto marssii kaduilla ja kerää toista miljoonaa nimeä kansalaisaloitteeseen siitä huolimatta, että Euroopan komissio kieltää koko aloitteen tekemisen. Samaan aikaan Pohjoismaissa haukotellaan ja käännetään kylkeä: ei anna aiheita toimenpiteisiin, antaa toisten riehua.

Päin vastoin, SAK:n julkilausumassa sopimusta oikein monin sanankääntein kehutaan. Sen väitetään mm. tuovan työntekijöille nykyistä enemmän ”mielekkäitä, hyvin palkattuja töitä, parantavan kuluttajien ostovoimaa ja laajentavan tuotevalikoimaa,” joka kaiken olemassaolevan tiedon valossa on täyttä höpöpuhetta.

Näitä väitteitä vielä häkellyttävämpi on seuraava, täysin perustelematon lause: ”EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyö edistäisi yhteisiä arvoja, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia.”

Siis että mitä…?

* * *

Viikonloppuna Ay-väen rauhanpäivillä Raumalla aihe nousi uudelleen keskusteluun.

Otsikolla TTIP — Uhka vai mahdollisuus? käydyssä paneelissa SAK:n kv-asiantuntija Aleksi Kuusisto avasi — mitä ilmeisemmin koko SAK:n hallituksen suulla — järjestön näkemystä tarkemmin. Koska kyseessä olivat rauhanpäivät, hän päätti sitoa myös rauhankysymyksen selitykseensä mukaan.

Vakavalla naamalla hän väitti TTIP-sopimuksen olevan tärkeä askel rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi maailmassa, sillä sen avulla demokratian ja työväen oikeuksien esitaistelijat, Euroopan unioni ja Amerikan Yhdysvallat, pystyvät tiivistämään rivejään aggressiivisesti käyttäytyvää Venäjää ja Kiinaa vastaan.

Väite on logiikaltaan aivan uskomaton. Se on kuin suoraan Alexander Stubbin höyrypäisimmistä twiittauksista.

ttip1503321_1407739452851208_6217854188136368182_n

Jos maailmanpolitiikkaa on yhtään selvittänyt, nimenomaan Yhdysvallat on ollut edellisen vuosikymmenen suurin uhka rauhalle ja vakaudelle. Ihmisoikeuksilla ja demokratialla maa on pyyhkinyt lattiaa aina, kun mahdollista.

Sen aloittamat sodat ovat johtaneet miljoonien ihmisten kuolemiin, vammautumisiin ja pakolaiseksi joutumiseksi. Yhdysvallat on halveksinut kansainvälistä oikeutta ja vanginnut eristysselleihin ne, jotka ovat paljastaneet maan sotarikokset. Sen väkivalloin valtaan nostamat uudet hallitukset ovat olleet työväenliikkeen näkökulmasta vähintään yhtä huonoja, etteivät jopa taantumuksellisempia kuin edeltäjänsä.

Tällaiset sivuseikat eivät esiintyneet Kuusiston puheissa lainkaan.

* * *

Ristiriitaisesti mies perusteli kantaansa muistuttamalla suurten sotien aiemmin syttyneen kauppapoliittisten intressien konflikteista, aina ensimmäisestä maailmansodasta nykyiseen Ukrainan kriisiin.

Tämä on tietenkin täysin totta. 1. maailmansota oli seurausta imperialististen taloudellisten blokkien keskinäisen kilpailun kärjistymisestä, kuten Ukrainakin.

Siksi onkin irvokasta, että hän kannattaa sopimusta, jonka tarkoituksena nimenomaan on kauppapoliittisten suhteiden kärjistäminen: Yhdysvaltain johtaman talousblokin kilpailuaseman vahvistaminen suhteessa nousevaan BRICS-talousblokkiin. Sopimus, jota Hiekanjyvät-lehden päätoimittaja luonnehti Yhdysvaltain johtamaksi ”taloudelliseksi Natoksi”.

Muitakin perusteluja Kuusistolla oli. EAY:n kannasta poikkeavaa kantaa hän mm. perusteli sillä, että pohjoismaissa ay-liikkeeseen on järjestäytynyt ”julkisen sektorin lisäksi” enemmän yksityisen vientiteollisuuden palkansaajia, siksi meillä on erityinen velvollisuus toimia vientiyritysten hyväksi.

Aivan kuin muualla Euroopassa ay-liikkeeseen ei juuri kuuluisi vientiyritysten duunareita.

* * *

Vajaa 200-päinen rauhanpäivien yleisö ei Kuusiston kommentteja niellyt, vaan ne saivat osakseen ankaraa kritiikkiä. Väittämät purettiin ansiokkaasti myös toisten panelistien, TTIP-aktiivi Marissa Varmavuoren ja tutkija Matti Ylösen taholta.

Kyseessä on kuitenkin sen verran vakava asia, ettei sitä saa jättää vain rauhanpäivien keskustelun aiheeksi. Me ay- ja rauhanaktiivit emme voi vetää Kuusiston kommenteista kuin yhden, hälyttävän johtopäätöksen: kovasta työstämme huolimatta virallinen ay-liike ei ole laisinkaan kuunnellut joka vuosi järjestettyjen Ay-väen rauhanpäivien viestiä.

Se on vuodesta toiseen ollut se, että suurvaltapeliin mukaan menemisen sijaan Suomen on pidettävä pää kylmänä ja toimittava puolueettoman, ristiriitoja purkavan rauhanvälittäjän roolissa. Syystä tai toisesta tämä viime vuoden aikana yhä ajankohtaisemmaksi käynyt vaatimus on kaikunut Hakaniemen kivitaloissa kuuroille korville.

Rauhanliikettä tarvittaisiin juuri nyt enemmän kuin koskaan, ja vahvaa työväenliikettä sen tueksi.

Sen sijaan joudumme toteamaan olevamme tilanteessa, jossa omat keskusjärjestömme puhuvat samaa kieltä kokoomuksen pahimpien transatlantisti-intoilijoiden kanssa, viis veisaavat sekä oman suomalaisen ruohonjuuritasonsa että eurooppalaisen kattojärjestönsä kannoista — ja pitävät rauhanpolitiikkana sitä, että Suomi sidotaan väkivaltaiseen imperialismiin.

* * *

Kun nyt nämä samat järjestöt ovat tänä vuonna suunnittelemassa fuusioitumista yhdeksi megajärjestöksi, onkin tärkeä hetki kysyä, kenen asialla ne lopulta oikein ovat.

Oletteko te SAK:ssa, STTK:ssa ja Akavassa osa työväenliikettä, vai vain yksi elinkeinoelämän etujärjestö lisää? Mikä on teidän olemassaolonne oikeutus?

Rauhanpäivillä yleisö vastasi tähän kysymykseen selkeästi: — Ay-liike on perustettu työläisten turvaksi, kapitalisteja vastaan, solidaarisuuden työkaluksi.

Olen samaa mieltä. Ay-väen, rauhanaktiivien, poliittisen vasemmiston ja duunarien kaikilla työpaikoilla tulisi viimeistään nyt lähettää voimallinen viesti kentältä, että sellaisena sen pitää pysyä jatkossakin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on erityinen sana kuvaamaan niitä, jotka yhteisessä kamppailussa ovat poissa rivistä, jotka solidaarisuuden ja tovereiden tukemisen sijaan tuijottavat omaa napaansa ja veljeilevät työnantajan kanssa. Heitä kutsutaan rikkureiksi.

Suomalaisten keskusjärjestöjen eurooppalaisen tason rikkurointi meidän nimissämme saa riittää.

Vuosi jälkikatsauksessa – ja se, mikä jäi kertomatta

theylive10896252_10204757749920115_8884154790789620092_o

Uutisvuotta 2014 leimasivat imperialismin kiristyneet ristiriidat. Synkän vuoden muotisanoiksi nousivat Ukrainan myötä ulkopolitiikkaan ja informaatiosotaan liittyvät termit – hybridisodankäynti, Putin-juusto ja löyhästi määritelty venäjätrolli-termi, joka asiayhteydestään irrotettuna siirtyi nopeasti tarkoittamaan ketä hyvänsä, jonka mielipiteet poikkeavat valtavirrasta.

Kauhistellessaan venäläistä propagandaa Suomen media sokaistui täysin omalle propagandistiselle asenteelleen. Tuskin viikkoakaan kului ilman uutta, varmaa tietoa Stalinin, Hitlerin ja Saatanan parhaimmat puolet yhdistäneen presidentti Putinin viimeisimmästä juonesta. ”Venäjä aloitti kauppasodan,” uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa, kun Venäjä vastasi omilla pakotteillaan EU:n aloittamaan kauppasotaan.

Nähtäväksi jää, mikä vaikutus EU:n asettamilla Venäjä-pakotteilla on Suomen talouteen pitkällä tähtäimellä. Maamme poliittisen johdon vastuusta vapauttava termi on kuitenkin jo ehditty uittaa tiedotusvälineisiin. ”Nyt tulevat Putin-potkut!”

Nato-lähentyminen eteni

Ukrainan kriisin sivutuotteena Alexander Stubbin sekalainen pätkähallitus onnistui siinä, mistä moni porvarihallitus on vain haaveillut. Suomi on hyvää vauhtia menettämässä itsenäisen ulkopolitiikkansa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.

Pitkään jatkunut maamme hivuttaminen kohti sotilasliitto Natoa otti uuden askeleen syksyllä, kun Walesin huippukokouksessa allekirjoitettiin niin sanottu isäntämaapöytäkirja. Tämä eduskunnalta piilossa valmisteltu sopimus — jota ei saa sanoa sopimukseksi — määritteli uudet puitteet tuelle, jota Suomi antaa maaperälleen tuleville ulkomaisille sotajoukoille.

Siinä missä jokainen Venäjän sotaharjoitus ja joukkojen siirto uutisoitiin tarkkaan, ei Naton suuri sotaharjoitus Baltian alueella kesäkuussa juuri viihtynyt lööpeissä. ”Älä säikähdä,” ennätti sen sijaan Aamulehti neuvomaan elokuussa, kun osana Northern Coasts 14 -harjoitusta Naton saksalaiset sotilasajoneuvot vyöryivät Vuosaaren satamasta kohti Turkuun rantautuneita sotalaivoja.

Samaan aikaan mediassa meni läpi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) ja puolustusministeri Carl Haglundin (r.) vakuuttelu siitä, ettei uusi isäntämaasopimus lähennä Suomea Natoon ”millimetriäkään” — tai muutenkaan ole millään tavalla merkittävä. Itse sopimuksen tekstistä ilmenee kuitenkin, että Suomi sitoutuu siinä ”täysin voimin” tukemaan kaikenlaisia Naton sotilastoimia, myös hyökkäyksiä maamme rajojen ulkopuolelle.

Ay-liikkeen näytön paikka

Vaikka uusien työpaikkojen luomisesta on puhuttu koko vuosi, kokoomusjohtoinen hallitus on onnistunut lähinnä valtion tulopohjan rapauttamisessa ja työttömyyden tuntuvassa kasvattamisessa. Yt-neuvottelut koskivat viime vuonna yhteensä yli 109 000:ta palkansaajaa, potkut tuli 12 447 työläiselle.

Yksityisten palvelualojen irtisanomiset kasvoivat noin 60 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Kyseenalaisen tilaston johdossa oli jälleen Postiksi nimensä vaihtanut Itella (1 132 irtisanottua), sitten entisiä nokialaisia nurkista siivoava Microsoft (1 050) ja pronssisijalla työläisten kyykyttämisellä vuoden aikana profiloitunut Kesko (662).

Ay-liikkeelle vuosi 2015 on näytön paikka. Kentältä nousseet mielenosoitukset Palmian yksityistämistä ja metallin pääluottamusmies Terho Laitilan erottamista vastaan sisältävät myrskyvaroituksen, joka uutta kattojärjestöä suunnittelevan ay-johdon olisi viimeistään nyt syytä panna merkille.

Toinen vuoden aikana pinnan alla kuplinut kysymys on niin sanotun osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan varjolla toteutetut, toinen toistaan hurjemmat suunnitelmat ilmaistöiden teettämisestä ja Saksan matalapalkkatöiden tuomisesta Suomeen. Todellinen pommi laukaistiin vuodenvaihteessa, kun kunnille annettiin väliaikainen oikeus irtisanoa väkeä ja palkata valtion tuella tilalle yli 57-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä.

Yhä röyhkeämmäksi kasvavan EK:n kanssa työväelle aina vain kurjempia ”kompromisseja” hieromisen sijaan Suomen ay-liike voisi ottaa mallia vaikkapa Belgiasta, jossa eläkeiän korotukseen vastattiin viime kuussa yleislakkoon huipentuneella työtaistelujen sarjalla.

Vaietut vapaakauppasopimukset

Marraskuussa tehtiin suomalaista ihmisoikeushistoriaa, kun kansalaisaloitteen avulla eduskunnan käsittelyyn noussut tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin – taantumuksellisten voimien paastoista, rukouksista ja tunteikkaista lauluesityksistä huolimatta.

Vähemmälle huomiolle jäivät samaan aikaan eduskunnassa läpi runnotut päätökset lapsilisien leikkauksista sekä EU:n ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisestä.

Kauppasopimuksiin liittyvät silmänkääntötemput ovatkin olleet vuoden 2014 kestoteema. TTIP-info -liikkeen lukuisista vetoomuksista, mielenosoituksista ja aktiivisesta tiedottamisesta huolimatta kauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) ei vielä joulukuussa osannut mainita sopimukseen liittyviä uhkia. ”Mä oon ehkä enemmän keskittynyt tähän etujen hakemiseen,” kuului ministerin häkeltynyt, mutta rehellinen kommentti.

lenita_toivakka

Kohua herättänyttä TTIP-sopimusta pahemmin jäi varjoon yhtä suuri TiSA-sopimus, joka koskee palvelukauppaa. Arvioiden mukaan sopimus tulee käytännössä tarkoittamaan julkisen palvelujen yksityistämistä laajalla skaalalla. Joulun alla tullut asiakirjavuoto paljastaa, kuinka puhtaat jauhot neuvottelijoilla on pussissa: TiSA-sopimus on tarkoitus pitää salaisena vielä viisi vuotta hyväksymisen jälkeenkin!

Vaalien ravisuttavat ääripuolueet

Tutut puheet eurokriisistä ja Kreikan velasta nousivat uudelleen esiin vuoden lopulla maan ajauduttua uusiin parlamenttivaaleihin. Se, mitä vaaleissa tapahtuu, ja mikä suuren suosian saavuttaneen vasemmistopuolue Syrizan rooliksi muodostuu, on vielä kirjoittamaton lehti.

Varmaa on kuitenkin se, että Kreikan vaalit tarjoavat koko Euroopalle uutta toivoa vallalla olevan talouskurituksen murtamiseksi, ja sitä EU-porvaristo pelkää kuollakseen. ”Pahempaa kuin kommunismi!” kiljui rahastoyhtiö Capital Groupin julkisuuteen vuotanut muistio Talouselämässä. Helsingin Sanomissa maltillisia keynesiläisiä reformeja ajava Syriza taas esiintyy ”Eurooppaa ravisuttavana ääripuolueena”.

Myös Suomessa vuosi 2015 on vaalivuosi. Kokoomuksen kannatus on ammattitaidottoman Alexander Stubbin, arkielämästä irrallaan leijailevan Laura Rädyn, maahanmuuttajien lastenvaunuilla ratsastaneen Pia Kauman ja suhmuroinnilla Helsingin johtoon pyrkineen Lasse Männistön myötä romahtanut alemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Samalla hallituksen ikuisuusprojektit kompastelevat edelleen. Kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella hyväksytty sote-uudistus törmäsi juuri niihin ongelmiin, joista sekä SKP että oikeusoppineet alusta lähtien varoittelivat.

Huonosti on käynyt myös perussuomalaiselle valeoppositiolle, jonka kenttä laskevien gallup-lukujen pelossa repii itseään hajalle. PS:n todellinen korttien kuultiin paljastus joulukuun lopussa, kun pääministeriksi pyrkivä Timo Soini lupasi vaalien jälkeisen hallituksen sopeuttavan valtiontaloutta ”noin 10 miljardilla eurolla.”

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma...

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma…

Samanlaisia lukuja on aiemmin pyörittänyt ”Oy Suomi Ab:n” johdosta haaveileva keskustan bisnesmies Juha Sipilä, joka pelkästään taustalla pysyttelemällä, nyökyttelemällä ja hymyilemällä on noussut gallupeissa johtoon. Heitot kymmenien tuhansien julkisten sektorin töiden lakkauttamisesta ja Suomen valtion omaisuuden myymisestä ovat olleet niin karmeita, että Sipilän keskusta voisi suoraan vaihtaa nimensä oikeistoksi, jottei äänestäjille jää asiasta epäselvyyksiä.

Suomessakin on siis tilausta ”ääripuolueelle”, joka uskaltaa haastaa suurpääoman politiikan ja aiheuttaa porvareille univaikeuksia.

Kuva ja harhakuva perustulosta

Sosiaalisessa mediassa kiersi viime viikolla naivistinen pilakuva, jossa perustulouudistuksen jälkeen ennen niin riitaisat duunarit ja porvarit leikkivät kaikki onnellisina samalla hiekkalaatikolla.

Piirtäjän esittämässä visiossa n. 440 – 750 euron suuruinen kansalaispalkka olisi ilmeisesti niin radikaali uudistus, että se pyyhkäisisi kokonaan pois luokkaristiriidat yhteiskunnasta ja muuttaisi nykyään niin kertakaikkisen mälsän työelämän yhdessä hujauksessa auvoisaksi kukkien poimimiseksi, jossa porvarikin muuttuu orjapiiskurista rakkauden ja yhteisymmärryksen lähettilääksi.

Kuva on niin överiksi vedetty, että sen kuvittelisi äkkiseltään olevan täyttä pilkkaa perustulon kannattajia kohtaan. Ilmeisesti se on kuitenkin tehty vakavissaan.

Kommunistinuorten Heikki Ketoharjun blogissaan esittämät jatkokysymykset palauttavat tätä haavekuvitelmaa hieman lähemmäksi maanpintaa.

Mihin koko kapitalistisen tuotantotavan historian keskeisin ristiriita katoaisi jonnekin perustulon myötä?

***

Kuvan fantastinen ajatusmaailma ei toki ole uusi.

Kun vuoden alussa polkaistiin käyntiin taas yhtä uutta perustulokampanjaa, maaliskuussa teema nostettiin esille myös Helsingin torikokouksessa vasemmistotaiteilijoiden VATAK-ryhmän järjestämässä keskustelussa. Tuolloin Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ylisti perustuloa mahtavana uudistuksena, joka vapauttaa duunarit tekemään kaikenlaisia pätkätöitä ja hanttihommia vailla huolen häivää. Ymmärtämätön kaavoihinsa kangistunut ammattiyhdistysliike sai tässäkin yhteydessä kuulla kunniansa.


 

Entisenä luottamusmiehenä, ay-aktiivina ja postityöntekijänä totesin silloin edustaja Kahiluodolle, että ainakin jakelualalla meillä on jo ihan tarpeeksi nollatuntisopimuksilla tarvittaessa töihin kutsuttavia silpputyön tekijöitä. Olemme joutuneet näkemään erittäin hyvin, miten työnantaja käyttää tällaisia työsuhteita armotta yleissitovien työehtosopimusten ja sitä kautta koko alan työehtojen sekä järjestäytymisasteen murtamiseen.

Ja tässä on asian ydin: kapitalismin oloissa perustulolla luodaan vain kätevän joustava halpatyön reservi, josta on viime kädessä hyötyä lähinnä työnantajapuolelle.

Tätä ei toki edes yritetty piilotella, kun uusliberalismin isä Milton Friedman ajatuksen perustulosta alunperin esitti. Silloin myönnettiin suoraan tarkoituksena olevan työläisten palkkojen alentaminen sekä ay-liikkeen neuvotteluasemien purkaminen.

Friedmanin mielestä nimenomaan järjestäytynyt työväenliike oli este vapaiden markkinoiden toimimiselle. Yhteisen neuvottelun sijaan Friedmanin ideaalissa laissez faire-yhteiskunnassa jokainen on vapaa neuvottelemaan oman kivan työehtosopimuksensa työnantajan kanssa kuten parhaiten katsoo. Perustulon varassa elävän työsuhteesta toiseen liukuvan silpputyöläisen ei tarvitse liittyä ammattiliittoon, ei osallistua ulosmarsseihin tai kysellä työehtojensa perään.

Maaliskuisessa talvisäässä Ihmisten torilla oli jokseenkin häkellyttävää että tätä samaa argumenttia oli nyt esittämässä jollain tavalla radikaaliksikin itsensä mieltävien vasemmistotaiteilijoiden ryhmä Vihreän kansanedustajan suulla.

***

Ilmiö kertoo mielestäni jotain siitä näköalattomuudesta ja yleisestä apatiasta, joka vasemmistoa on riivannut ainakin viimeiset 30 vuotta. Kun minkään sortin sosialismia ei enää nähdä uskottavana vaihtoehtona kapitalistiselle tuotantotavalle, seurauksena on hätäistä laastareiden ja purukumien etsimistä ihmiskasvoisen kapitalismin paikkaamiseksi.

Sen sijaan että perustulo todella haastaisi kapitalistiluokan valtaa, se päin vastoin vie loogiseen loppuunsa jo Karl Marxin aikanaan kuvaileman työstä vieraantumisen prosessin.

Ajatuksena tuntuu olevan, että kun kerran työmarkkinat on jo päästetty muuttumaan niin epäinhimilliseksi, niin kertakaikkiaan mahdottomiksi työväenliikkeen hallita, ei kannata edes yrittää. Nyt haluataan päästä työstä irti kokonaan sen sijaan, että vallattaisiin työ porvaristolta ja ryhdyttäisiin itse määrittelemään työelämän sääntöjä.

Näin pelataan tehokkaasti kortit oikeistolle, joka Kokoomuksen johdolla on ottanut tilanteen suvereenisti haltuunsa.

– On leivottava uutta kakkua, ei vain jaettava vanhaa, virnuilee pääministeri Katainen ja on täysin oikessa – uutta arvoa voidaan luoda vain työtä tekemällä. Työväen presidentti Niinistö on hänkin yhtä hymyä Kokoomuksen omittua vasemmiston peruskäsitteet osaksi brändiään samaan aikaan, kun vasemmisto pyrkii kaikin keinoin niistä irti.

***

Toisaalta vasemmiston vieraantuminen työstä kertoo jotain myös ammattiyhdistysliikkeen tilasta. Kun järjestäytynyt ay-liike keskittyy demarien johdolla luomaan itsestään kuvaa urautuneena vakuutuslaitoksena kolmikantaisessa luokkasopuyhteiskunnassa, jossa työväenliikkeen rooliksi jää lähinnä tarjota EK:lle mahdollisimman makea diili, on jollain tavalla aivan ymmärrettävää että radikaalit vasemmistolaiset etsivät ratkaisuja muualta kuin työtaisteluista ja luottamusmiestoiminnasta.

SAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen kuvaa tätä tilannetta sinänsä osuvasti perustuloa tavoittelevan Massit massoille-kampanjan verkkosivuilla julkaistussa artikkelissaan. Laukkasen mukaan työn luonne on ”pysyvästi” muuttunut vakituisesta tilapäiseksi ja kollektiivisesta yksilölliseksi.

Kun työn tekemisestä ei enää ole ihmisen elättäjäksi on aika julistaa labourismin aikakausi päättyneeksi ja siirtyä vaikka sitten perustuloon, jossa palkkaa ei tarvitsekaan etsiä työnteosta ja jokainen pärjää omillaan.

Laukkasen synkkää analyysiä lukiessa kuulostaa ihan siltä, että työn ja pääoman välisessä taistelussa työväenliike on jo ajat sitten hävinnyt Milton Friedmanin liberaalikapitalistiselle individualismille.

***

Siitä olen Laukkasen kanssa täysin samaa mieltä, että nykyinen sosiaalidemokratia on tullut tiensä päähän. Kapitalistisen talouden maailmanlaajuisen kriisin keskellä kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvalla hyvinvointiyhteiskunnalla ei näytä olevan työväenluokalle enää tarjottavanaan kuin vyönkiristyksiä ja säästökuureja toisensa perään. Valtioiden tavoitellessa globaaleilla markkinoilla yhä kauemmas karkaavia kilpailukyvyn ja talouskasvun tavoitteita työväen vaivalla rakentamia sosiaalijärjestelmiä puretaan ja yhteistä omaisuutta myydään urakalla.

Juuri tästä syystä en pidäkään hedelmällisenä etsiä ratkaisua esimerkiksi kiristyvän työelämän ongelmiin perustulosta. Lopputilissä se on parhaimmillaankin vain sosiaalidemokraattista luokkasopua uudella kuorrutuksella – fantasiaa työväestä ja porvaristosta leikkimässä samalla hiekkalaatikolla.

Työntekijöiden kyykyttäminen, epänormaalit työsuhteet, toimeentuloon riittämättömät palkat tai työnantajapuolen kanssa veljeilevä ammattiliike eivät suinkaan ole kapitalismin historiassa mikään uusi ilmiö. Päin vastoin ne olivat juuri niitä lähtökohtia, joista radikaalia työväenliikettä aikoinaan lähdettiin Suomessakin rakentamaan. Palkkatyön epävarma luonne on tänään aivan yhtä ”pysyvä” kuin silloinkin. Siihen ei tarvitse tyytyä.

Tuolloin luokkakantaisen työväenliikkeen ensimmäinen askel oli juuri wrightiläisestä luokkasovun harhakuvasta luopuminen. Porvariston kanssa leikkimisen sijaan tavoitteeksi otettiin porvaristosta itsenäistyminen ja työn käsitettä lähdettiin määrittelemään sitä tekevien lähtökohdista.

Tänään juuri tuo askel odottaa jälleen ottajaansa.

Aamu sarastaa Euroopassa

Kun viimeksi kävin Brysselissä viisi vuotta sitten, olin siellä läpikulkumatkalla reppuselkäisenä interreilaajana. Pohjois-Brysselin juna-asemalla en tutustunut kuin töykeään Belgian rautateiden virkailijaan, joka tungoksessa mumisi ohjeita seuraavalle paikkakunnalle.

Viime viikolla minulla oli ilo palata tutulle asemalle osana vaihtoehtoisen huippukokouksen suomalaista ryhmää. Rutiininomaisen konferenssin sijaan löysimme itsemme keskeltä uudenlaista poliittista tilannetta. Tunnelma salissa yltyi usein sähköiseksi, kun vasemmistovoimat Euroopassa ottivat rohkeasti yhteisiä askelia eteenpäin.

Pääosaan nousivat odotetusti kreikkalaisten puheenvuorot, joissa EU:n politiikka ammuttiin alas tylyjen faktojen sarjatulella. Sanankäänteet heijastelivat tilanteen vakavuutta. – Kreikassa me todistamme demokratian kuolemaa, tiivisti sanoman eräs nuori ay-aktiivi. – Jos annatte tämän tapahtua nyt meille, se tulee varmuudella tapahtumaan myös teidän maassanne.

Yhä syvenevästä kriisistä oli selvästi myös tehty johtopäätöksiä. Maasta riippumatta pidettiin itsestäänselvyytenä, että hajanaisen vasemmiston on kyettävä muodostamaan yhteinen taistelurintama nimenomaan EU:n kurjistamispolitiikkaa vastaan, demokratian puolesta.

Siitä nähtiin myös esimerkkejä. Kreikan demaripuolue PASOKista erotetut kansanedustajat liittoutuvat vasemmiston kanssa ja kutsuvat mukaansa kommunisteja. Ranskassa radikaalivasemmisto asettuu yhteisen presidenttiehdokkaansa taakse. Espanja marssii yleislakossa ja Italiassa valmistaudutaan Firenzen foorumiin.

Kaiken tämän keskellä pohjoismaisen vasemmiston hiljaisuus oli leimallista. Ellen olisi napannut puheenvuoroa aivan kokouksen loppupuolella, ei kahden päivän aikana olisi kuultu kertaakaan pohjoisesta. Aivan kuin asia ei kuuluisikaan meille.

Ay-johtajien, kansanedustajien ja ex-ministerien joukossa osakseni jäi edustaa ruohonjuuritasoa. Lyhyessä puheessani linjasin, että pohjoismaisen ay-liikkeen ja vasemmiston on yksiselitteisesti lopetettava veljeily oikeiston kanssa ja liityttävä taisteluun. Nyt me esiinnymme häpeällisesti Euroopan rikkureina. Toisekseen nostin torikokousten toimintapäivän 12.5. yhdeksi mahdolliseksi hetkeksi, jolloin laaja yhteinen liike demokratian puolesta Euroopassa voisi mobilisoida rivinsä.

– Me elämme pimeitä aikoja, toverit, päätti puheenvuoronsa nuori kreikkalainen. – Historia tarkkailee meitä. Me emme tiedä mitä huomenna tulee tapahtumaan, mutta me tiedämme tämän: pimein hetki lyö juuri ennen aamunkoittoa.

Tänä vuonna arabikevään sijaan saamme ehkä todistaa eurooppalaista kevättä.

Luokkakantaisen ay-liikkeen paluu

Julkisen sektorin kestävyysvaje ei ole vain Suomessa toisteltu fraasi. Pankkeja romahduttavan velkakriisin varjolla yritetään laajamittaista yhteiskunnan uudelleenjärjestelyä, jossa Euroopan unioni ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF kilvan vaativat valtioilta rajuja leikkauksia.

Sietämättömän tilanteen motivoimana ay-aktiivit kokoontuivat Roomassa 26.-27. lokakuuta rakentamaan kansainvälistä vastarintaa. Konferenssin kutsui koolle uusi italialainen julkisalojen liitto USB, joka ei pelkää pistää hanttiin Berlusconin hallituksen ja EU:n sanelupolitiikalle.

Kun kovimmat säästötoimet kohdistuvat maihin joissa sosiaalinen oikeudenmukaisuus on jo ennestään huonoissa kantimissa, ovat seuraukset sen mukaisia. Vuonna 2010 perustettu USB on jo ehtinyt järjestää yhden Italian pysäyttäneen yleislakon CGIL-keskusjärjestön kanssa ja seuraavaa suunnitellaan joulukuulle. Välimeren rannalla ammattiyhdistysliike on luokkataistelun eturintamassa.

Kansainvälistä perspektiiviä

Konferenssin edetessä kuultiin monia puheenvuoroja eurooppalaisten liittojen edustajilta, EU:n ytimestä Belgiasta ja Ranskasta aina Kreikkaan ja Serbiaan saakka. Pohjoista ulottuvuutta edusti Kriittinen ay-verkosto, joka toi kokoukseen postialan näkökulman.

Hätkähdyttävää oli, miten maantieteellisestä sijainnista huolimatta puheista välittyi hyvin samankaltainen kuva. Jopa kuntien pakkoliitokset, joiden voisi kuvitella olevan Suomen erityispiirre, toistuvat samalla kaavalla Portugalissa, toisella puolen Eurooppaa. Parhaiten kokonaiskuvan EU:n linjasta sai konferenssissa julkistetusta tutkimuksesta, joka käytti Eurostatin omia tilastotietoja.

Lähes kaikissa EU-maissa julkisia menoja on leikattu raskaalla kädellä, mutta viime vuosikymmenen aikana julkinen velka on itse asiassa kasvanut koko EU:n alueella lähes kolmanneksella. Työttömyysturvaa on leikattu 10.82 prosenttiyksikköä, samalla kun työnantajien osuus sosiaaliturvamaksuissa on pienentynyt keskimäärin 8.33 prosenttiyksikköä ja työttömyysaste kasvanut 18.24 prosenttiyksikköä. Ulkoistettuihin palveluihin käytettiin vuonna 2009 21,64% enemmän rahaa kuin 2000.

Tilastot osoittivat kiistatta valheiksi EU-ministerien puheet leikkausten välttämättömyydestä kriisin estämiseksi. Pikemminkin voidaan sanoa, että EU:n, IMF:n ja EKP:n muodostaman epäpyhän kolminaisuuden sokeat yksityistämiset ja sääntelyn purkamiset ovat itse asiassa olleet aiheuttamassa EU:n velkakriisiä.

– Ongelmamme eivät ole kansallisia vaan Euroopan komissiosta tulevissa linjauksissa, summasi USB:n puheenjohtaja Pierpaolo Lombardi.

Julkisten palvelujen puolesta

Eteläisessä Euroopassa maa toisensa jälkeen on ryhtynyt yleislakkoon vastalauseena työväen oikeuksia lokaan polkevalle markkinadiktatuurille. Italiassa USB marssi 15. lokakuuta rinta rinnan torinvaltaajien kanssa. Pohjoismaissa ei vielä ole nähty sosiaaliturvan leikkauksia, palkkojen alennuksia ja ay-liikkeen oikeuksien kaventamisia samassa mittakaavassa, mutta kriisin edetessä se on vain ajan kysymys.

Lombardin mielestä eurooppalaisten ammattiliittojen ja -osastojen onkin keskinäisen valtapelin sijaan käytävä demokratian ja avoimuuden hengessä konkreettiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Vaihtoehtona on tulla pääomapiirien jyräämäksi.

Rajojen välisen yhteistyön tarve ei jäänyt pelkäksi toteamukseksi, sillä konferenssi oli samalla uuden eurooppalaisen julkisalojen liittojen yhteistyöelimen (TUI-PS-S Europe) ensimmäinen, perustava kokous. Elin toimii Maailman ammattijärjestöjen liiton osana, mutta korostaa yhteistyötä kattojärjestöön katsomatta. Mukaan tervetulleita myös liitot EU:n ja euron ulkopuolisista maista.

Konferenssissa hyväksyttiin myös aloite toimintapäivästä hyvinvointivaltion puolustamiseksi 23. helmikuuta. Rakenteilla on myös luokkakantainen palkansaajien tutkimuslaitos vastavoimaksi viralliselle uusliberalistiselle talousopille.

Luokkakantainen ay-toiminta on tehnyt Euroopassa näyttävän paluun. Tehdään sama Suomessa!