Archive for the ‘Vallankumous’ Category

Hallituskriisi on ohi – Kansan kriisi jatkuu

#astudio #hallituskriisi #eroasipilä #uudetvaalit

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Hallituskriisin kunniaksi yritimme Joukkovoima-kansanliikkeen kokouksessa kirjoittaa tiedotetta, johon muistin virkistämiseksi olisi listattu kaikki tämän hallituskauden petokset, törkeydet ja skandaalit.

Tajusimme kuitenkin pian että siitä tulisi aivan liian pitkä. Sen sijaan päätettiin, että listaillaan niitä Joukkovoiman blogin puolelle.

Jutun voi lukea täältä.

Onnistunut juhlaraha

Verkossa kiersi tänään tyrmistyneitä reaktioita Suomen Rahapajan julkistamaan ensimmäiseen Itsenäisyyden vuosikymmenet -sarjan juhlarahaan, eikä syyttä. Suomen satavuotista itsenäisyyttä juhlistavan rahan kääntöpuolelle on kopioitu valokuva punaisten vankien joukkoteloituksesta.

juhlaraha18118659_10209500920224038_2853299749017027167_n

Ymmärrän kaikkia niitä, jotka vaativat kolikon vetämistä pois myynnistä. Henkilökohtaisesti pidän tätä kuitenkin erittäin onnistuneena juhlarahana juuri vuosille 1917-1939.

Jos tarkoituksena on muistuttaa mikä henki vallitsi Suomessa noina vuosina, on vaikea kuvitella mihin hetkeen paremmin sen voisi tiivistää kuin kiväärien edessä mutaan lakoavaan kurjalistoon.

Heillä ei tuolloin ollut juhlimisen aihetta. Nuo vuodet olivat porvariston ja nousevan suomalaisen fasismin juhlaa.

Valkoinen Suomi pohjasi työväenliikkeen murskaamiselle ja köyhien tappamiselle. Mitä sitä kiertelemään.

* * *

Erikoista tässä on ehkä enemmän, miten Suomen Rahapaja luonnehtii tätä ”upean juhlarahan” kuvastoa ”nostalgiseksi” ja ”voitetuiksi vaikeuksiksi”.

Tilaa upea juhlaraha! Nostalginen Itsenäisyyden vuosikymmenet 1917-1939 -juhlaraha avaa hienon, Suomen itsenäisyyden tarinan saavutusten ja voitettujen vaikeuksien kautta kertovan rahasarjan.

Tämä on kaikessa mauttomuudessaan häkellyttävää, mutta samalla mitä mainioin opetus siitä, miten eri tavoilla todellisuutta voidaan hahmottaa ja historiaa kirjoittaa. Porvari puhuu siinä aina eri kieltä kuin työväki.

Aivan kuin nyt leikkaukset tuovat hyvinvointia ja pakottaminen on valinnanvapautta, samoin hallitsevan luokan näkökulmasta teloitukset voivat olla vanhoja hyviä aikoja ja ammutut työläiset voitettuja vaikeuksia.

Kolikon kuva tuo itse asiassa ilmeiseksi, että Suomi100-juhlavuoden keskeinen slogan – ”Yhdessä” – on fuulaa.

Suomea ei sen enempää 1917 kuin 2017 rakennettu tai rakenneta monoliittisesti yhdessä, yhteen suuntaan. Politiikassa on ratkaisemattomia ristiriitoja, ja eri yhteiskuntaluokilla on lähtökohtaisesti eri näkemykset, eri intressit, ja eri suunnat.

Tänään on jälleen vallassa suuromistajien luokka. Kun se puhuu Suomen edusta, se puhuu omasta edustaan. Kun se puhuu paluusta vanhoihin hyviin aikoihin, noh…

Köyhiä ei enää saa ampua, mutta on toisiakin keinoja.

* * *

Aamulehti tavoitti kohua kommentoimaan kolikon muotoilija Ilkka Suppasen, joka reagoi asiaan sen edellyttämällä vakavuudella:

Nasta juttu […] En voi sanoa kuin vau. Ei minun aiemmista kipoistani ja kupeistani ole noussut tällaista kohua. Taisin onnistua.

Muotoilijasta oli lehden mukaan aivan selvää, että itsenäisyyden alkuvuosien kolikkoon kuuluu kansalaissota. Ja kuten edellä todettua, olen tästä samaa mieltä.

– Se oli nuoren kansankunnan suurin haaste. Ja sitä selviydyttiin kunnialla, jo 1922 sosialidemokraatit olivat hallituksessa, muistuttaa Suppanen.

Tätä näkemystä luokkasodan jälkipyykin ”kunniallisuudesta” taas on hyvin vaikea allekirjoittaa – kunnes muistaa, että myös käsitys kunniasta riippuu aina siitä, mistä viitekehyksestä asiaa tarkastellaan.

Porvarillisesta näkövinkkelistä lienee selitettävissä kunnialliseksi se, että suurin osa sodan kymmenistä tuhansista uhreista kuoli (laittomien teloitusten lisäksi) varsinaisen sodan jälkeen vankileireillä nälkään ja sairauksiin. Saatiinhan sentään punikit pidettyä kurissa.

Nykyään sellaista toki pidettäisiin kiistatta sotarikoksena.

– Kolikolla on aina kaksi puolta, muistuttaa muotoilija Suppanenkin.

Juuri tämän juhlakolikon toisella puolella on vuonna 1938 valmistunut Olympiastadionin torni, jonka luona sitten muutaman vuoden kuluttua saatiin järjestetyksi yhteiset miniolympialaiset natsi-Saksan kanssa. Tästä valoisasta kääntöpuolesta voimme sentään kaikki olla ylpeitä, eikö totta!

– Kolikon taustalla on aitoja valokuvia, myöntää Suppanen. – En halua kuitenkaan ajatella, ammutaanko siinä punaisia vai valkoisia.

Historiallinen valokuva johon kolikko perustuu kuitenkin tiettävästi on juuri punaisten teloitustilanteesta, joka Aamulehden tietojen mukaan tapahtui erään Uotilan talon pihassa.

teloitus

* * *

Juhlarahan visuaalisen ilmeen hyväksynyt Petteri Orpo kiirehti pian julkisuuteen pesemään käsiään jupakasta, ja kolikko aiotaan viimeisimpien tietojen perusteella suunnitella uudelleen.

– En kiinnittänyt riittävää huomiota asetuksen visuaaliseen suunnitelmaan, vaan luotin juhlarahalautakunnan esitykseen. Pahoittelen tapahtunutta. Tämä asetus kumotaan ja kokonaisuus harkitaan uudelleen, valtiovarainministeri Orpo kommentoi.

Tässä vaiheessa on sanottava, että minun kiinnostukseni loppuu.

Juhlaraha ideana ei voisi oikeastaan vähempää olla minun juttuni, kun oikean rahankin kanssa on vähän niin ja näin. Toivoisinkin mieluummin, että hallitus harkitsisi palauttavansa kaikki ne ihan tavalliset kolikot, jotka ovat jääneet puuttumaan köyhien taskusta tällä hallituskaudella.

Mutta jos ja kun Suomen Rahapaja tulee joka tapauksessa tulevien vuosien aikana julkaisemaan yhteensä viisi koko Suomen historian käsittävää juhlarahaa – ja koska tämä ensimmäinen yritys nyt meni vähän pieleen – on kansalaisten syytä esittää nyt omia visioitaan näiden kolikoiden kääntöpuoliksi.

Jos haluaan pysyä teemassa, keskitysleiri Karjalassa, sillan alla värjöttelevä suomalainen Tukholmassa ja leipäjono Myllypurossa tulevat heti äkkiseltään mieleen.

Petätkö maasi, vai pettääkö maasi sinut?

”Maanpetturi!”

Tuo sana esiintyi usein väkijoukon huudoissa torstaina eduskuntatalon eteen kokoontuneessa kolmannessa Nyt saa riittää! -mielenosoituksessa. Sillä kuvailtiin niin Suomen hallitusta kuin useimpia portaita alas astelleita kansanedustajiakin, erityisesti kokoomuksen Ben Zyskowicziä.

Mielenosoittajia vihastutti tuona torstaipäivänä erityisesti se, että kansan tahdon vastaisesti Suomi otti merkittävän askeleen kohti sotilasliiton jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö (kok), ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja puolustusministeri Carl Haglund (rkp) osallistuivat tuolloin Naton huippukokoukseen Walesissa.

Tässä kokouksessa Suomi allekirjoitti ”isäntämaasopimuksen”, jota on verrattu historialliseen kauttakulkusopimukseen Saksan kanssa. Vaikka sopimuksen merkitystä on valtiojohdon taholta vähätelty, antaa se käytännössä muiden valtioiden armeijoille luvan käyttää Suomen aluetta operaatioihinsa.

Ei missään nimessä sopimus!

* * *

Ihmetystä mielenosoittajien keskuudessa herätti erityisesti tapa, jolla Alexander Stubbin pätkähallitus on yrittänyt hyväksyttää isäntämaapöytäkirjan eduskunnan ohi, perustuslain ja valtiojärjestyksen vastaisesti. Tätä on perusteltu sillä, että kyseessä on ”poliittinen dokumentti” eikä varsinainen kansainvälinen sopimus. Esimerkiksi Ruotsissa pöytäkirjan hyväksymisestä on kuitenkin järjestetty eduskunnan äänestys.

Sopimuksen laillisuuden selvittämistä vaativa vetoomus on kerännyt verkossa jo 3000 nimeä. Myös kansanedustaja Pentti Kettunen (ps) on julkisuudessa muistuttanut, että Suomen sotilaallista päätäntävaltaa heikentävä sopimus olisi pitänyt hyväksyttää eduskunnalla.

Suomen laissa rikolliseksi maanpetturuudeksi katsotaan sekä ”Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen” että ”sotaan yllyttäminen”. Valtiopetos puolestaan on rikos, jossa ”valtiosääntöä rikkomalla yritetään kumota tai muuttaa Suomen valtiosääntö taikka muuttaa valtiojärjestystä.” Törkeäksi valtiopetos katsotaan, jos rikoksentekijä on ”valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö”.

Puheet maanpetturuudesta ja valtiorikoksista vaikuttavat siis legalistisesta näkökulmasta olevan tässä yhteydessä täysin oikeutettuja. Asiat kirjaimellisesti ottava voisi hyvinkin ihmetellä, missä viipyvät oikeustoimet, kun näitä lain rikkojia tuntuu riittävän ihan pääministeristä lähtien.

Politiikasta jotain ymmärtävä tietää toki, että valtaapitäville laki on aina niin kuin se luetaan.

natoherrat

* * *

Henkilökohtaisesti minua kuitenkin hirvittää jokin ihmisjoukossa, joka vaatii kiihkeästi maanpettureiden päitä vadille.

Vaikka eduskuntatalon eteen torstaina kokoontuneen mielenosoituksen närkästys kohdistui yksiselitteisesti Suomen hallitsevaan eliittiin ja sen sotasuunnitelmiin, historiallisesti maanpetturuus on ollut syyte, jonka avulla nimenomaan vallanpitäjät ovat voineet vangita ja teloittaa mielenosoittajia, toisinajattelijoita, vasemmistolaisia ja sodan vastustajia.

Kun nyt Suomi on sidottu isäntämaasopimuksella yhä tiiviimmin imperialismin pelinappulaksi ja suurvaltojen uhittelu kiristyy, sodan uhka on todellisempi kuin pitkiin aikoihin. Valtamediassa vellovan propagandan pelotellessa rajan yli ehkä jo huomenna vyöryvällä ryssällä on moni saatu mukaan mielettömään sotaa glorifioivaan kansallishurmokseen.

Eduskuntatalolla käyttämässäni puheenvuorossa muistutinkin ihmisiä, että mahdollisen Naton ja Venäjän välisen suursodan syttyessä häviävä osapuoli on väistämättä ihmiskunta. Jos meidät on ajettu tuon tuhoisan sodan osaksi, on hallitseva luokka täydellisesti epäonnistunut turvallisuutemme säilyttämisessä. Maamme on pettänyt meidät, ei toisin päin. Silloin jokaisen rauhaa rakastavan ihmisen velvollisuus on kieltäytyä tappamasta naapuriaan. 

Sodan aikana juuri tällainen puhe katsottaisiin rikolliseksi maanpetturuudeksi. Kun tästä kansan kiihottamisesta on vieläpä olemassa videotallenne, jää nähtäväksi, vaatiiko joku vielä joskus minun lukitsemistani turvasäilöön.

* * *

Muistutin puheessani myös historiasta, tilanteesta sata vuotta sitten, joka monella pelottavalla tavalla muistuttaa nykypäivää. Silloin kilpavarustelu, sotilaallinen liittoutuminen ja rajojen siirtely johti Euroopassa ensimmäisen imperialistisen maailmansodan puhkeamiseen.

Tuolloin sosialidemokraattinen toinen internationaali hajosi, kun eurooppalaisten suurvaltojen demaripuolueet ryhtyivät kannattamaan työväenluokan internationalismin sijaan omien maittensa sotasuunnitelmia.

Tämän politiikan vastustajana profiloitui erityisesti eräs venäläinen sosialidemokraatti, joka nimitti tätä vasemmiston petturuutta ”sosialisovinismiksi”. Hänen mielestään työväenluokalla ei ollut ”kahden yhtä rosvomaisen ja saaliinhimoisen valtioryhmän välisessä sodassa” mitään voitettavaa. (Mikä olisikaan parempi kuvaus mahdolliselle Naton ja Venäjän väliselle konfliktille?)

[…] proletariaatti on jaettu kahtia ja poljettu, mutta kapitalistit hyötyvät rikastuen sodasta, lietsoen kansallisia ennakkoluuloja ja voimistaen taantumusta, joka on nostanut päätään kaikissa, jopa vapaimmissakin ja tasavaltalaisimmissakin maissa.

Ei tarvitse muuta kuin luoda silmäys nykyiseen sotaan siltä kannalta, että se on ”suur”-valtojen ja niiden sisällä olevien perusluokkien politiikan jatkoa, jotta voitaisiin huomata heti, kuinka huutavan historianvastainen, valheellinen ja teennäinen on se mielipide, että nykyisessä sodassa voitaisiin muka pitää oikeutettuna ”isänmaan puolustuksen” ajatusta.

Tämän sosialidemokraatin mukaan kahden porvarillisen valtion välisessä sodassa työväenliikkeen ainoa looginen vaihtoehto sotatilanteessa on toivoa — tai pikemminkin vauhdittaa! — oman hallituksensa tappiota. Vihollinen ei löydy juoksuhaudoista vaan jostain muualta.

Kun Italian sosialidemokraatit asettivat sodan aattona kysymyksen joukkolakosta, vastasi porvaristo heille – o m a l t a kannaltaan katsoen ehdottomasti oikein: se on valtiopetos, ja teidän suhteen menetellään samoin kuin petturien suhteen.

Se on totta, samoin kuin on totta sekin, että taisteluhaudoissa veljeileminen on valtiopetos. Ken kirjoittaa ”valtiopetosta” vastaan […] hän on porvarillisella, ei proletaarisella katsantokannalla.

Proletaari ei voi […] ojentaa (tosiasiallisesti) kättä veljelleen, ”vieraan”, ”meitä” vastaan sotivan maan proletaarille, tekemättä ”valtiopetosta”, jouduttamatta tappiota, edistämättä ”oman” imperialistisen ”suur”-valtansa luhistumista.

Historia on osoittanut näiden ajatusten olleen aivan oikeita.

Kuvitelkaapa, miten eri tavalla ensimmäinen maailmansota olisi mennyt, jos työläiset kaikkialla Euroopassa olisivat kieltäytyneet ampumasta toisiaan? Kuinka monia henkiä olisi voitu säästää turhalta kuolemalta? Olisiko maanosan tarvinnut todistaa toista maailmansotaa laisinkaan?

* * *

Vasemmiston onkin tänään syytä muistella uudelleen tuota tilannetta vuosisata sitten, ihan teoreettisena, periaatteellisena kysymyksenä.

Jos ja kun kahden maan hallitseva luokka on taas usuttamassa työläistä tappamaan naapurin työläisiä, onko mitään opittu menneisyydestä? Toistetaanko toisen internationaalin historiallinen virhe?

Omasta puolestani voin todeta etukäteen, etten tule koskemaan aseeseen, en ampumaan yhtäkään venäläistä tai muunkaan maalaista.

Voi olla, että Suomen hallitseva luokka tulee minut tästä syystä teloittamaan, kuten Arndt Pekurisen aikoinaan. Täten sotatilanteessa nimenomaan Suomen valtio ja sen hallitseva luokka on minulle välitön uhka, ei naapurimaan armeija.

Sisimmässäni toivon kuitenkin historian etenevän tällä kertaa toisin. Muutaman sodan vastustajan sijaan toivon kaikissa maissa syntyvän niin laajoja aseistakieltäytyjien liikkeitä, että niiden inspiroima kansalaistottelemattomuus kaataa hallitusten sotasuunnitelmat — ja mahdollisesti hallitukset itsensä.

Voisiko olla niin, että 2010-luvulla ihmiset ovat viisastuneet sen verran, että herrat saavat itse käydä sotansa?

Onko luokkataistelua olemassa?

Suomalaisen eduskuntavasemmiston liityttyä porvariston kanssa samaan hallitusrintamaan on koko poliittisen vasemmistoliikkeen yhteenlaskettu kannatus Suomessa historiallisen matalalla tasolla.

Kaikkialla ihmetellään, missä on vika — miksi vasemmiston suunta on niin hukassa? Miten tässä näin pääsi käymään?

Ihmettelyyn on yhtynyt Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumi-ajatuspajan entinen toiminnanjohtaja Ruurik Holm, joka viimeisen vuoden aikana on esittänyt hyvinkin osuvaa kritiikkiä puolueensa osallistumisesta nykyhallitukseen.

Holmin viimeisin päänavaus sai osakseen huikean määrän vihaa puoluetovereilta. Mukaan taisivat mahtua kaikki Neuvostoliitolla päähän -artikkelissa mainituista titteleistä — jonkin sortin liberaalivasemmistoa edustava Ruurik Holm sai kuulla olevansa taistolainen, vähemmistöläinen, stallari ja vaikka mitä muuta, jolla ei juuri ole yhteyttä nykypäivään.

Kun tuo rituaali oli läpikäyty, keskustelu otti mielenkiintoisempia suuntia. Esiin nousi erikoinen ajatus siitä, että Euroopassa kaikilla vasemmistopuolueilla menee yhtä huonosti.

Esimerkiksi Kreikan radikaalivasemmistolainen Syriza on kuitenkin gallupien mukaan maan suurin oppositiopuolue, jolla on tulevissa vaaleissa todellisia mahdollisuuksia myös hallituksen muodostamiseen.

Holm antaa kommentissaan ymmärtää eurooppalaisen vasemmiston ongelmien johtuvan marxilaisuuteen takertumisesta. Viime kuussa Turussa Tiedonantaja-festivaalin vasemmistopaneelissa puhunut syrizalainen ekonomisti Stefania Georgakakou-Koutsonikou sen sijaan painotti nimenomaan marxilaisen luokkataisteluanalyysin olevan välttämätön työkalu Euroopan tilanteen ymmärtämisessä — enkä usko hänen olleen 70-luvulla vielä syntynytkään.

Tiedonantajan haastattelussa Georgakakou-Koutsonikou kertoo Syrizan noususta ja samalla liikkeen esittämästä yhteiskunta-analyysistä. Hänen mukaansa kapitalismin viimeisimmän kriisi on tehnyt selväksi, että sosialidemokratian utopia työn ja pääoman rauhanomaisesta liitosta, jonkinlaisesta ihmiskasvoisesta kapitalismista, joka voitaisiin valjastaa toimimaan koko kansan hyväksi, on mennyttä.

– Itse asiassa tämä on ollut selvää jo 1970-luvulta ja uusliberalismin noususta saakka. Sosialidemokratia on historiaa. Meillä ei ole paluuta aikaisempien vuosikymmenten vahvaan hyvinvointivaltioon. Sekin oli luokkataistelun tulosta, mutta nyt työväenluokan asema on heikompi. Sosialidemokraattisen mallin tekohengittäminen tuottaa vain kovempaa kapitalistista kuria. Täytyy myös muistaa, että kapitalismi on aina tuottanut suuria kriisejä eikä ole koskaan toiminut työväenluokan etujen puolesta, ei edes hyvinvointivaltion kultakaudella toisen maailmansodan jälkeen.

Hänen mukaansa työväenluokka tarvitsee tänä päivänä entistä enemmän kansalliset rajat ylittävää kamppailua ja kansainvälisen luokkataistelun yhdistämistä.

Euroopanlaajuisesta luokkataistelusta puhui myös Vastavirta-festivaalin paneelissa Helsingissä viime vuonna puhunut Syrizan Eurooppa-politiikan vastaava Yiannis Bournous:

— Siitä lähtien kun kriisi puhkesi Euroopassa, Euroopan vasemmisto on selkeästi alleviivannut, ettei tämä kriisi ole luonteeltaan kansallinen tai hallinnollinen. Olemme selkeästi sanoneet, että tämä on uusliberalistisen kapitalismin kriisi, joka liittyy Euroopan unionin arkkitehtuuriin ja euroalueeseen …

Työmarkkinasuhteiden ja työntekijöiden oikeuksien kiinalaistuminen, julkisten palvelujen alasajo sekä vaurauden väkivaltainen uusjako suurpääoman hyväksi — kysymys ei ole kansojen välisestä sodasta, vaan Euroopan raaimmasta luokkasodasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.

Sen sijaan, että suomalainen vasemmisto luopuisi marxilaisuudesta ja luokka-analyysistä poliittisesti epäkorrekteina, vanhentuneina käsitteinä, kannattaisikin sen mielestäni tutustua tarkemmin Euroopan suosituimman vasemmistopuolueen esittämiin näkemyksiin — kenties jopa ottaa niistä mallia!

Aivan ymmärrettävää

Tietokilpailukysymys —

Mikä on se puolue, jonka edustaja iloisen historiattomalla liberaalilogiikalla rinnastaa vallankumoukseen ajetun suomalaisen työväenliikkeen vuonna 1918 ja aseettomia vasemmistolaisia pahoinpidelleet ja murhanneet kreikkalaiset fasistit vuonna 2013?

velipekka2

Onko se kokoomus? Keskusta? RKP? Perussuomalaiset? Muutos 2011? No ei!

vpleivo2

Vasemmistoliittopa tietenkin.

Puolueen tuore kajaanilainen toivo Veli-Pekka Leivo tuntuu kirjoitustensa perusteella olevan aito noskelainen oikeistodemari, jonka historian opinnoissa on paljon puutteita.

* * *

Ensinnäkään sisällissodassa ei ollut erikseen kommunisteja, vaan yksi Sosialidemokraattinen puolue, jonka jäseniä kutsuttiin sosialisteiksi tai sosialidemokraateiksi. Kommunistinen puolue perustettiin vasta sodan jälkeen Moskovassa, elokuussa 1918.

Vuoden 1917 Suomi ei myöskään ollut juurikaan samassa tilanteessa kuin vuoden 2013 Kreikka, vaikka sekasortoa molemmissa maissa esiintyikin. Suomen valtio oli silloin vasta saavuttanut itsenäisyytensä Venäjästä Leninin bolshevikkien vallankumouksen ansiosta. Tasavallan hakiessa muotoaan työväki vaati perusoikeuksiaan.

Sosialidemokraattinen puolue oli todellinen työväenpuolue, sillä sen kanssa yhteistyössä toimivat koko maan työväenjärjestöt sekä ay-liike. Vuoden 1916 vaaleissa puolue sai eduskuntaan 103 edustajaa, määräenemmistön.

Kun tsaarihallitusta edustanut senaatti sitten joutui vallankumouksen vuoksi jättämään paikkansa, myös sosialidemokraattinen puolue osallistui edustajiensa kautta neuvotteluun uuden hallituksen muodostamiseksi. SDP joutui ratkaisujen eteen, joita se ei ollut osannut odottaa vielä tulevaksi.

Puolueella ei silloin ollut suunnitelmaa tai valmiutta vallankumoukseen. Otto Wille Kuusinen totesi 1918 kesällä kirjoittamassaan kirjassa Suomen työväen vallankumouksesta: arvioita ja itsekritiikkiä, että tuohon aikaan koko suomalainen sosialidemokraattinen liike vielä luotti porvarilliseen demokratiaan – joka tosin osoittautui virheeksi.

”Se mikä meidät sokaisi, oli ennen kaikkea parlamentaarisen kansanvallan kangastus […] nyt näytti parlamentaarisen kansanvallan tie aukenevan odottamattoman sileänä ja leveänä työväenliikkeen eteen. Maamme porvaristolla ei ollut sotaväkeä, ei edes luotettavaa poliisia eikä se laillisesti voinut sellaista saadakaan, koska siihen olisi tarvittu valtiopäivillä sosialidemokraattien suostumus. Sosialidemokraateille näytti olevan kaikki syyt pysyä parlamentaarisen laillisuuden tiellä. Sillä tiellä se näytti nyt pääsevän kiskomaan porvaristolta toisen tuloksen toisensa jälkeen.”

* * *

Perustuslakivaliokunnassa sosialidemokraatit saivatkin oman esityksensä valtalaiksi hyväksytyksi. Siinä säädettiin, että Suomen eduskunta yksin päättää kaikista Suomen laeista ja asioista, jotka keisari ja suuriruhtinas olivat aiemmin ratkaisseet.

Kun lakiesitys sitten tuli eduskuntaan, asettuivat kaikki muut porvaripuolueet sitä vastaan, paitsi maalaisliitto, jonka ryhmä hajosi kahtia.

Lopullisessa äänestyksessä 18. heinäkuuta 1917 annettiin 136 jaa- ja 55 ei-ääntä: eduskunta oli päättänyt hyväksyä lakiesityksen. Kauko Heikkilä vuonna 1978 julkaistussa laajassa artikkelissaan Suomen vanhan työväenliikkeen historia kuvaa tilannetta seuraavasti:

Näin siis Suomen taantumusporvaristo, joka sanoissa julistaa suurella suulla ”isänmaanrakkauttaan ja itsenäisyyshaluaan”, asettui vastustamaan ensimmäistä virallista askelta Suomen itsenäisyyden tiellä. Porvarilliset lehdet eivät myöskään peitelleet iloaan, kun Venäjän porvarillinen Kerenskin hallitus hajoitti Suomen eduskunnan.

Eduskunnan palatessa lomalta elokuun 29. oli eduskuntatalo Venäjän väliaikaiselle hallitukselle uskollisten sotilaiden miehittämä. Samana päivänä pidetyssä kansanedustajien neuvottelussa esittivät sosialidemokraatit, ettei eduskunnan laitonta hajoitusmääräystä toteltaisi, vaan eduskunnan työtä jatkettaisiin säätytalolla. Porvarilliset edustajat eivät hyväksyneet esitystä, vaan ilmoittivat, etteivät tule osallistumaan eduskunnan työhön.

Työmies -sanomalehti kirjoitti tuolloin:

… Suomen taantumuksellinen porvaristo käy käsikädessä venäläisen suomisyöjäporvareiden kanssa … Onkohan missään maassa ja milloinkaan porvaristo asettunut kurjemmalle ja häpeällisemmälle kannalle?

* * *

Poliittinen tilanne kärjistyi eduskunnan laittoman hajotuksen seurauksena.

Levottomuuteen vaikutti myös taloudellisen tilanteen vaikeutuminen. Työttömyys lisääntyi, hinnat nousivat päivä päivältä ja vallitsi huutava elintarvikepula. Kansa vaati työttömille töitä ja nälkäisille leipää, kunnallista äänioikeutta, aseistettujen suojeluskuntien lakkauttamista ja työlainsäädännön uudistuksia, erityisesti kahdeksan tunnin työpäivää.

O.W. Kuusinen kuvasi tilannetta puheenvuorossaan uudessa laittomilla vaaleilla valitussa eduskunnassa:

”Leipää tahtoo työväki täällä, sillä se on leivän puutteessa. Ja oikeutta se tahtoo, sillä se on oikeudenkin puutteessa. Leipää ja työtä ensi kädessä, sitä minun käsittääkseni Suomen työväeltä puuttuu ja sen takia se on epätoivossa.”

Kun uuden eduskunnan porvarillinen enemmistö päätti kuitenkin lykätä vaadittujen uudistusten vahvistamista, alkoi marraskuun suurlakko.

Senaatti pyysi eroa, ja ankarasta painostuksesta johtuen eduskunta päätti lopulta vahvistaa kunnallislain 147 äänellä 45 vastaan ja 8-tunnin työaikalain 149 äänellä 42 vastaan.

Yrjö Sirola luonnehti vuonna 1928 laatimassaan tutkimuksessa suurlakkoa näin:

Lakko levisi nopeasti yli maan ja sai pian vallankumouksellisen luonteen. Työväki ei enää tyytynyt vaatimaan edellämainittuja uudistuksia ja […] lahtarikaartien aseistariisumista, vaan rupesi vaatimaan vallanottoa. […] Johdossa ilmeni kuitenkin epäröintiä, ei ollut luottamusta Venäjällä tapahtuneen lokakuun vallankumouksen pysyväisyyteen.

Vielä marraskuussa 1917 pidetyssä sosialidemokraattisen puolueen ylimääräisessä edustajakokouksessa oli vaikea saada aikaan päätöslauselmaa, joka antaisi valittavalle puoluejohdolle oikeuden kehoittaa työläisiä ryhtymään aseelliseen puolustustaisteluun, jos porvaristo ryhtyy avoimeen hyökkäykseen työläisiä vastaan.

Järjestyskaartien radikalisoituminen punakaarteiksi tapahtuikin laajalti erillään itse sosialidemokraattisen puolueen johdosta reaktiona suurlakon tapahtumiin.

* * *

Vuoden 1918 tammikuussa käynnistynyt vallankumous ei myöskään ollut mikään kommunistien masinoima salajuoni.

Kun eduskunnan porvarillinen enemmistö antoi tammikuun 12. 1918 sosialidemokraattien vastustuksesta huolimatta Svinhufvudin senaatille oikeuden ”lujan järjestysvallan” saattamiseksi maahan, oli se asiallisesti ottaen luokkasodan alkamismerkki. Välittömästi tämän jälkeen alkoivat suojeluskunnat eri puolilla maata hyökkäillä työväkeä ja venäläisiä vallankumouksellisia sotilaita vastaan.

Vallankumousta ajoivat eteenpäin pääasiassa itsenäiset työväen järjestyskaartit, jotka pelkäsivät suojeluskuntien hyökkäystä. Niitä ei voi mitenkään rinnastaa muutamaan aseistettuun fasistiöykkäriin, jotka käyvät pieksemässä ja puukottamassa aseettomia ihmisiä.

Vallankumoukseen ajettu työväki tavoitteli kansanvaltaa, jota porvaristo ei halunnut muilla keinoin luovuttaa.

Tammikuun 28. päivänä muodostettiin vallankumoushallitus, Kansanvaltuuskunta. Sen valmistelema ehdotus Suomen valtiosäännöksi on edelleen demokraattisempi kuin nykyinen perustuslakimme.

Valtiosääntö olisi voimaan tultuaan turvannut sananvapauden, kokoontumisvapauden, oikeuden kirjalliseen julkaisutoimintaan kenenkään sitä rajoittamatta, ja työväen lakkovapauden. Siinä esiteltiin myös kansalaisaloitteet sata vuotta etuajassa.

Paras kohta on kuitenkin pykälä 43:

Jos niin uskomatonta tapahtuisi, että itse Kansaneduskunnan enem­mistö julkenisi syrjäyttää koko tämän Valtiosäännön tahi ilmeisesti ta­hallaan rikkoa tässä perustuslaissa olevia määräyksiä saadakseen aikaan harvainvaltaisen järjestyksen maassa, niin kansa nouskoon ja hajoittakoon sen eduskunnan …

Vasta luokkasodan aikana muodostui puolueen piirissä kaksi toisilleen vastakkaista, pysyvää rintamaa: puolueen jäsenistö oli melkein kokonaisuudessaan innolla mukana vallankumouksessa, mutta Väinö Tannerin johtamat oikeistodemarit asettuivat sodan aikana avoimesti vallankumousta vastaan.

Siihen päättyi Suomen vanhan, yhtenäisen sosialidemokraattisen puolueen tie. Tosin silloinkaan ei vielä puhuttu kommunisteista.

* * *

”Demokraattisen” ja laillisen valkoisen Suomen voitettua Saksan asevoimien tuella äärivasemmistolaiset punikit suljettiin keskitysleireille. Jos joku silloin muistutti Kultaista aamunkoittoa toiminnallaan ja retoriikallaan, se oli nimenomaan valkoinen Suomi.

Leireillä kuoli viisinumeroinen määrä ihmisiä surkeissa olosuhteissa, suuri osa ilman mitään kunnollisia oikeudenkäyntejä. Virallisesti teloituksia oli 7 370 ja vankileireillä kuolleita 11 652. Työväen Järjestyskaartin perinneyhdistys ry:n puheenjohtajan Markku Niemisen mukaan tulisi puhua jälkiselvittelyn sijaan sotarikoksesta Jugoslavian sotien tapaan.

En tiedä olivatko nuo tapahtumat Leivosta ”aivan ymmärrettäviä,” mutta tiedän niiden ainakin olevan pirun kaukana siitä, että Kreikassa murhaan ja pahoinpitelyihin syyllistyneen fasistipuolueen johtaja kätyreineen joutuu istumaan modernissa oikeussalissa.

Millainen olisi päivä kommunistina?

päiväkommarina

Heräisit sängystäsi kommunistina. Lähes välittömästi sinua rupeaisi harmittamaan ihan vietävästi.

Aamu-tv:ssä Jutta Urpilainen puhuisi ”kaikkia kirpaisevien” leikkauksien välttämättömyydestä, eurooppalaisen talouskurin merkityksestä ja hehkuttaisi kuntien itsehallinnon yli käveleviä, perustuslain vastaisia kunta- ja sote-uudistuksia ilmeenkään värähtämättä lähidemokratian riemuvoittoina.

Kun televisiossa ilmoitetaan hallituksen aikovan vähentää kuntien tehtäviä miljardilla eurolla ja tehostaa toisella miljardilla vuoteen 2017 mennessä, sinun mieltäsi kalvaisi pelko ja ahdistus 40 000 kunta-alalta irtisanottavan puolesta.

Tietäisit, ettei sitä väkimäärää tulla vähentämään kunnanjohtajista tai muita ylimmän johdon ”nilkeistä” kuten hampaattoman opposition kärkimies Timo Soini asian esitti, vaan sosiaali-, terveys- ja koulualoilta.

Peruspalveluista. Kirjastoista. Puolisosi työpaikalta.

Ihmettelisit, miksi ay-liike on hiljaa, vaikka Jyväskylässä irtisanomiset ovat jo alkaneet ja samaan aikaan yksityissektorilta siirtyy tuhansia kilometritehtaalle joka ikinen viikko.

Päivällä osallistuisit koulutoimen, terveyspalvelujen, lähikirjaston tai omaishoidon tukien leikkauksia vastaan järjestettyyn mielenosoitukseen tai adressin keräämiseen puhtain omatunnoin, sillä puolueesi ei istu niitä toteuttavassa hallituksessa.

Saattaisit ehkä seistä asematunnelissa jakamassa lennäkkejä, joissa tuetaan linja-autonkuljettajien lakkoa välittämättä siitä, onko se juuri solmitun kolmikantaisen työllisyys- ja kasvusopimuksen mukaista.

Kaikki tuki Veolian linja-autonkuljettajien lakolle!

Iltapäivällä kävisit auttamassa leipäjonoa, tukemassa turvapaikanhakijoiden nälkälakkoa tai siirtotyöläisten mielenosoitusta lahjoittamalla vaatteita tai muita tarvikkeita, koska solidaarisuus olisi sinusta myös käytännön tekoja.

Ihmettelisit, miksi rauhanliike on hiljaa, vaikka Afganistanissa on edelleen suomalaisia joukkoja ja Yhdysvallat valmistautuu jälleen uuteen sotaan.

Illalla sinua taas harmittaisi vietävästi, koska huolimatta kaikesta siitä mitä teet, maailma muuttuu joka päivä epäoikeudenmukaisemmaksi. Internetistä saat lukea, että Kreikassa fasistit ovat hakanneet yhdeksän kommunistia sairaalaan ja murhanneet nuoren räppärin.

Sitten näet uutisen, joka varoittaa ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen saattavan hävittää jopa neljäsosan maalla elävistä kasvi- ja eläinlajeista vuoteen 2050 mennessä.

Se kuitataan parilla tykkäyksellä ja hauskoilla kommenteilla.

capitalism

Haluaisit kirjoittaa kaikesta siitä vääryydestä ja välinpitämättömyydestä jota ympärilläsi näet, haluaisit ravistella ihmisiä hereille – näkemään, että kapitalismi on päivä päivältä marssittamassa maailmaa yhä syvemmälle hulluuteen.

Et kuitenkaan jaksa, koska päivä on ollut sen verran rankka.

Onneksi seuraavana aamuna heräät jälleen demarina, ja kaikki on hyvin. Jutta Urpilainen puhuu aamu-tv:ssä pelkkää asiaa.

Milloin suomalaisille riittää?

Talven muuttuessa kevääksi kuuden puolueen hallitustaipaleen loppunäytös lähenee. Puolivälitarkastelun yhteydessä on kotimaan uutisista saatu joka viikko lukea jostain uudesta aloitteesta työväestön olojen heikentämiseksi. Eläkeiän korottaminen, työtuntien lisääminen, työehtosopimusten yleissitovuuden poistaminen, palkka-ale nuorille, ikääntyville ja maahanmuuttajilletyöeläkemaksun alennusta ja yritysten verohelpotuksia unohtamatta. Maamme oikeisto ei ole miesmuistiin ollut näin uhmakkaalla päällä.

Ja mikäs sen on ollessa, kun kokoomusjohtoinen hallitus peesaa minkä ennättää. Valtioneuvosto tilaa selvityksen siitä, miten maahan saataisiin entistäkin enemmän matalapalkkaisia töitä. Pääministeri Katainen vaatii ay-liikettä pidentämään työuria – tai koko Suomi saa kärsiä, kuuluu uhkaus. Onhan hallitusohjelmaankin kirjattu, että jos leikkaukset eivät kohenna taloutta, on leikattava lisää.

Tämä on sitä samaa van Rompuyn ja Barroson logiikkaa, jolla koko Euroopan talous on ajettu pysyvään kriisiin. Jatkuvien leikkausohjelmien myötä Kreikassa velan osuus bruttokansantuotteesta on kasvanut 120 prosentista 175 prosenttiin. Portugalissa talous on kolmatta vuotta taantumassa. Espanjassa yli puolet maan nuorisosta on työttömänä.

***

Toisin kuin Suomessa, Euroopassa jokainen uusi viikko on tuonut mukanaan satojen tuhansien ihmisten joukkomielenosoituksen tai koko maan pysäyttävän yleislakon.

Espanjassa #23F-mielenosoituspäivä rinnasti nykytilanteen vuoden 1981 sotilasjuntan vallankaappausyritykseen. Portugalissa 1,5 miljoonaa mielenosoittajaa marssi kaduilla tunnuksenaan fasisminvastainen laulu Grandola Vila Morena, joka merkitsi diktatuurin kaatamista vuonna 1974. Saksassa touko-kesäkuulle valmistellaan uutta Euroopan keskuspankin saartavaa Blockupy Frankfurt -mielenosoitusta. Kreikassa Ateenan Akropolis-kukkulalla liehuu neljättä vuotta tunnus: Euroopan kansat, nouskaa!

Näiden mielenilmausten viesti on selvä: Leikkauksiin ja vyönkiristyksiin perustuva politiikka ei ole ainoastaan uhka taloudelle ja ihmisten hyvinvoinnille, se uhkaa hävittää demokratian sellaisena, kuin sen nyt tunnemme. Käynnissä on täysimittainen euroeliitin vallankaappaus. On aika finanssidiktatuurin murtavalle eurooppalaiselle keväälle.

***

Kun hallitusten edustajat kokoontuivat Brysseliin päättämään unionin suunnasta tässä kuussa, Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY julisti päivämäärän yleiseurooppalaiseksi mielenosoituspäiväksi. Samaan aikaan Brysselissä kansainvälinen mielenosoittajien joukko valtasi komissaari Olli Rehnin toimiston.

Te olette vastuussa ihmisten nälänhädästä, työttömyydestä ja köyhyydestä. Tämä rakennus on täynnä rikollisia, ennätti lähetystö sanoa ennen pidätystään.

Suomessa virallinen ay-johto oli tuona päivänä hiiren hiljaa, vaikka myös se on osa EAY:tä. Kuin pisteenä iin päälle valtiovarainministeri Urpilainen ilmoitti samalla viikolla 500 miljoonan lisäleikkaustarpeesta niiden viiden miljardin päälle, joista nykyhallitus on jo sopinut.

Lumet ovat täälläkin lähteneet sulamaan. Eurooppalaisena toimintapäivänä Suomessa nähtiin   ruohonjuuritason toimijoiden solidaarisuustempauksia seitsemällä eri paikkakunnalla. Pysyvä leikkausten vastainen joukkoliike odottaa kuitenkin edelleen muodostumistaan.

Kauanko on vielä odotettava, että eurooppalainen kevät saavuttaa kylmän maamme toden teolla? Milloin lopetamme periksiantamisen ja ryhdymme aidosti muuttamaan politiikan suuntaa?