20 Kes
Hallituskriisin kunniaksi yritimme Joukkovoima-kansanliikkeen kokouksessa kirjoittaa tiedotetta, johon muistin virkistämiseksi olisi listattu kaikki tämän hallituskauden petokset, törkeydet ja skandaalit.
Tajusimme kuitenkin pian että siitä tulisi aivan liian pitkä. Sen sijaan päätettiin, että listaillaan niitä Joukkovoiman blogin puolelle.
Jutun voi lukea täältä.
25 Huh
Verkossa kiersi tänään tyrmistyneitä reaktioita Suomen Rahapajan julkistamaan ensimmäiseen Itsenäisyyden vuosikymmenet -sarjan juhlarahaan, eikä syyttä. Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavan rahan kääntöpuolelle on kopioitu valokuva punaisten vankien joukkoteloituksesta.
Ymmärrän kaikkia niitä, jotka vaativat kolikon vetämistä pois myynnistä. Henkilökohtaisesti pidän tätä kuitenkin erittäin onnistuneena juhlarahana juuri vuosille 1917-1939.
Jos tarkoituksena on muistuttaa mikä henki vallitsi Suomessa noina vuosina, on vaikea kuvitella mihin hetkeen paremmin sen voisi tiivistää kuin kiväärien edessä mutaan lakoavaan kurjalistoon.
Heillä ei tuolloin ollut juhlimisen aihetta. Nuo vuodet olivat porvariston ja nousevan suomalaisen fasismin juhlaa.
Valkoinen Suomi pohjasi työväenliikkeen murskaamiselle ja köyhien tappamiselle. Mitä sitä kiertelemään.
* * *
Erikoista tässä on ehkä enemmän, miten Suomen Rahapaja luonnehtii tätä ”upean juhlarahan” kuvastoa ”nostalgiseksi” ja ”voitetuiksi vaikeuksiksi”.
Tilaa upea juhlaraha! Nostalginen Itsenäisyyden vuosikymmenet 1917-1939 -juhlaraha avaa hienon, Suomen itsenäisyyden tarinan saavutusten ja voitettujen vaikeuksien kautta kertovan rahasarjan.
Tämä on kaikessa mauttomuudessaan häkellyttävää, mutta samalla mitä mainioin opetus siitä, miten eri tavoilla todellisuutta voidaan hahmottaa ja historiaa kirjoittaa. Porvari puhuu siinä aina eri kieltä kuin työväki.
Aivan kuin nyt leikkaukset tuovat hyvinvointia ja pakottaminen on valinnanvapautta, samoin hallitsevan luokan näkökulmasta teloitukset voivat olla vanhoja hyviä aikoja ja ammutut työläiset voitettuja vaikeuksia.
Kolikon kuva tuo itse asiassa ilmeiseksi, että Suomi100-juhlavuoden keskeinen slogan – ”Yhdessä” – on fuulaa.
Suomea ei sen enempää 1917 kuin 2017 rakennettu tai rakenneta monoliittisesti yhdessä, yhteen suuntaan. Politiikassa on ratkaisemattomia ristiriitoja, ja eri yhteiskuntaluokilla on lähtökohtaisesti eri näkemykset, eri intressit, ja eri suunnat.
Tänään on jälleen vallassa suuromistajien luokka. Kun se puhuu Suomen edusta, se puhuu omasta edustaan. Kun se puhuu paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, noh…
Köyhiä ei enää saa ampua, mutta on toisiakin keinoja.
* * *
Aamulehti tavoitti kohua kommentoimaan kolikon muotoilija Ilkka Suppasen, joka reagoi asiaan sen edellyttämällä vakavuudella:
Nasta juttu […] En voi sanoa kuin vau. Ei minun aiemmista kipoistani ja kupeistani ole noussut tällaista kohua. Taisin onnistua.
Muotoilijasta oli lehden mukaan aivan selvää, että itsenäisyyden alkuvuosien kolikkoon kuuluu kansalaissota. Ja kuten edellä todettua, olen tästä samaa mieltä.
– Se oli nuoren kansankunnan suurin haaste. Ja sitä selviydyttiin kunnialla, jo 1922 sosialidemokraatit olivat hallituksessa, muistuttaa Suppanen.
Tätä näkemystä luokkasodan jälkipyykin ”kunniallisuudesta” taas on hyvin vaikea allekirjoittaa – kunnes muistaa, että myös käsitys kunniasta riippuu aina siitä, mistä viitekehyksestä asiaa tarkastellaan.
Porvarillisesta näkövinkkelistä lienee selitettävissä kunnialliseksi se, että suurin osa sodan kymmenistä tuhansista uhreista kuoli (laittomien teloitusten lisäksi) varsinaisen sodan jälkeen vankileireillä nälkään ja sairauksiin. Saatiinhan sentään punikit pidettyä kurissa.
Nykyään sellaista toki pidettäisiin kiistatta sotarikoksena.
– Kolikolla on aina kaksi puolta, muistuttaa muotoilija Suppanenkin.
Juuri tämän juhlakolikon toisella puolella on vuonna 1938 valmistunut Olympiastadionin torni, jonka luona sitten muutaman vuoden kuluttua saatiin järjestetyksi yhteiset miniolympialaiset natsi-Saksan kanssa. Tästä valoisasta kääntöpuolesta voimme sentään kaikki olla ylpeitä, eikö totta!
– Kolikon taustalla on aitoja valokuvia, myöntää Suppanen. – En halua kuitenkaan ajatella, ammutaanko siinä punaisia vai valkoisia.
Historiallinen valokuva johon kolikko perustuu kuitenkin tiettävästi on juuri punaisten teloitustilanteesta, joka Aamulehden tietojen mukaan tapahtui erään Uotilan talon pihassa.
* * *
Juhlarahan visuaalisen ilmeen hyväksynyt Petteri Orpo kiirehti pian julkisuuteen pesemään käsiään jupakasta, ja kolikko aiotaan viimeisimpien tietojen perusteella suunnitella uudelleen.
– En kiinnittänyt riittävää huomiota asetuksen visuaaliseen suunnitelmaan, vaan luotin juhlarahalautakunnan esitykseen. Pahoittelen tapahtunutta. Tämä asetus kumotaan ja kokonaisuus harkitaan uudelleen, valtiovarainministeri Orpo kommentoi.
Tässä vaiheessa on sanottava, että minun kiinnostukseni loppuu.
Juhlaraha ideana ei voisi oikeastaan vähempää olla minun juttuni, kun oikean rahankin kanssa on vähän niin ja näin. Toivoisinkin mieluummin, että hallitus harkitsisi palauttavansa kaikki ne ihan tavalliset kolikot, jotka ovat jääneet puuttumaan köyhien taskusta tällä hallituskaudella.
Mutta jos ja kun Suomen Rahapaja tulee joka tapauksessa tulevien vuosien aikana julkaisemaan yhteensä viisi koko Suomen historian käsittävää juhlarahaa – ja koska tämä ensimmäinen yritys nyt meni vähän pieleen – on kansalaisten syytä esittää nyt omia visioitaan näiden kolikoiden kääntöpuoliksi.
Jos haluaan pysyä teemassa, keskitysleiri Karjalassa, sillan alla värjöttelevä suomalainen Tukholmassa ja leipäjono Myllypurossa tulevat heti äkkiseltään mieleen.
8 syys
”Maanpetturi!”
Tuo sana esiintyi usein väkijoukon huudoissa torstaina eduskuntatalon eteen kokoontuneessa kolmannessa Nyt saa riittää! -mielenosoituksessa. Sillä kuvailtiin niin Suomen hallitusta kuin useimpia portaita alas astelleita kansanedustajiakin, erityisesti kokoomuksen Ben Zyskowicziä.
Mielenosoittajia vihastutti tuona torstaipäivänä erityisesti se, että kansan tahdon vastaisesti Suomi otti merkittävän askeleen kohti sotilasliiton jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö (kok), ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja puolustusministeri Carl Haglund (rkp) osallistuivat tuolloin Naton huippukokoukseen Walesissa.
Tässä kokouksessa Suomi allekirjoitti ”isäntämaasopimuksen”, jota on verrattu historialliseen kauttakulkusopimukseen Saksan kanssa. Vaikka sopimuksen merkitystä on valtiojohdon taholta vähätelty, antaa se käytännössä muiden valtioiden armeijoille luvan käyttää Suomen aluetta operaatioihinsa.
* * *
Ihmetystä mielenosoittajien keskuudessa herätti erityisesti tapa, jolla Alexander Stubbin pätkähallitus on yrittänyt hyväksyttää isäntämaapöytäkirjan eduskunnan ohi, perustuslain ja valtiojärjestyksen vastaisesti. Tätä on perusteltu sillä, että kyseessä on ”poliittinen dokumentti” eikä varsinainen kansainvälinen sopimus. Esimerkiksi Ruotsissa pöytäkirjan hyväksymisestä on kuitenkin järjestetty eduskunnan äänestys.
Sopimuksen laillisuuden selvittämistä vaativa vetoomus on kerännyt verkossa jo 3000 nimeä. Myös kansanedustaja Pentti Kettunen (ps) on julkisuudessa muistuttanut, että Suomen sotilaallista päätäntävaltaa heikentävä sopimus olisi pitänyt hyväksyttää eduskunnalla.
Suomen laissa rikolliseksi maanpetturuudeksi katsotaan sekä ”Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen” että ”sotaan yllyttäminen”. Valtiopetos puolestaan on rikos, jossa ”valtiosääntöä rikkomalla yritetään kumota tai muuttaa Suomen valtiosääntö taikka muuttaa valtiojärjestystä.” Törkeäksi valtiopetos katsotaan, jos rikoksentekijä on ”valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö”.
Puheet maanpetturuudesta ja valtiorikoksista vaikuttavat siis legalistisesta näkökulmasta olevan tässä yhteydessä täysin oikeutettuja. Asiat kirjaimellisesti ottava voisi hyvinkin ihmetellä, missä viipyvät oikeustoimet, kun näitä lain rikkojia tuntuu riittävän ihan pääministeristä lähtien.
Politiikasta jotain ymmärtävä tietää toki, että valtaapitäville laki on aina niin kuin se luetaan.
* * *
Henkilökohtaisesti minua kuitenkin hirvittää jokin ihmisjoukossa, joka vaatii kiihkeästi maanpettureiden päitä vadille.
Vaikka eduskuntatalon eteen torstaina kokoontuneen mielenosoituksen närkästys kohdistui yksiselitteisesti Suomen hallitsevaan eliittiin ja sen sotasuunnitelmiin, historiallisesti maanpetturuus on ollut syyte, jonka avulla nimenomaan vallanpitäjät ovat voineet vangita ja teloittaa mielenosoittajia, toisinajattelijoita, vasemmistolaisia ja sodan vastustajia.
Kun nyt Suomi on sidottu isäntämaasopimuksella yhä tiiviimmin imperialismin pelinappulaksi ja suurvaltojen uhittelu kiristyy, sodan uhka on todellisempi kuin pitkiin aikoihin. Valtamediassa vellovan propagandan pelotellessa rajan yli ehkä jo huomenna vyöryvällä ryssällä on moni saatu mukaan mielettömään sotaa glorifioivaan kansallishurmokseen.
Eduskuntatalolla käyttämässäni puheenvuorossa muistutinkin ihmisiä, että mahdollisen Naton ja Venäjän välisen suursodan syttyessä häviävä osapuoli on väistämättä ihmiskunta. Jos meidät on ajettu tuon tuhoisan sodan osaksi, on hallitseva luokka täydellisesti epäonnistunut turvallisuutemme säilyttämisessä. Maamme on pettänyt meidät, ei toisin päin. Silloin jokaisen rauhaa rakastavan ihmisen velvollisuus on kieltäytyä tappamasta naapuriaan.
Sodan aikana juuri tällainen puhe katsottaisiin rikolliseksi maanpetturuudeksi. Kun tästä kansan kiihottamisesta on vieläpä olemassa videotallenne, jää nähtäväksi, vaatiiko joku vielä joskus minun lukitsemistani turvasäilöön.
* * *
Muistutin puheessani myös historiasta, tilanteesta sata vuotta sitten, joka monella pelottavalla tavalla muistuttaa nykypäivää. Silloin kilpavarustelu, sotilaallinen liittoutuminen ja rajojen siirtely johti Euroopassa ensimmäisen imperialistisen maailmansodan puhkeamiseen.
Tuolloin sosialidemokraattinen toinen internationaali hajosi, kun eurooppalaisten suurvaltojen demaripuolueet ryhtyivät kannattamaan työväenluokan internationalismin sijaan omien maittensa sotasuunnitelmia.
Tämän politiikan vastustajana profiloitui erityisesti eräs venäläinen sosialidemokraatti, joka nimitti tätä vasemmiston petturuutta ”sosialisovinismiksi”. Hänen mielestään työväenluokalla ei ollut ”kahden yhtä rosvomaisen ja saaliinhimoisen valtioryhmän välisessä sodassa” mitään voitettavaa. (Mikä olisikaan parempi kuvaus mahdolliselle Naton ja Venäjän väliselle konfliktille?)
[…] proletariaatti on jaettu kahtia ja poljettu, mutta kapitalistit hyötyvät rikastuen sodasta, lietsoen kansallisia ennakkoluuloja ja voimistaen taantumusta, joka on nostanut päätään kaikissa, jopa vapaimmissakin ja tasavaltalaisimmissakin maissa.
Ei tarvitse muuta kuin luoda silmäys nykyiseen sotaan siltä kannalta, että se on ”suur”-valtojen ja niiden sisällä olevien perusluokkien politiikan jatkoa, jotta voitaisiin huomata heti, kuinka huutavan historianvastainen, valheellinen ja teennäinen on se mielipide, että nykyisessä sodassa voitaisiin muka pitää oikeutettuna ”isänmaan puolustuksen” ajatusta.
Tämän sosialidemokraatin mukaan kahden porvarillisen valtion välisessä sodassa työväenliikkeen ainoa looginen vaihtoehto sotatilanteessa on toivoa — tai pikemminkin vauhdittaa! — oman hallituksensa tappiota. Vihollinen ei löydy juoksuhaudoista vaan jostain muualta.
Kun Italian sosialidemokraatit asettivat sodan aattona kysymyksen joukkolakosta, vastasi porvaristo heille – o m a l t a kannaltaan katsoen ehdottomasti oikein: se on valtiopetos, ja teidän suhteen menetellään samoin kuin petturien suhteen.
Se on totta, samoin kuin on totta sekin, että taisteluhaudoissa veljeileminen on valtiopetos. Ken kirjoittaa ”valtiopetosta” vastaan […] hän on porvarillisella, ei proletaarisella katsantokannalla.
Proletaari ei voi […] ojentaa (tosiasiallisesti) kättä veljelleen, ”vieraan”, ”meitä” vastaan sotivan maan proletaarille, tekemättä ”valtiopetosta”, jouduttamatta tappiota, edistämättä ”oman” imperialistisen ”suur”-valtansa luhistumista.
Historia on osoittanut näiden ajatusten olleen aivan oikeita.
Kuvitelkaapa, miten eri tavalla ensimmäinen maailmansota olisi mennyt, jos työläiset kaikkialla Euroopassa olisivat kieltäytyneet ampumasta toisiaan? Kuinka monia henkiä olisi voitu säästää turhalta kuolemalta? Olisiko maanosan tarvinnut todistaa toista maailmansotaa laisinkaan?
* * *
Vasemmiston onkin tänään syytä muistella uudelleen tuota tilannetta vuosisata sitten, ihan teoreettisena, periaatteellisena kysymyksenä.
Jos ja kun kahden maan hallitseva luokka on taas usuttamassa työläistä tappamaan naapurin työläisiä, onko mitään opittu menneisyydestä? Toistetaanko toisen internationaalin historiallinen virhe?
Omasta puolestani voin todeta etukäteen, etten tule koskemaan aseeseen, en ampumaan yhtäkään venäläistä tai muunkaan maalaista.
Voi olla, että Suomen hallitseva luokka tulee minut tästä syystä teloittamaan, kuten Arndt Pekurisen aikoinaan. Täten sotatilanteessa nimenomaan Suomen valtio ja sen hallitseva luokka on minulle välitön uhka, ei naapurimaan armeija.
Sisimmässäni toivon kuitenkin historian etenevän tällä kertaa toisin. Muutaman sodan vastustajan sijaan toivon kaikissa maissa syntyvän niin laajoja aseistakieltäytyjien liikkeitä, että niiden inspiroima kansalaistottelemattomuus kaataa hallitusten sotasuunnitelmat — ja mahdollisesti hallitukset itsensä.
Voisiko olla niin, että 2010-luvulla ihmiset ovat viisastuneet sen verran, että herrat saavat itse käydä sotansa?
16 Lok
Suomalaisen eduskuntavasemmiston liityttyä porvariston kanssa samaan hallitusrintamaan on koko poliittisen vasemmistoliikkeen yhteenlaskettu kannatus Suomessa historiallisen matalalla tasolla.
Kaikkialla ihmetellään, missä on vika — miksi vasemmiston suunta on niin hukassa? Miten tässä näin pääsi käymään?
Ihmettelyyn on yhtynyt Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumi-ajatuspajan entinen toiminnanjohtaja Ruurik Holm, joka viimeisen vuoden aikana on esittänyt hyvinkin osuvaa kritiikkiä puolueensa osallistumisesta nykyhallitukseen.
Holmin viimeisin päänavaus sai osakseen huikean määrän vihaa puoluetovereilta. Mukaan taisivat mahtua kaikki Neuvostoliitolla päähän -artikkelissa mainituista titteleistä — jonkin sortin liberaalivasemmistoa edustava Ruurik Holm sai kuulla olevansa taistolainen, vähemmistöläinen, stallari ja vaikka mitä muuta, jolla ei juuri ole yhteyttä nykypäivään.
Kun tuo rituaali oli läpikäyty, keskustelu otti mielenkiintoisempia suuntia. Esiin nousi erikoinen ajatus siitä, että Euroopassa kaikilla vasemmistopuolueilla menee yhtä huonosti.
Esimerkiksi Kreikan radikaalivasemmistolainen Syriza on kuitenkin gallupien mukaan maan suurin oppositiopuolue, jolla on tulevissa vaaleissa todellisia mahdollisuuksia myös hallituksen muodostamiseen.
Holm antaa kommentissaan ymmärtää eurooppalaisen vasemmiston ongelmien johtuvan marxilaisuuteen takertumisesta. Viime kuussa Turussa Tiedonantaja-festivaalin vasemmistopaneelissa puhunut syrizalainen ekonomisti Stefania Georgakakou-Koutsonikou sen sijaan painotti nimenomaan marxilaisen luokkataisteluanalyysin olevan välttämätön työkalu Euroopan tilanteen ymmärtämisessä — enkä usko hänen olleen 70-luvulla vielä syntynytkään.
Tiedonantajan haastattelussa Georgakakou-Koutsonikou kertoo Syrizan noususta ja samalla liikkeen esittämästä yhteiskunta-analyysistä. Hänen mukaansa kapitalismin viimeisimmän kriisi on tehnyt selväksi, että sosialidemokratian utopia työn ja pääoman rauhanomaisesta liitosta, jonkinlaisesta ihmiskasvoisesta kapitalismista, joka voitaisiin valjastaa toimimaan koko kansan hyväksi, on mennyttä.
– Itse asiassa tämä on ollut selvää jo 1970-luvulta ja uusliberalismin noususta saakka. Sosialidemokratia on historiaa. Meillä ei ole paluuta aikaisempien vuosikymmenten vahvaan hyvinvointivaltioon. Sekin oli luokkataistelun tulosta, mutta nyt työväenluokan asema on heikompi. Sosialidemokraattisen mallin tekohengittäminen tuottaa vain kovempaa kapitalistista kuria. Täytyy myös muistaa, että kapitalismi on aina tuottanut suuria kriisejä eikä ole koskaan toiminut työväenluokan etujen puolesta, ei edes hyvinvointivaltion kultakaudella toisen maailmansodan jälkeen.
Hänen mukaansa työväenluokka tarvitsee tänä päivänä entistä enemmän kansalliset rajat ylittävää kamppailua ja kansainvälisen luokkataistelun yhdistämistä.
Euroopanlaajuisesta luokkataistelusta puhui myös Vastavirta-festivaalin paneelissa Helsingissä viime vuonna puhunut Syrizan Eurooppa-politiikan vastaava Yiannis Bournous:
— Siitä lähtien kun kriisi puhkesi Euroopassa, Euroopan vasemmisto on selkeästi alleviivannut, ettei tämä kriisi ole luonteeltaan kansallinen tai hallinnollinen. Olemme selkeästi sanoneet, että tämä on uusliberalistisen kapitalismin kriisi, joka liittyy Euroopan unionin arkkitehtuuriin ja euroalueeseen …
Työmarkkinasuhteiden ja työntekijöiden oikeuksien kiinalaistuminen, julkisten palvelujen alasajo sekä vaurauden väkivaltainen uusjako suurpääoman hyväksi — kysymys ei ole kansojen välisestä sodasta, vaan Euroopan raaimmasta luokkasodasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Sen sijaan, että suomalainen vasemmisto luopuisi marxilaisuudesta ja luokka-analyysistä poliittisesti epäkorrekteina, vanhentuneina käsitteinä, kannattaisikin sen mielestäni tutustua tarkemmin Euroopan suosituimman vasemmistopuolueen esittämiin näkemyksiin — kenties jopa ottaa niistä mallia!
10 Lok
Tietokilpailukysymys —
Mikä on se puolue, jonka edustaja iloisen historiattomalla liberaalilogiikalla rinnastaa vallankumoukseen ajetun suomalaisen työväenliikkeen vuonna 1918 ja aseettomia vasemmistolaisia pahoinpidelleet ja murhanneet kreikkalaiset fasistit vuonna 2013?
Onko se kokoomus? Keskusta? RKP? Perussuomalaiset? Muutos 2011? No ei!
Vasemmistoliittopa tietenkin.
Puolueen tuore kajaanilainen toivo Veli-Pekka Leivo tuntuu kirjoitustensa perusteella olevan aito noskelainen oikeistodemari, jonka historian opinnoissa on paljon puutteita.
* * *
Ensinnäkään sisällissodassa ei ollut erikseen kommunisteja, vaan yksi Sosialidemokraattinen puolue, jonka jäseniä kutsuttiin sosialisteiksi tai sosialidemokraateiksi. Kommunistinen puolue perustettiin vasta sodan jälkeen Moskovassa, elokuussa 1918.
Vuoden 1917 Suomi ei myöskään ollut juurikaan samassa tilanteessa kuin vuoden 2013 Kreikka, vaikka sekasortoa molemmissa maissa esiintyikin. Suomen valtio oli silloin vasta saavuttanut itsenäisyytensä Venäjästä Leninin bolshevikkien vallankumouksen ansiosta. Tasavallan hakiessa muotoaan työväki vaati perusoikeuksiaan.
Sosialidemokraattinen puolue oli todellinen työväenpuolue, sillä sen kanssa yhteistyössä toimivat koko maan työväenjärjestöt sekä ay-liike. Vuoden 1916 vaaleissa puolue sai eduskuntaan 103 edustajaa, määräenemmistön.
Kun tsaarihallitusta edustanut senaatti sitten joutui vallankumouksen vuoksi jättämään paikkansa, myös sosialidemokraattinen puolue osallistui edustajiensa kautta neuvotteluun uuden hallituksen muodostamiseksi. SDP joutui ratkaisujen eteen, joita se ei ollut osannut odottaa vielä tulevaksi.
Puolueella ei silloin ollut suunnitelmaa tai valmiutta vallankumoukseen. Otto Wille Kuusinen totesi 1918 kesällä kirjoittamassaan kirjassa Suomen työväen vallankumouksesta: arvioita ja itsekritiikkiä, että tuohon aikaan koko suomalainen sosialidemokraattinen liike vielä luotti porvarilliseen demokratiaan – joka tosin osoittautui virheeksi.
”Se mikä meidät sokaisi, oli ennen kaikkea parlamentaarisen kansanvallan kangastus […] nyt näytti parlamentaarisen kansanvallan tie aukenevan odottamattoman sileänä ja leveänä työväenliikkeen eteen. Maamme porvaristolla ei ollut sotaväkeä, ei edes luotettavaa poliisia eikä se laillisesti voinut sellaista saadakaan, koska siihen olisi tarvittu valtiopäivillä sosialidemokraattien suostumus. Sosialidemokraateille näytti olevan kaikki syyt pysyä parlamentaarisen laillisuuden tiellä. Sillä tiellä se näytti nyt pääsevän kiskomaan porvaristolta toisen tuloksen toisensa jälkeen.”
* * *
Perustuslakivaliokunnassa sosialidemokraatit saivatkin oman esityksensä valtalaiksi hyväksytyksi. Siinä säädettiin, että Suomen eduskunta yksin päättää kaikista Suomen laeista ja asioista, jotka keisari ja suuriruhtinas olivat aiemmin ratkaisseet.
Kun lakiesitys sitten tuli eduskuntaan, asettuivat kaikki muut porvaripuolueet sitä vastaan, paitsi maalaisliitto, jonka ryhmä hajosi kahtia.
Lopullisessa äänestyksessä 18. heinäkuuta 1917 annettiin 136 jaa- ja 55 ei-ääntä: eduskunta oli päättänyt hyväksyä lakiesityksen. Kauko Heikkilä vuonna 1978 julkaistussa laajassa artikkelissaan Suomen vanhan työväenliikkeen historia kuvaa tilannetta seuraavasti:
Näin siis Suomen taantumusporvaristo, joka sanoissa julistaa suurella suulla ”isänmaanrakkauttaan ja itsenäisyyshaluaan”, asettui vastustamaan ensimmäistä virallista askelta Suomen itsenäisyyden tiellä. Porvarilliset lehdet eivät myöskään peitelleet iloaan, kun Venäjän porvarillinen Kerenskin hallitus hajoitti Suomen eduskunnan.
Eduskunnan palatessa lomalta elokuun 29. oli eduskuntatalo Venäjän väliaikaiselle hallitukselle uskollisten sotilaiden miehittämä. Samana päivänä pidetyssä kansanedustajien neuvottelussa esittivät sosialidemokraatit, ettei eduskunnan laitonta hajoitusmääräystä toteltaisi, vaan eduskunnan työtä jatkettaisiin säätytalolla. Porvarilliset edustajat eivät hyväksyneet esitystä, vaan ilmoittivat, etteivät tule osallistumaan eduskunnan työhön.
Työmies -sanomalehti kirjoitti tuolloin:
… Suomen taantumuksellinen porvaristo käy käsikädessä venäläisen suomisyöjäporvareiden kanssa … Onkohan missään maassa ja milloinkaan porvaristo asettunut kurjemmalle ja häpeällisemmälle kannalle?
* * *
Poliittinen tilanne kärjistyi eduskunnan laittoman hajotuksen seurauksena.
Levottomuuteen vaikutti myös taloudellisen tilanteen vaikeutuminen. Työttömyys lisääntyi, hinnat nousivat päivä päivältä ja vallitsi huutava elintarvikepula. Kansa vaati työttömille töitä ja nälkäisille leipää, kunnallista äänioikeutta, aseistettujen suojeluskuntien lakkauttamista ja työlainsäädännön uudistuksia, erityisesti kahdeksan tunnin työpäivää.
O.W. Kuusinen kuvasi tilannetta puheenvuorossaan uudessa laittomilla vaaleilla valitussa eduskunnassa:
”Leipää tahtoo työväki täällä, sillä se on leivän puutteessa. Ja oikeutta se tahtoo, sillä se on oikeudenkin puutteessa. Leipää ja työtä ensi kädessä, sitä minun käsittääkseni Suomen työväeltä puuttuu ja sen takia se on epätoivossa.”
Kun uuden eduskunnan porvarillinen enemmistö päätti kuitenkin lykätä vaadittujen uudistusten vahvistamista, alkoi marraskuun suurlakko.
Senaatti pyysi eroa, ja ankarasta painostuksesta johtuen eduskunta päätti lopulta vahvistaa kunnallislain 147 äänellä 45 vastaan ja 8-tunnin työaikalain 149 äänellä 42 vastaan.
Yrjö Sirola luonnehti vuonna 1928 laatimassaan tutkimuksessa suurlakkoa näin:
Lakko levisi nopeasti yli maan ja sai pian vallankumouksellisen luonteen. Työväki ei enää tyytynyt vaatimaan edellämainittuja uudistuksia ja […] lahtarikaartien aseistariisumista, vaan rupesi vaatimaan vallanottoa. […] Johdossa ilmeni kuitenkin epäröintiä, ei ollut luottamusta Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen pysyväisyyteen.
Vielä marraskuussa 1917 pidetyssä sosialidemokraattisen puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa oli vaikea saada aikaan päätöslauselmaa, joka antaisi valittavalle puoluejohdolle oikeuden kehoittaa työläisiä ryhtymään aseelliseen puolustustaisteluun, jos porvaristo ryhtyy avoimeen hyökkäykseen työläisiä vastaan.
Järjestyskaartien radikalisoituminen punakaarteiksi tapahtuikin laajalti erillään itse sosialidemokraattisen puolueen johdosta reaktiona suurlakon tapahtumiin.
* * *
Vuoden 1918 tammikuussa käynnistynyt vallankumous ei myöskään ollut mikään kommunistien masinoima salajuoni.
Kun eduskunnan porvarillinen enemmistö antoi tammikuun 12. 1918 sosialidemokraattien vastustuksesta huolimatta Svinhufvudin senaatille oikeuden ”lujan järjestysvallan” saattamiseksi maahan, oli se asiallisesti ottaen luokkasodan alkamismerkki. Välittömästi tämän jälkeen alkoivat suojeluskunnat eri puolilla maata hyökkäillä työväkeä ja venäläisiä vallankumouksellisia sotilaita vastaan.
Vallankumousta ajoivat eteenpäin pääasiassa itsenäiset työväen järjestyskaartit, jotka pelkäsivät suojeluskuntien hyökkäystä. Niitä ei voi mitenkään rinnastaa muutamaan aseistettuun fasistiöykkäriin, jotka käyvät pieksemässä ja puukottamassa aseettomia ihmisiä.
Vallankumoukseen ajettu työväki tavoitteli kansanvaltaa, jota porvaristo ei halunnut muilla keinoin luovuttaa.
Tammikuun 28. päivänä muodostettiin vallankumoushallitus, Kansanvaltuuskunta. Sen valmistelema ehdotus Suomen valtiosäännöksi on edelleen demokraattisempi kuin nykyinen perustuslakimme.
Valtiosääntö olisi voimaan tultuaan turvannut sananvapauden, kokoontumisvapauden, oikeuden kirjalliseen julkaisutoimintaan kenenkään sitä rajoittamatta, ja työväen lakkovapauden. Siinä esiteltiin myös kansalaisaloitteet sata vuotta etuajassa.
Paras kohta on kuitenkin pykälä 43:
Jos niin uskomatonta tapahtuisi, että itse Kansaneduskunnan enemmistö julkenisi syrjäyttää koko tämän Valtiosäännön tahi ilmeisesti tahallaan rikkoa tässä perustuslaissa olevia määräyksiä saadakseen aikaan harvainvaltaisen järjestyksen maassa, niin kansa nouskoon ja hajoittakoon sen eduskunnan …
Vasta luokkasodan aikana muodostui puolueen piirissä kaksi toisilleen vastakkaista, pysyvää rintamaa: puolueen jäsenistö oli melkein kokonaisuudessaan innolla mukana vallankumouksessa, mutta Väinö Tannerin johtamat oikeistodemarit asettuivat sodan aikana avoimesti vallankumousta vastaan.
Siihen päättyi Suomen vanhan, yhtenäisen sosialidemokraattisen puolueen tie. Tosin silloinkaan ei vielä puhuttu kommunisteista.
* * *
”Demokraattisen” ja laillisen valkoisen Suomen voitettua Saksan asevoimien tuella äärivasemmistolaiset punikit suljettiin keskitysleireille. Jos joku silloin muistutti Kultaista aamunkoittoa toiminnallaan ja retoriikallaan, se oli nimenomaan valkoinen Suomi.
Leireillä kuoli viisinumeroinen määrä ihmisiä surkeissa olosuhteissa, suuri osa ilman mitään kunnollisia oikeudenkäyntejä. Virallisesti teloituksia oli 7 370 ja vankileireillä kuolleita 11 652. Työväen Järjestyskaartin perinneyhdistys ry:n puheenjohtajan Markku Niemisen mukaan tulisi puhua jälkiselvittelyn sijaan sotarikoksesta Jugoslavian sotien tapaan.
En tiedä olivatko nuo tapahtumat Leivosta ”aivan ymmärrettäviä,” mutta tiedän niiden ainakin olevan pirun kaukana siitä, että Kreikassa murhaan ja pahoinpitelyihin syyllistyneen fasistipuolueen johtaja kätyreineen joutuu istumaan modernissa oikeussalissa.
27 syys
Heräisit sängystäsi kommunistina. Lähes välittömästi sinua rupeaisi harmittamaan ihan vietävästi.
Aamu-tv:ssä Jutta Urpilainen puhuisi ”kaikkia kirpaisevien” leikkauksien välttämättömyydestä, eurooppalaisen talouskurin merkityksestä ja hehkuttaisi kuntien itsehallinnon yli käveleviä, perustuslain vastaisia kunta- ja sote-uudistuksia ilmeenkään värähtämättä lähidemokratian riemuvoittoina.
Kun televisiossa ilmoitetaan hallituksen aikovan vähentää kuntien tehtäviä miljardilla eurolla ja tehostaa toisella miljardilla vuoteen 2017 mennessä, sinun mieltäsi kalvaisi pelko ja ahdistus 40 000 kunta-alalta irtisanottavan puolesta.
Tietäisit, ettei sitä väkimäärää tulla vähentämään kunnanjohtajista tai muita ylimmän johdon ”nilkeistä” kuten hampaattoman opposition kärkimies Timo Soini asian esitti, vaan sosiaali-, terveys- ja koulualoilta.
Peruspalveluista. Kirjastoista. Puolisosi työpaikalta.
Ihmettelisit, miksi ay-liike on hiljaa, vaikka Jyväskylässä irtisanomiset ovat jo alkaneet ja samaan aikaan yksityissektorilta siirtyy tuhansia kilometritehtaalle joka ikinen viikko.
Päivällä osallistuisit koulutoimen, terveyspalvelujen, lähikirjaston tai omaishoidon tukien leikkauksia vastaan järjestettyyn mielenosoitukseen tai adressin keräämiseen puhtain omatunnoin, sillä puolueesi ei istu niitä toteuttavassa hallituksessa.
Saattaisit ehkä seistä asematunnelissa jakamassa lennäkkejä, joissa tuetaan linja-autonkuljettajien lakkoa välittämättä siitä, onko se juuri solmitun kolmikantaisen työllisyys- ja kasvusopimuksen mukaista.
Iltapäivällä kävisit auttamassa leipäjonoa, tukemassa turvapaikanhakijoiden nälkälakkoa tai siirtotyöläisten mielenosoitusta lahjoittamalla vaatteita tai muita tarvikkeita, koska solidaarisuus olisi sinusta myös käytännön tekoja.
Ihmettelisit, miksi rauhanliike on hiljaa, vaikka Afganistanissa on edelleen suomalaisia joukkoja ja Yhdysvallat valmistautuu jälleen uuteen sotaan.
Illalla sinua taas harmittaisi vietävästi, koska huolimatta kaikesta siitä mitä teet, maailma muuttuu joka päivä epäoikeudenmukaisemmaksi. Internetistä saat lukea, että Kreikassa fasistit ovat hakanneet yhdeksän kommunistia sairaalaan ja murhanneet nuoren räppärin.
Sitten näet uutisen, joka varoittaa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen saattavan hävittää jopa neljäsosan maalla elävistä kasvi- ja eläinlajeista vuoteen 2050 mennessä.
Se kuitataan parilla tykkäyksellä ja hauskoilla kommenteilla.
Haluaisit kirjoittaa kaikesta siitä vääryydestä ja välinpitämättömyydestä jota ympärilläsi näet, haluaisit ravistella ihmisiä hereille – näkemään, että kapitalismi on päivä päivältä marssittamassa maailmaa yhä syvemmälle hulluuteen.
Et kuitenkaan jaksa, koska päivä on ollut sen verran rankka.
Onneksi seuraavana aamuna heräät jälleen demarina, ja kaikki on hyvin. Jutta Urpilainen puhuu aamu-tv:ssä pelkkää asiaa.
18 Maa
Talven muuttuessa kevääksi kuuden puolueen hallitustaipaleen loppunäytös lähenee. Puolivälitarkastelun yhteydessä on kotimaan uutisista saatu joka viikko lukea jostain uudesta aloitteesta työväestön olojen heikentämiseksi. Eläkeiän korottaminen, työtuntien lisääminen, työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen, palkka-ale nuorille, ikääntyville ja maahanmuuttajille – työeläkemaksun alennusta ja yritysten verohelpotuksia unohtamatta. Maamme oikeisto ei ole miesmuistiin ollut näin uhmakkaalla päällä.
Ja mikäs sen on ollessa, kun kokoomusjohtoinen hallitus peesaa minkä ennättää. Valtioneuvosto tilaa selvityksen siitä, miten maahan saataisiin entistäkin enemmän matalapalkkaisia töitä. Pääministeri Katainen vaatii ay-liikettä pidentämään työuria – tai koko Suomi saa kärsiä, kuuluu uhkaus. Onhan hallitusohjelmaankin kirjattu, että jos leikkaukset eivät kohenna taloutta, on leikattava lisää.
Tämä on sitä samaa van Rompuyn ja Barroson logiikkaa, jolla koko Euroopan talous on ajettu pysyvään kriisiin. Jatkuvien leikkausohjelmien myötä Kreikassa velan osuus bruttokansantuotteesta on kasvanut 120 prosentista 175 prosenttiin. Portugalissa talous on kolmatta vuotta taantumassa. Espanjassa yli puolet maan nuorisosta on työttömänä.
***
Toisin kuin Suomessa, Euroopassa jokainen uusi viikko on tuonut mukanaan satojen tuhansien ihmisten joukkomielenosoituksen tai koko maan pysäyttävän yleislakon.
Espanjassa #23F-mielenosoituspäivä rinnasti nykytilanteen vuoden 1981 sotilasjuntan vallankaappausyritykseen. Portugalissa 1,5 miljoonaa mielenosoittajaa marssi kaduilla tunnuksenaan fasisminvastainen laulu Grandola Vila Morena, joka merkitsi diktatuurin kaatamista vuonna 1974. Saksassa touko-kesäkuulle valmistellaan uutta Euroopan keskuspankin saartavaa Blockupy Frankfurt -mielenosoitusta. Kreikassa Ateenan Akropolis-kukkulalla liehuu neljättä vuotta tunnus: Euroopan kansat, nouskaa!
Näiden mielenilmausten viesti on selvä: Leikkauksiin ja vyönkiristyksiin perustuva politiikka ei ole ainoastaan uhka taloudelle ja ihmisten hyvinvoinnille, se uhkaa hävittää demokratian sellaisena, kuin sen nyt tunnemme. Käynnissä on täysimittainen euroeliitin vallankaappaus. On aika finanssidiktatuurin murtavalle eurooppalaiselle keväälle.
***
Kun hallitusten edustajat kokoontuivat Brysseliin päättämään unionin suunnasta tässä kuussa, Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY julisti päivämäärän yleiseurooppalaiseksi mielenosoituspäiväksi. Samaan aikaan Brysselissä kansainvälinen mielenosoittajien joukko valtasi komissaari Olli Rehnin toimiston.
Te olette vastuussa ihmisten nälänhädästä, työttömyydestä ja köyhyydestä. Tämä rakennus on täynnä rikollisia, ennätti lähetystö sanoa ennen pidätystään.
Suomessa virallinen ay-johto oli tuona päivänä hiiren hiljaa, vaikka myös se on osa EAY:tä. Kuin pisteenä iin päälle valtiovarainministeri Urpilainen ilmoitti samalla viikolla 500 miljoonan lisäleikkaustarpeesta niiden viiden miljardin päälle, joista nykyhallitus on jo sopinut.
Lumet ovat täälläkin lähteneet sulamaan. Eurooppalaisena toimintapäivänä Suomessa nähtiin ruohonjuuritason toimijoiden solidaarisuustempauksia seitsemällä eri paikkakunnalla. Pysyvä leikkausten vastainen joukkoliike odottaa kuitenkin edelleen muodostumistaan.
Kauanko on vielä odotettava, että eurooppalainen kevät saavuttaa kylmän maamme toden teolla? Milloin lopetamme periksiantamisen ja ryhdymme aidosti muuttamaan politiikan suuntaa?
24 Jou
Ennen menetettävänä olivat vain kahleet, voitettavana koko maailma. 2000-luvulla asetelma on vakavampi – ellemme pääse irti kahleista, tulemme menettämään myös tuntemamme maailman.
Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma kurjuus on monille arkipäivää jo tänään. Yleistyvät sään ääri-ilmiöt, vesilähteiden kuivuminen, merenpinnan nousu ja eliölajien elinpiirien siirtyminen synnyttävät kaikki monenlaisia ongelmia erityisesti globaalin etelän köyhissä maissa.
Tuo kurjuus on kuitenkin vielä pientä sen rinnalla, mitä on odotettavissa jos ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä. Yleisesti ajatellaan, että maailmanlaajuisesti katastrofaalisia muutoksia seuraisi jo kahden Celsius-asteen keskimääräisestä lämpenemisestä.
Kuun alussa päättyneen Dohan ilmastokokouksen epäonnistuttua sitovien päästövähennystavoitteiden asettamisessa näyttää yhä todennäköisemmältä, että kuluvan vuosisadan aikana maailman keskilämpötila saattaa nousta jopa neljä astetta tai sitäkin enemmän. Nykyisin miljoonissa ihmisissä mitattavaa ilmastopakolaisuutta saatetaan tulevaisuudessa laskea miljardeissa. Miksi maapallon lämmittämistä jatketaan, vaikka seurauksien tiedetään olevan tuhoisia – ja peruuttamattomia?
Aihe sopii erityisen hyvin Olli Tammilehdolle, joka on vapaana tutkijana ja kirjoittana profiloitunut ikävien ekologisten kysymysten esittäjänä sekä länsimaisen yhteiskunnan ja sen valtarakenteiden sivaltavana kriitikkona. Tammilehdolle ominaisesti Into-kustannuksen julkaisema Kylmä suihku on perusteellisesti tutkittu sekoitus tietokirjaa ja poliittista agitaatiota. Ankaraa sanomaa ryydittää 446 lähdeviitettä ja 53-sivuinen kirjallisuusluettelo.
Kirja alkaa toivottomilla visioilla. Ympäristökatastrofeja seuraa väistämättä valtavia inhimillisiä tragedioita. Tammilehto varoittaa, että nykytahdilla jo nuorimmat meistä, meidän lapsemme ja lapsenlapsemme joutuvat kamppailemaan selviytymisestä uudessa, kauhujen täyttämässä maailmassa.
Neljän asteen nousu tarkottaisi ruuantuotannon vaikeutuessa nälkäkuolemaa suurimmalle osalle ihmiskunnasta. Maapallon kantokyky saattaisi romahtaa vain miljardiin ihmiseen jo tällä vuosisadalla. Globaalin niukkuuden aikakaudella myös valtioiden toimet resurssien takaamiseksi voisivat johtaa ennalta-arvaamattoman laajoihin konflikteihin ja sotiin, joihin mm. EU:n ja USA:n johtajat laativat jo suunnitelmia. Esimerkiksi Naton entiset kenraalit suosittelivat vuonna 2008 ydinaseiden käyttämistä ilmastonmuutoksen aikaansaamissa resurssikonflikteissa.
Sekin voi pahimmillaan olla vain alkusoittoa. Ilmastonmuutoksen edetessä on mahdollista, että useampi maapallon fysikaalisista prosesseista saavuttaa ns. keikauspisteen, jonka seurauksina olosuhteet muuttuvat entistä radikaalimmilla tavoilla. Esimerkiksi metaanin vapautuminen ikiroudasta ja merenpohjan jääklatraateista voisi laukaista palautekytkennän silmukan jonka lopputuloksena maailma muuttuisi sietämättömäksi pätsiksi.
Helvetti on tulossa, Tammilehto kirjoittaa, mutta hänen sanoissaan ei ole saarnamiehen kiihkoa tai usein ilmastonmuutoksesta puhuttaessa esiintyvää moralisointia ja ihmisten syyllistämistä. Tammilehto kirjoittaa suunnattomista hirveyksistä toteavaan sävyyn, jopa tieteellisellä kuivuudella.
Seuraavaksi Tammilehto käy kirjassa läpi erilaiset kapitalismin puitteissa mahdolliset teknillis-taloudelliset ratkaisut ilmastonmuutokseen ja toteaa niiden olevan monella tapaa mahdottomia. Ilman tuntemattomia tieteellisiä läpimurtoja maailmasta ei yksinkertaisesti löydy tarpeeksi raaka-aineita tai pinta-alaa nykyisen energiankulutuksen tyydyttämiseksi uusiutuvalla energialla.
Suurin ongelma kaikissa teknisissä ratkaisuissa on aika. Päästöjen pitäisi alentua hyvin nopeasti – noin 7% vuodessa – vaikka ne tällä hetkellä kasvavat. Reformismin sijaan ratkaisun on Tammilehdon mukaan oltava siksi välttämättä nopea ja kokonaisvaltainen yhteiskunnallisen tuotantotavan muutos, joka pysyvästi vähentää energiankulutusta. Keskeisintä tuolle uudelle tuontatotavalle olisi energiantuotannon hajauttaminen suuryhtiöiden monopoleilta paikallistason yhteisöille. Se puolestaan uhkaisi suuryhtiöiden olemassaoloa, toisin sanoen koko kapitalistiluokan valtaa.
Juuri tästä syystä valtaeliitti on tehnyt hartiavoimin töitä estääkseen ilmastonmuutoksen todellisiin syihin puuttumisen. Se on yhtäältä YK:n siunaamaan päästökaupan kautta pystynyt antamaan luonnon tuhoamisoikeudelle markkinoilla vaihdettavan tavaramuodon, jolla tehokkaasti pystytään keinottelun kautta kiertämään todellisia päästöjen vähennystarpeita. Toisaalta kivihiilen tuottajat ja suurkäyttäjät sekä Exxon ja muut öljy-yhtiöt ovat sijoittaneet vuosien varrella niin suuria summia PR-kampanjoihin ja johtavien poliitikkojen lahjomiseen, että ylivoimaisesta tieteellisestä näytöstä huolimatta erityisesti USA:ssa ilmastoskeptikot on nostettu marginaalista valtavirtaan.
Oleellista on ymmärtää, että nykyisen globaalikapitalismin aikakaudella sekä markkinatalous että valtiolliset koneistot on valjastettu ottamaan aina ensin huomioon yritysmaailman edut. Siksi muutoksen on tultava virallisen talouden ja politiikan ulkopuolelta.
Teollisen vallankumouksen myötä erilaisten kasvihuonekaasujen vapautuminen ilmakehään on ollut kiinteä osa yhteiskunnan kehitystä. Koska käytettävissä oleva osuus maapalloon sitoutuneesta energiasisällöstä on rajallinen, oikeus tuon uusiutumattoman energian vapauttamiseen on samalla merkinnyt taloudellista ja poliittista valtaa. Talous ja epätasa-arvo ovat kasvaneet rinta rinnan. Toisaalta kun tuon vallan materiaalinen pohja nyt on murenemassa, samalla haurastuvat sitä ylläpitävät rakenteet.
Tammilehdon mukaan fysikaalisten prosessien lisäksi onkin mahdollista löytää myös yhteiskunnista keikauspisteitä, jotka voivat kääntää ne dialektisesti vastakohdakseen. Globaalin kapitalismin aikakaudellakin virallisen talouden varjossa itää siemeniä vastarinnalle ja uudelle yhteiskunnalle, joka ei noudata kapitalismin lakeja. Arkipäivässä kommunistinen periaate ”jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan” toteutuu koko ajan, ja tulee toteutumaan sitä paremmin mitä syvempään kriisiin kapitalismi ajautuu.
Kylmä suihku on kirja ilmastonmuutoksesta, mutta samalla se on järjestelmällinen modernin globaalikapitalistisen tuotantotavan analyysi, kritiikki ja kutsu sen kaatamiseksi. Kauhukuvistaan huolimatta kirja onkin itse asiassa suunnattoman optimistinen puheenvuoro, joka lamaannuttavan katastrofin edessä tarjoaa toivon muutoksesta.
Vaikka Tammilehto itse toteaakin olevansa enemmän saksalaisen marxistin Walter Benjaminin kuin Leninin linjoilla, ovat hänen herättämänsä kysymykset keskeisiä jokaiselle vakavasti otettavalle vallankumoukselliselle. Kylmä suihku on tervetullut järjen ääni maailmassa, jossa maailmanloppu on helpommin kuviteltavissa kuin kapitalismin loppu.
Olli Tammilehto. Kylmä suihku – Ilmastokatastrofin torjunta ja nopea yhteiskunnallinen muutos. Into 2012. 245 s.
28 Mar
Sosiaalisessa mediassa kiersi viime viikolla naivistinen pilakuva, jossa perustulouudistuksen jälkeen ennen niin riitaisat duunarit ja porvarit leikkivät kaikki onnellisina samalla hiekkalaatikolla.
Piirtäjän esittämässä visiossa n. 440 – 750 euron suuruinen kansalaispalkka olisi ilmeisesti niin radikaali uudistus, että se pyyhkäisisi kokonaan pois luokkaristiriidat yhteiskunnasta ja muuttaisi nykyään niin kertakaikkisen mälsän työelämän yhdessä hujauksessa auvoisaksi kukkien poimimiseksi, jossa porvarikin muuttuu orjapiiskurista rakkauden ja yhteisymmärryksen lähettilääksi.
Kuva on niin överiksi vedetty, että sen kuvittelisi äkkiseltään olevan täyttä pilkkaa perustulon kannattajia kohtaan. Ilmeisesti se on kuitenkin tehty vakavissaan.
Kommunistinuorten Heikki Ketoharjun blogissaan esittämät jatkokysymykset palauttavat tätä haavekuvitelmaa hieman lähemmäksi maanpintaa.
Mihin koko kapitalistisen tuotantotavan historian keskeisin ristiriita katoaisi jonnekin perustulon myötä?
***
Kuvan fantastinen ajatusmaailma ei toki ole uusi.
Kun vuoden alussa polkaistiin käyntiin taas yhtä uutta perustulokampanjaa, maaliskuussa teema nostettiin esille myös Helsingin torikokouksessa vasemmistotaiteilijoiden VATAK-ryhmän järjestämässä keskustelussa. Tuolloin Vihreiden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ylisti perustuloa mahtavana uudistuksena, joka vapauttaa duunarit tekemään kaikenlaisia pätkätöitä ja hanttihommia vailla huolen häivää. Ymmärtämätön kaavoihinsa kangistunut ammattiyhdistysliike sai tässäkin yhteydessä kuulla kunniansa.
Entisenä luottamusmiehenä, ay-aktiivina ja postityöntekijänä totesin silloin edustaja Kahiluodolle, että ainakin jakelualalla meillä on jo ihan tarpeeksi nollatuntisopimuksilla tarvittaessa töihin kutsuttavia silpputyön tekijöitä. Olemme joutuneet näkemään erittäin hyvin, miten työnantaja käyttää tällaisia työsuhteita armotta yleissitovien työehtosopimusten ja sitä kautta koko alan työehtojen sekä järjestäytymisasteen murtamiseen.
Ja tässä on asian ydin: kapitalismin oloissa perustulolla luodaan vain kätevän joustava halpatyön reservi, josta on viime kädessä hyötyä lähinnä työnantajapuolelle.
Tätä ei toki edes yritetty piilotella, kun uusliberalismin isä Milton Friedman ajatuksen perustulosta alunperin esitti. Silloin myönnettiin suoraan tarkoituksena olevan työläisten palkkojen alentaminen sekä ay-liikkeen neuvotteluasemien purkaminen.
Friedmanin mielestä nimenomaan järjestäytynyt työväenliike oli este vapaiden markkinoiden toimimiselle. Yhteisen neuvottelun sijaan Friedmanin ideaalissa laissez faire-yhteiskunnassa jokainen on vapaa neuvottelemaan oman kivan työehtosopimuksensa työnantajan kanssa kuten parhaiten katsoo. Perustulon varassa elävän työsuhteesta toiseen liukuvan silpputyöläisen ei tarvitse liittyä ammattiliittoon, ei osallistua ulosmarsseihin tai kysellä työehtojensa perään.
Maaliskuisessa talvisäässä Ihmisten torilla oli jokseenkin häkellyttävää että tätä samaa argumenttia oli nyt esittämässä jollain tavalla radikaaliksikin itsensä mieltävien vasemmistotaiteilijoiden ryhmä Vihreän kansanedustajan suulla.
***
Ilmiö kertoo mielestäni jotain siitä näköalattomuudesta ja yleisestä apatiasta, joka vasemmistoa on riivannut ainakin viimeiset 30 vuotta. Kun minkään sortin sosialismia ei enää nähdä uskottavana vaihtoehtona kapitalistiselle tuotantotavalle, seurauksena on hätäistä laastareiden ja purukumien etsimistä ihmiskasvoisen kapitalismin paikkaamiseksi.
Sen sijaan että perustulo todella haastaisi kapitalistiluokan valtaa, se päin vastoin vie loogiseen loppuunsa jo Karl Marxin aikanaan kuvaileman työstä vieraantumisen prosessin.
Ajatuksena tuntuu olevan, että kun kerran työmarkkinat on jo päästetty muuttumaan niin epäinhimilliseksi, niin kertakaikkiaan mahdottomiksi työväenliikkeen hallita, ei kannata edes yrittää. Nyt haluataan päästä työstä irti kokonaan sen sijaan, että vallattaisiin työ porvaristolta ja ryhdyttäisiin itse määrittelemään työelämän sääntöjä.
Näin pelataan tehokkaasti kortit oikeistolle, joka Kokoomuksen johdolla on ottanut tilanteen suvereenisti haltuunsa.
– On leivottava uutta kakkua, ei vain jaettava vanhaa, virnuilee pääministeri Katainen ja on täysin oikessa – uutta arvoa voidaan luoda vain työtä tekemällä. Työväen presidentti Niinistö on hänkin yhtä hymyä Kokoomuksen omittua vasemmiston peruskäsitteet osaksi brändiään samaan aikaan, kun vasemmisto pyrkii kaikin keinoin niistä irti.
***
Toisaalta vasemmiston vieraantuminen työstä kertoo jotain myös ammattiyhdistysliikkeen tilasta. Kun järjestäytynyt ay-liike keskittyy demarien johdolla luomaan itsestään kuvaa urautuneena vakuutuslaitoksena kolmikantaisessa luokkasopuyhteiskunnassa, jossa työväenliikkeen rooliksi jää lähinnä tarjota EK:lle mahdollisimman makea diili, on jollain tavalla aivan ymmärrettävää että radikaalit vasemmistolaiset etsivät ratkaisuja muualta kuin työtaisteluista ja luottamusmiestoiminnasta.
SAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen kuvaa tätä tilannetta sinänsä osuvasti perustuloa tavoittelevan Massit massoille-kampanjan verkkosivuilla julkaistussa artikkelissaan. Laukkasen mukaan työn luonne on ”pysyvästi” muuttunut vakituisesta tilapäiseksi ja kollektiivisesta yksilölliseksi.
Kun työn tekemisestä ei enää ole ihmisen elättäjäksi on aika julistaa labourismin aikakausi päättyneeksi ja siirtyä vaikka sitten perustuloon, jossa palkkaa ei tarvitsekaan etsiä työnteosta ja jokainen pärjää omillaan.
Laukkasen synkkää analyysiä lukiessa kuulostaa ihan siltä, että työn ja pääoman välisessä taistelussa työväenliike on jo ajat sitten hävinnyt Milton Friedmanin liberaalikapitalistiselle individualismille.
***
Siitä olen Laukkasen kanssa täysin samaa mieltä, että nykyinen sosiaalidemokratia on tullut tiensä päähän. Kapitalistisen talouden maailmanlaajuisen kriisin keskellä kapitalistiseen tuotantotapaan perustuvalla hyvinvointiyhteiskunnalla ei näytä olevan työväenluokalle enää tarjottavanaan kuin vyönkiristyksiä ja säästökuureja toisensa perään. Valtioiden tavoitellessa globaaleilla markkinoilla yhä kauemmas karkaavia kilpailukyvyn ja talouskasvun tavoitteita työväen vaivalla rakentamia sosiaalijärjestelmiä puretaan ja yhteistä omaisuutta myydään urakalla.
Juuri tästä syystä en pidäkään hedelmällisenä etsiä ratkaisua esimerkiksi kiristyvän työelämän ongelmiin perustulosta. Lopputilissä se on parhaimmillaankin vain sosiaalidemokraattista luokkasopua uudella kuorrutuksella – fantasiaa työväestä ja porvaristosta leikkimässä samalla hiekkalaatikolla.
Työntekijöiden kyykyttäminen, epänormaalit työsuhteet, toimeentuloon riittämättömät palkat tai työnantajapuolen kanssa veljeilevä ammattiliike eivät suinkaan ole kapitalismin historiassa mikään uusi ilmiö. Päin vastoin ne olivat juuri niitä lähtökohtia, joista radikaalia työväenliikettä aikoinaan lähdettiin Suomessakin rakentamaan. Palkkatyön epävarma luonne on tänään aivan yhtä ”pysyvä” kuin silloinkin. Siihen ei tarvitse tyytyä.
Tuolloin luokkakantaisen työväenliikkeen ensimmäinen askel oli juuri wrightiläisestä luokkasovun harhakuvasta luopuminen. Porvariston kanssa leikkimisen sijaan tavoitteeksi otettiin porvaristosta itsenäistyminen ja työn käsitettä lähdettiin määrittelemään sitä tekevien lähtökohdista.
Tänään juuri tuo askel odottaa jälleen ottajaansa.
28 Tou
SDP:n puheenjohtaja, valtionvarainministeri Jutta Urpilainen on viime aikoina esittänyt monessa yhteydessä näkökulmiaan todellista demokratiaa vaativasta maailmanlaajuisesta liikehdinnästä.
11.5. hilpeyttä herätti otsikointi, jonka mukaan Urpilainen pelkää Arabikevään tyyppisten protestien laajentumisesta Eurooppaan, vaikka samoihin aikoihin sellainen liike oli ollut aktiivinen Euroopassa jo vuoden. Vielä tuossa STTK:n edustajiston kevätkokouksessa käytetyssä puheenvuorossa valtionvarainministeri viittasi näihin ”nuorisokapinoihin” muualta tulevana ulkoisena uhkana jota on syytä tarkastella ”turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta”.
Jutta Urpilaisen pahin pelko toteutui heti seuraavana päivänä – vakavan turvallisuusuhan muodostava nuorisokapina rantautui Suomeen. Kuva: Toivo Koivisto
Voima-lehden numeron 4/2012 haastattelussa Occupy Eurooppa sävy oli hieman toinen, joskaan ei ratkaisevasti erilainen.
Euroopassa on demokratia-vaje, koska osallistuminen poliittiseen toimintaan on vähäistä, tiesi Urpilainen kertoa. Ei siis siksi, että vaaleilla valittuja poliitikkoja syrjäytetään EU:n teknokraateilla, että työväen lakkoja murtavat sotavoimat, että mellakkapoliisivoimin estetään rauhanomaiset mielenosoitukset ja että koko ylikansallisen unionin politiikkaa ohjaa pieni finanssimarkkinoiden etua ajava raharikkaiden vähemmistö – vaan siksi, että demareilla ei ole tarpeeksi ehdokkaita vaaleissa.
Näkemys on samankaltainen kuin kokoomuslaisen kaupunginjohtajan Jussi Pajusen viikonloppuna 26.5. Maailma kylässä-tapahtumalle esittämässä tervehdyksessä: Vahva demokratiamme ei ole itsestäänselvyys, vaan tarvitsee toteuttajiksi sekä äänestäjiä että ehdokkaita.
Porvarillisen demokratiakäsityksen mukaan kansanvaltaa eivät edusta esimerkiksi Blockupy Frankfurtin demokraattisesti organisoituneet massamielenosoitukset, vaan nimenomaan se, että muutaman vuoden välein valitaan äänestetäänkö kopissa demareita vai kokkareita.
Aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa ainoastaan ehdokkaita ja äänestäjiä, sekä mahdollisesti muutamaa rekisteröityä yhdistystä – mutta ei missään nimessä tilan haltuun ottavia torikokoustajia tai mielenosoittajia, jotka kyseenalaistavat koko järjestelmän.
***
Voiman haastattelu osoittaa osaltaan, ettei Jutta kykene ymmärtämään Tahririn aukion, Blockupy Frankfurtin tai USA:n Occupy-liikkeen ottavan käyttövoimansa juuri siitä tosiasiasta, ettei kokoomuksella ja sosialidemokraateilla tai republikaaneilla ja demokraateilla ole todellista eroa. Ennen USA:n kansannousua syntynyt Espanjan 15M-liike muodostui vastavoimaksi nimenomaan oikeistopuolue PP:n – siis paikallisen kokoomuksen – ja sosialidemokraattipuolue PSOE:n yhdessä harjoittamalle uusliberalistiselle politiikalle, joka johti maassa massiiviseen työttömyyteen.
Arabikevään ikoniksi muodostunut Tahririn aukion liike oli sekin vastareaktio Hosni Mubarakin uusliberalistiselle diktatuurille. Harva tietää että Mubarakin ”Kansallinen demokratiapuolue” oli itse asiassa saman sosialidemokraattisen ”Sosialistisen” internationaalin täysjäsen, johon SDP:kin kuuluu. S.I. erotti Mubarakin puolueen riveistään vasta siinä vaiheessa kun panssariautot jyräsivät jo mielenosoittajien yli.
Aivan samoin kuin Yhdysvalloissa presidentti Obaman lupaama muutos oli pelkkää kosmetiikkaa, on Euroopassa täysin sama vaatiiko 99% säästökuurille oikeistolaisen vai vasemmistolaisen ”työväenpuolueen” ministeri. ”Puoluevaikuttaminen” ei houkuttele, kun molemmat pääpuolueet tarjoilevat samaa myrkyllistä talouskuuria.
***
Sosiaalietuuksien leikkauksia ja Nato-jäsenyyttä puolustava Jaakonsaarikin ajaa nyt 99% asiaa. Räväkkä ay-puheenvuorokin kuullaan – tosin vuodelta 1966, ja sekin näyttelijän esittämänä.
Tämä ei estänyt Urpilaisen Occupy-liikkeellä ratsastamisen jatkumista SDP:n farssinomaisessa puoluekokouksessa, jossa vielä vähän aikaa sitten turvallisuusuhaksi määriteltyä nuorisoprotestia yritettiin asentaa vanhuuttaan yskivän puoluekoneiston moottoriksi. Taktiikka on tuttu, sillä myös Yhdysvalloissa Demokraattinen puolue on yrittänyt saada Occupy-liikkeeltä energiaa Obaman presidentinvaalikampanjaa vauhdittamaan.
Urpilainen julisti: Sdp vastustaa yhden prosentin ahneutta
Sdp lupaa tuoda demokratiaa ja kohtuutta talouteen sekä työelämään, vakuutti puolueen puheenjohtaja, valtiovarainministeri Jutta Urpilainen linjapuheessaan puoluekokouksessa Helsingissä. Urpilainen syytti oikeistoa halusta jättää talous pääomapiirien temmellyskentäksi.
Mikael Jungnerin stand-up-komiikkaan ja kaikki absurdiikan rajat rikkoneeseen lauluesitykseen päättynyt puoluekokous osaltaan vain alleviivaa entisestään, miten kaukana demarien politiikka on Occupy-liikkeen ajatuksista. Puoluekokouksen puheenvuoroja on vaikea edes satirisoida, ne kun ovat jo itsessään niin naurettavan pähkähulluja.
Kokeillaan esimerkiksi, mitä tapahtuu kun uutisartikkeleissa vaihdetaan ”Urpilaisen” tilalle ”Kokoomusjohtoisen hallituksen valtionvarainministeri”. Yhtäkkiä Hesarinkin jutut muuttuvat ratkiriemukkaaksi poliittiseksi ilotteluksi:
Kokoomusjohtoisen hallituksen valtionvarainministeri syytti oikeistoa halusta jättää talous pääomapiirien temmellyskentäksi.
– Pelvotta aina päin kokoomusta käy kulku nuorten armeijan, kokousväki lauloi kokoomusjohtoisen hallituksen valtionvarainministerin johdolla.
Puheet eivät voisi olla kauempana todellisuudesta. Tällä keisarilla ei ole enää yllään edes verkkosukkia.
***
Hupaisia ovat myös tyhjät puheet demokratian lisäämisestä työpaikoilla, samaan aikaan kun demarien ay-siipi aktiivisesti taistelee moniäänisyyttä ja vaihtoehtoja vastaan mm. Metalliliitossa. Niin suurta on ay-demarien vihamielisyys demokratiaa kohtaan, että edes hallituspolitiikkaan Vasemmistoliiton kautta sitoutuneen Metallin vaikuttajien ryhmästä eivät ehdokkaat kelpaa koska ovat liian ”yhteistyökyvyttömiä” – siis liian vasemmistolaisia.
Pohjimmiltaan kaikki 99% liikkeet ovat vastalause juuri tälle väljähtyneelle kompromissipolitiikalle, jota demarit enemmän tai vähemmän kaikkialla harjoittavat. Politiikalle jossa yhteistyön, vastuullisuuden ja kaikkien muiden mukavien asioiden nimissä mieluummin liittoudutaan oikeiston kanssa ministerisalkun perässä kuin osoitetaan solidaarisuutta talouskurin alla kärsiville eurooppalaisille – tai oltaisiin yhteisessä rintamassa edes oman liiton sisällä.
Sosialidemokraattiselle käsitykselle politiikasta on keskeistä, että puoluekokouksissa ja vappupuheissa voidaan kyllä rehvakkaasti toivoa kansanliikettä demokratian puolesta, mutta sellaiseen ei missään nimessä osallistuta vaikka sellainen olisi jo olemassa. Voidaan kritisoida yhden prosentin ”ahneutta” ja tehdä siitä moraalinen ongelma, vaikka samaan aikaan jatkuvasti tehdään itse kompromisseja finanssimarkkinoiden ja yhden prosentin hyväksi. Tämän epäpoliittiseen moralismiin vetoavan retoriikan ovat kokoomushallituksessa oppineet niin Urpilainen kuin Paavo Arhinmäkikin.
Esimerkiksi Tanskassa paikallisen Occupyn vastaanotto näille puheille oli tyly. Kööpenhaminan torikokouksen aktiivit tekivät Yhdysvalloista tutut mic checkit demaripääministerin vappupuheelle vastalauseena ministerin eriarvoistavalle leikkauspolitiikalle ja pankkien tukemiselle ihmisten kustannuksella:
Samaten Yhdysvalloissa Occupy-liike ei ole ryhmittäytynyt tulevissa presidentinvaaleissa Obaman taakse, vaikka SDP:n puoluekokouksen tyyppisiä myötäilyjä on kuultu sielläkin. Esimerkiksi Chicagon Nato-mielenosoituksissa kulkue marssi ilmailu- ja sotateollisuusjätti Boeingin päämajalta Obaman kampanjapäämajalle ja piti sen edessä torikokouksen, jossa kuultiin mm. seuraava puheenvuoro:
The criminal George W. Bush administration did not create Occupy. It was the rise of Barack Obama, that’s why we’re here. And I would also like to extend a message to MoveOn.org – and Van Jones if you’re out in the audience somewhere. We will not be co-opted! Get on the right side of history, liberals who enable this criminal administration! And free Bradley Manning!
Occupy-liikkeen sanoma on, että kompromissien aika on auttamatta ohi. Ihmiset ovat kyllästyneet sekä oikeistolaiseen köyhiä rankaisevaan kurituspolitiikkaan, että muka-vasemmistolaiseen sosialidemokraattiseen ja liberaaliin myönnytyspolitiikkaan, jossa tarjoillaan samaa soppaa mutta vähän laihempana. Molemmissa vaihtoehdoissa kapitalismin pelastaminen tulee aina ensin ja ihmisten hyvinvointi vasta joskus myöhemmin, jos on tullakseen. Kyse ei ole muutaman mädän omenan moraalivajeesta tai ohimenevästä kriisistä vaan siitä, että koko systeemi on alusta lähtien rakennettu hyödyttämään pientä vähemmistöä.
Niin kauan kun politiikan tekijät eivät suostu tätä tunnustamaan, he seisovat yhden prosentin puolella.
Ylivuotosanomat 
Lukijat kurnuttavat