Vaalipäivän jännityksen jälkeen köyhän arki jatkuu. Rikkinäinen autoni saatiin vihdoin tallista hinattua romunkerääjälle, mutta asunnon kauppaaminen on edelleen kesken. Henkilökohtainen jännitykseni jatkuu vielä ainakin keskiviikkoon saakka, löytyykö ostaja ja vapaudunko velkavankeudesta. Hermoille ottaa.
Nähtäväksi jää, muuttaako vaalitulos mitään vähävaraisten ja syrjäytettyjen arjessa. Ainakin köyhiä vihaaville persuille tuli takkiin.
Eilisessä laskennassa sain itse 34 espoolaisen äänen. Valtuustopaikasta se on kaukana, mutta on ihan hyvin ottaen huomioon, että Espoossa olen ihan tuore naama ja tuntematon suuruus. Kiitos tästä luottamuksesta yhtäläisesti kaikille uusille ja vanhoille tutuille ja tuntemattomille!
* * *
On todettava, että meiltä Kauklahden kapinakollektiivin ehdokkailta puuttui täältä paikallinen perusosasto, joka olisi tehnyt toimintaamme näkyväksi.
Se tarkoitti, ettei ollut flaikkuja, ilmapalloja, karamellejä, kahvituksia, teltoilla pönöttäviä vaalityöntekijöitä jne. perusrekvisiittaa, jotka vaalisirkukseen kuuluvat (ja jotka ikävä kyllä maksavat rahaa). Entisenä lehdenjakajana jaoin vain tylsiä lehtiä, joissa tylsästi puhutaan asiakysymyksistä. Tässä on meillä siis pelkästään teknisissä kysymyksissä huimasti parannettavaa.
Positiivisena huomiona SKP sai näistä ongelmista huolimatta 23 ääntä enemmän kuin edellisissä vaaleissa.
* * *
Valtakunnallisesti on sanottava suoraan, että puolueen tulos oli surkea, varmasti huonoin vaalitulos sinä aikana kun minä olen ollut mukana. Valtuustopaikkojen menetys suurissa kaupungeissa on kova isku, erityisesti Helsingissä.
Se ei ole tappio ainoastaan kommunisteille vaan kaikille kansalaisliikkeiden toimijoille, asukasdemokratian puolustajille ja budjettikurin vastustajille, joiden kanssa olemme vuosia toimineet. Yrjö Hakanen tunnettiin laajalti ”valtuuston omatuntona” — onko nyt niin, ettei enää Helsingissä omatunto soimaa?
Ainoa paikka, jossa kommunistit menivät konkreettisesti valtuustopaikoissa eteenpäin, oli Hanko. Siellä Tiedonantaja-lehden toimittaja Marko Niemi otti valtuustopaikan uudenlaisella radikaalilla Katujen parlamentti -listalla.
Viesti on selkeä: tässä ei nyt enää auta samojen vanhojen mantrojen kertaaminen siitä, miten on tehtävä tätä samaa mutta enemmän. Nyt on rohkeasti mietittävä kokonaan uusia toimintatapoja.
Yhdessä Kökkelinkukkulan toisen ehdokkaan, Tiedonantajan päätoimittajan Marko Korvelan kanssa vedimme jo ennen vaalitulosta johtopäätöksen, että alueellamme ryhdymme järjestämään toimintaa uudella otteella ja porukalla. Ilokseni voin kertoa että myös Demokraattinen Sivistysliitto DSL jatkaa uudistumistaan, ja odotukseni ovat korkealla elokuussa järjestämämme kolmipäiväisen aivoriihen suhteen.
Vaalit ovat osa työväenliikkeen kamppailua, mutta vain osa. Radikaalivasemmistolaisen politiikan tekeminen jatkuu myös vaalien jälkeen, ja sitä tekemään ovat tervetulleita mukaan kaikki kiinnostuneet. EK:n irtisanottua sopimuksensa ay-keskusjärjestöjen kanssa ja oikeistohallituksen valmistautuessa uusiin budjettikiristyksiin tulossa on luokkataistelun syksy, joten tehtävää riittää ja kaikkia tarvitaan!
Suomalaisen eduskuntavasemmiston liityttyä porvariston kanssa samaan hallitusrintamaan on koko poliittisen vasemmistoliikkeen yhteenlaskettu kannatus Suomessa historiallisen matalalla tasolla.
Kaikkialla ihmetellään, missä on vika — miksi vasemmiston suunta on niin hukassa? Miten tässä näin pääsi käymään?
Ihmettelyyn on yhtynyt Vasemmistoliittoa lähellä olevan Vasemmistofoorumi-ajatuspajan entinen toiminnanjohtaja Ruurik Holm, joka viimeisen vuoden aikana on esittänyt hyvinkin osuvaa kritiikkiä puolueensa osallistumisesta nykyhallitukseen.
Holmin viimeisin päänavaus sai osakseen huikean määrän vihaa puoluetovereilta. Mukaan taisivat mahtua kaikki Neuvostoliitolla päähän -artikkelissa mainituista titteleistä — jonkin sortin liberaalivasemmistoa edustava Ruurik Holm sai kuulla olevansa taistolainen, vähemmistöläinen, stallari ja vaikka mitä muuta, jolla ei juuri ole yhteyttä nykypäivään.
Kun tuo rituaali oli läpikäyty, keskustelu otti mielenkiintoisempia suuntia. Esiin nousi erikoinen ajatus siitä, että Euroopassa kaikilla vasemmistopuolueilla menee yhtä huonosti.
Esimerkiksi Kreikan radikaalivasemmistolainen Syriza on kuitenkin gallupien mukaan maan suurin oppositiopuolue, jolla on tulevissa vaaleissa todellisia mahdollisuuksia myös hallituksen muodostamiseen.
Holm antaa kommentissaan ymmärtää eurooppalaisen vasemmiston ongelmien johtuvan marxilaisuuteen takertumisesta. Viime kuussa Turussa Tiedonantaja-festivaalin vasemmistopaneelissa puhunut syrizalainen ekonomisti Stefania Georgakakou-Koutsonikou sen sijaan painotti nimenomaan marxilaisen luokkataisteluanalyysin olevan välttämätön työkalu Euroopan tilanteen ymmärtämisessä — enkä usko hänen olleen 70-luvulla vielä syntynytkään.
Tiedonantajan haastattelussa Georgakakou-Koutsonikou kertoo Syrizan noususta ja samalla liikkeen esittämästä yhteiskunta-analyysistä. Hänen mukaansa kapitalismin viimeisimmän kriisi on tehnyt selväksi, että sosialidemokratian utopia työn ja pääoman rauhanomaisesta liitosta, jonkinlaisesta ihmiskasvoisesta kapitalismista, joka voitaisiin valjastaa toimimaan koko kansan hyväksi, on mennyttä.
– Itse asiassa tämä on ollut selvää jo 1970-luvulta ja uusliberalismin noususta saakka. Sosialidemokratia on historiaa. Meillä ei ole paluuta aikaisempien vuosikymmenten vahvaan hyvinvointivaltioon. Sekin oli luokkataistelun tulosta, mutta nyt työväenluokan asema on heikompi. Sosialidemokraattisen mallin tekohengittäminen tuottaa vain kovempaa kapitalistista kuria. Täytyy myös muistaa, että kapitalismi on aina tuottanut suuria kriisejä eikä ole koskaan toiminut työväenluokan etujen puolesta, ei edes hyvinvointivaltion kultakaudella toisen maailmansodan jälkeen.
Hänen mukaansa työväenluokka tarvitsee tänä päivänä entistä enemmän kansalliset rajat ylittävää kamppailua ja kansainvälisen luokkataistelun yhdistämistä.
Euroopanlaajuisesta luokkataistelusta puhui myös Vastavirta-festivaalin paneelissa Helsingissä viime vuonna puhunut Syrizan Eurooppa-politiikan vastaava Yiannis Bournous:
— Siitä lähtien kun kriisi puhkesi Euroopassa, Euroopan vasemmisto on selkeästi alleviivannut, ettei tämä kriisi ole luonteeltaan kansallinen tai hallinnollinen. Olemme selkeästi sanoneet, että tämä on uusliberalistisen kapitalismin kriisi, joka liittyy Euroopan unionin arkkitehtuuriin ja euroalueeseen …
Työmarkkinasuhteiden ja työntekijöiden oikeuksien kiinalaistuminen, julkisten palvelujen alasajo sekä vaurauden väkivaltainen uusjako suurpääoman hyväksi — kysymys ei ole kansojen välisestä sodasta, vaan Euroopan raaimmasta luokkasodasta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Sen sijaan, että suomalainen vasemmisto luopuisi marxilaisuudesta ja luokka-analyysistä poliittisesti epäkorrekteina, vanhentuneina käsitteinä, kannattaisikin sen mielestäni tutustua tarkemmin Euroopan suosituimman vasemmistopuolueen esittämiin näkemyksiin — kenties jopa ottaa niistä mallia!
Kapitalismin kovimmassa ytimessä leviävä Occupy Wall Street-liike on vallannut toreja suurkaupungista toiseen, sulkenut moottoriteitä ja satamia ja tavoittanut myös valtavirran median ja poliitikkojen rajallisen huomion.
Liikkeen motivaationa toimivat tavallisten ihmisten kokemat arkipäivän epäoikeudenmukaisuudet, jatkuva talousahdinko ja vaikutusmahdollisuuksien puute ovat kokemuksia, jotka ruokkivat tyytymättömyyttä, mutta eivät vielä suoraan johda syvempään analyysiin. Siemenet syvempäänkin yhteiskunnallisten suhteiden ymmärrykseen ovat olemassa, vaikka vielä ei kovin tieteellisellä pohjalla liikutakaan. Protestien tunnus ”We are the 99%!” kertoo joka tapauksessa jonkinlaisesta heränneestä luokkatietoisuudesta.
Puhe luokkayhteiskunnasta, luokkasodasta, Karl Marxista ja jopa sosialismista ovat myös levinneet Yhdysvaltain valtamediaan. Voiko tästä kiittää Demokraattista puoluetta, joka USA:ssa esittää vasemmistoa? Ovatko syyllisiä radikaalien sosialistien voimat tai kommunistien salaliitto? Päinvastoin.
Hampaattomat demokraatit ovat puheissaan keskittyneet lähinnä republikaanien mielistelyyn ja maan virallinen kommunistipuolue Communist Party USAkin on tehnyt itsestään lähinnä tarpeettoman demokraattien hännystelyporukan, jolla ei ole aikoihin ollut mitään omaa sanottavaa. Luokkatietoisuuden kasvusta ja vanhojen hyvien termien esiinnostamisesta on tosiasiassa kiittäminen politiikan kentän oikeistolaisinta laitaa ja sen äänitorvia, vainoharhojen ja kommunistipelkojen voimalla porskuttavia Fox Newsiä, Glenn Beckiä ja Tea Party-liikettä, joiden ajatuksilla on jatkuvasti enemmän vaikutusvaltaa myös republikaanipuolueessa.
Luottaessaan periamerikkalaiseen, sukupolvia kestäneen propagandatyön luomaan kommunismin pelkoon ovat USA:n konservatiivit valinneet retoriikassaan lyömäaseiksi marxilaisia termejä kuten sosialismi ja luokkataistelu. Ennen vain kommunistien teoreettisissa julkaisuissa esiintyneet sanat ovat konservatiivien ansiosta eksyneet kaikkialle julkiseen keskusteluun. Eletään omituisia aikoja, kun imperialismin synkimmän keskuksen paljon parjatussa valtamediassa aamu-tv:n juontaja käy juttelemaan leppoisia luokkasodasta.
Totta kai kyseessä on termien väärinkäyttö, jos väitetään että USA:n presidentti tai hänen edustamansa toinen maan äärikapitalistisista valtapuolueista olisi millään tavalla sosialistinen, mutta tällä retoriikalla on kuitenkin ollut mielenkiintoinen vastareaktio. Iskusanoiksi tarkoitetut käsitteet eivät herätäkään samaa punapelkoa kuin 50-luvulla – pikemminkin kiinnostusta. Yhdysvaltain sosialismia julkisesti ajavat puolueet (mm. Socialist Party USA, Socialist Equality Party jne.) ovat moninkertaistaneet jäsenmääränsä. Rajaamalla sosialismin ainoaksi vaihtoehdoksi harjoittamalleen järjettömälle politiikalle republikaanit ovat itse asiassa tehneet valtavan palveluksen koko sosialistiselle liikkeelle.
Esimerkiksi tässä videossa konservatiivi, Yhdysvaltain kongressin jäsen ja republikaani, ottaa suorassa lähetyksessä omatoimisesti esille luokkataistelun käsitteen. Tietenkin hänen vääristyneessä maailmankuvassaan luokkasotaa on vain se, että rikkaita verotetaan – ja lopuksi on yritettävä sitten leikkiä, että kaikki ovat oikeastaan samassa veneessä, ettei luokkia oikeastaan olekaan, vain yksi yhtenäinen Ameriikan Kansa.
Selittely samasta veneestä ei vain enää mene läpi millään tasolla maassa, jossa n. 50 miljoonaa elää jatkuvassa kurjuudessa samalla kun 1% väestöstä hallitsee puolta maan vauraudesta. Kommenteista voi kuulla ihmisten turhautuneisuuden:
”What kind of politician – especially one whose entire membership faces re-election in a year – credits the opposition with being behind an increasingly popular movement? One whose loyalty is to the one party system and to the illusion of difference.”
”This is the primary problem in America and Western politics in general – there is no discourse. There is no honest debate. There are those in power with their fingers in their ears and there are those without power shouting from the rooftops. Apparently, never the twain shall meet. You just cannot get through the islation bubble to get any real information into the thick skulls of the political ruling class. The people cannot talk to the governments that are supposed to represent them, because the governments appear to understand just one language – money, the language that most people cannot speak.”
Retorinen ”talking point” kääntyykin itseään vastaan – jos joku kerran voi republikaaninkin mukaan ylipäätään käydä luokkataistelua, sen on oltava todellinen asia, kahden voiman välinen kamppailu johon kumpikin osapuoli voi osallistua. Ja USA:ssa kansalaisille ei todellakaan ole jäänyt epäselväksi, kumpi puoli tässä taistelussa on viime vuodet ollut voitolla. Yhdysvaltalaista sananlaskua mukaillen on nyt avattu sellainen purkillinen matoja, että niitä ei helpolla saadakaan takaisin kannen alle piiloon.
”Like the protest sign said, ”They only call it Class Warfare when it’s against the 1%”. They call it class warfare when we stop surrendering.”
”The 99 percent are finally waking up. Do I care if the one percent whine about a class war ? it’s about time there was a class war and that’s what the Boner is afraid of. Bring it on and let’s get the truth out to the public.”
Mistähän parlamentaarinen vasemmisto löytäisi samanlaisen rohkeuden puhua asioista niiden oikeilla nimillä?
Vuoden alussa kävin vaimoni kanssa katsomassa Asfalttia ja auringonkukkia-nimellä pyörinyttä valokuvanäyttelyä. Hakasalmen huvilalle kerättyihin Simo ja Eeva Ristan mustavalkoisiin kuviin oli tallentunut tavallisten helsinkiläisten arki menneiltä vuosilta varsin sympaattisella tavalla.
Kaikkialla näkyi yhteiskunnallinen liikehdintä. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin.
Kova oli tarvekin. Valokuvissa näyttäytyvän vuoden 1970 Helsingin katukuvaan kuului köyhyys, asunnottomuus ja matalapalkkaisuus olennaisina elementteinä. Samalla kun Sörnäisiin nousi uusi moderni Merihaan kerrostaloalue, monet asuivat surkeissa kämpissä tai ”rantojen miehinä” siltojen alla.
Näyttelyyn kuului myös valokuvista koottu, aikakauden äänimaailmalla ryyditetty video ja vähän turhahko ”aito 70-luvun asunto” – sehän näytti ihan omalta olohuoneeltani. Nyt näyttely on päättynyt ja valokuvavedokset myyty huutokauppana asunnottomia auttavan Vailla vakinaista asuntoa ry:n hyväksi.
Kaiken kaikkiaan näyttely oli siis mahtava kulttuuriteko Helsingin kaupunginmuseolta. Valokuviin voi tutusta edelleen nettinäyttelyissä Stadin taivaan alla ja Asfalttia ja auringonkukkia.
Kun näyttely oli kierretty läpi, poikkesimme vielä vaimon kanssa kahville ja kalasopalle viereiseen kahvilaan. Samalla puitiin näyttelyn antia. Itse olin innoissani siitä suomalaisen työväenliikkeen historiasta joka kuvista välittyi, mutta joka nykyään on lähes unohdettu. Kuvat tuhansien tavallisten ihmisten täyttämistä toreista herättivät ylpeyden – olen ilolla osa tuota perinnettä. Toisaalta kontrasti nykymeininkiin on kova. Ryhdikkäät protestiliikkeet ovat vaihtuneet passiiviseen kyräilyyn Facebookissa tai iltalehtien kommenttipalstoilla.
Vaimoni totesi, ”Tiedätkö miksei nykyään enää ole vastaavaa? Koska ihmisten elintaso on noussut. Ei enää ole samanlaista köyhyyttä, niin ei ihmisten tarvitse marssia.”
Totta toinen puoli.
***
Sitä ei toki kukaan voi kiistää, etteikö suomalaisten elintaso olisi merkittävästi kohonnut noista 70-luvun päivistä. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan juuri näkemämme poliittisen toiminnan tulosta.
Kun työväki marssi tuhansittain läpi Helsingin banderolleineen ja iskulauseineen, sillä oli konkreettinen vaikutus. 70-luvulla yhteiskunnan tavoitteena oli vielä suoraan köyhyyden poistaminen ja talouspolitiikkaa tehtiin sosiaalipolitiikan ehdoilla – eikä kukaan olisi muuta uskaltanut ehdottaakaan.
Jossain vaiheessa on kuitenkin tapahtunut jotain omituista, sillä yhteiskunnallisen kehityksen suunta on muuttunut päinvastaiseksi. Sattumalta löysin hyvinvointitutkija Heikki Hiilamon oivan blogitekstin, joka sivuaa samoja aiheita.
Artikkelissaan hän kirjoittaa, miten yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa ja kertoo siinä samalla, miten 70-luvulla alkaneen hyvinvointikehityksen suunta on sittemmin kääntynyt:
Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat. 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.
Oikeistohegemonian Suomessa talouden kilpailukyvystä on tullut tärkein tavoite, joka surutta jyrää alleen sosiaalipoliittiset kysymykset. Sitä myötä on palattu takaisin vanhoihin asetelmiin, sillä 2010-luvun Suomi on tuloeroissa palannut 70-luvun tasolle. Erona on se, että työväki ei tänään marssi. Eduskuntatalon edessä mieltään osoittaa kymmenen ihmistä, kun 70-luvulla heitä olisi ollut tuhat – tai kymmenen tuhatta.
Pienituloisten henkilöiden määrä ja pienituloisuusaste (%) Suomessa 1966-2003.
***
Köyhyys ja luokkaristiriidat eivät kuitenkaan ole hävinneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Pysyvän ”ryysyköyhälistön” eli ns. lumpenproletariaatin on korvannut epävarmuudessa elävä proletaarinen prekariaatti, joka jatkuvasti häilyy työssäkäyvän ja työttömän rajalla. Toisaalta rahamarkkinoiden ja kvartaalitavoitteiden hallitsemassa taloustilanteessa kuka tahansa voi hetkessä pudota hyvin toimeentulevasta asemasta kurjuuteen ilman varoitusta. Syrjäytymisen pelko on todellinen.
Kun 70-luvulla oltiin vastaavassa taloustilanteessa, suomalaiset olivat niitä jotka lähtivät työn perässä maahanmuuttajiksi rikkaimpiin maihin. Myös omat vanhempani muuttivat silloin Tukholman ghettoutuviin betonilähiöihin. Nyt kun tilanne on siinä mielessä päinvastainen, että maahanmuuttovirta kohdistuu omaan maahamme, tämä kokemus tuntuu Suomen kansalta unohtuneen.
Kun Euroopan unioni osana köyhyyden vastaista teemavuotta 2010 poltti rahaa metroasemille ripustettuihin mainoksiin, joissa kehotettiin ”näkemään köyhyys,” samoihin aikoihin julkaistiin tutkimus, jonka mukaan yhä useamman suomalaisen lähipiirissä ei ole yhtäkään köyhyysrajan alapuolella elävää.
Tutkimuksen tulos ei niinkään kerro köyhyyden häviämisestä vaan sen piiloutumisesta – voimakkaasta syrjäytymisestä ja yhteiskunnan jakautumisesta kerroksiin. Se on otollista kasvualustaa sille vallitsevalle käsitykselle, että köyhyys on ihmisten omaa syytä.
Vaikka nyt sosiaalisesti on palattu 70-luvulle, henkisesti eletään edelleen porvarillisten arvojen leimaamaa nousukautta. Se näkyy työelämässä, kouluissa ja kaikkialla jokapäiväisessä arjessa. Kerran menetetyt solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden ihanteet eivät ole palanneet yhteiskuntaan.
Kun köyhyyteen ei samalla tavalla ole totuttu, ei enää ymmärretä, että köyhyys on sosiaalinen ilmiö, ei henkilökohtainen moraalinen valinta. Nyt kun suomalainen näkee köyhän maahanmuuttajan, hän ajattelee: laiskottelisi tuokin vähemmän niin sais kunnolla palkkaa ja ei tarvis aina niitä tukia vaan nostella. Yön pimeinä tunteina saattaa uutisten kommenttipalstalle livahtaa muutama törkykirjoitus aiheesta.
Samanlainen tilanne 70-luvulla olisi saanut kansan barrikadeille. Maahanmuuttokriittisyyden sisältö olisi ollut päinvastainen: Missä on kansainvälinen solidaarisuus? Alas suomalainen uuskolonialismi!
***
Oma vastuunsa tästä surkeasta tilanteesta on hampaattomaksi byrokratisoituneella suomalaisella työväenliikkeellä. Se on menettänyt luokkakantaisuutensa eikä ole kyennyt vastaamaan näihin yhteiskunnallisiin haasteisiin.
Ammattiyhdistysliikkeessä on iloisesti tuudittauduttu siihen onnelliseen kuvitelmaan, että suomalainen sekatalous ei ole kapitalismia eikä suomalaisessa yhteiskunnassa ole luokkajakoja – riittää, kunhan neuvotellaan puolen prosentin palkankorotukset aina joka toinen vuosi. SAK vastustaa perusturvaa samoilla argumenteilla kuin porvaripuolueetkin.
Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.
Ei siis ole mikään ihme, että vasemmiston kannatus on romahtanut. Luokkataistelun ja radikalismin hylkäämällä nykyiset vasemmistopuolueet ja ay-liike ovat tehneet itse itsensä valtaosin hyödyttömiksi. Kun vallalla ovat oikeistolaiset arvot ja protestiliikkeiden tarve ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, myös protesti on kanavoitunut oikealle – pääasiallisesti perussuomalaisiin, joiden kannatus viimeisten galluppien mukaan on yltänyt jo SDP:n tasolle.
Hiilamosta kyse on ”paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.” Perussuomalaiset tarjoavat helpon syntipukin, joihin turhautumisen voi kohdistaa sen sijaan että vaadittaisiin korjaamaan järjestelmän sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta. Muukalaisviha on samalla mekanismilla historiallisesti aina nostanut päätään talouskriisien aikana.
Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.
Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.
Samalla kun meillä on yli 900 000 köyhää ja 215 000 työtöntä, yhdysvaltalaisen Newsweek-lehden mukaan olemme maailman onnellisin maa. Jos tähän propagandaan uskoo, ei tämän maailman parhaan yhteiskunnan syrjäyttämä suomalainen voikaan vetää muuta johtopäätöstä kuin että ongelmiemme on pakko tulla jostain muualta. Ne on mielissämme ulkoistettu elintasopakolaisille, sosiaalipummeille ja muille kuvitteellisille yhteiskunnan siivellä eläville uhkakuville. Resepti katkeruudelle ja vihalle on valmis.
Hiilamon artikkelin päättävään johtopäätökseen on helppo yhtyä:
Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle … Olennaisinta on parantaa täällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.
Lisäisin ainoastaan sen, että epäonnistuneen sosiaalipolitiikan lisäksi kyse on työväenliikkeen epäonnistumisesta. Solidaarisuus ja työväenluokkaisuus eivät ole vanhentuneita aatteita vaan juuri se lääke, jota yhteiskuntamme nyt huutaa. Meidän vastuullamme on ryhdistäytyä, vaatia ja saada aikaan parempaa sosiaalipolitiikkaa.
Yhdessä me saamme muutoksen aikaan, jos haluamme. Ristojen valokuvat muistuttavat meitä, miten se tehdään.
Suomen yli on pyyhkäissyt kapitalistisen luokkataistelun aalto, koordinaattori Markus Heikkinen Vastavoimasta summasi Hakaniemen torilla työväen eurooppalaisena toimintapäivänä 29.9.2010.
Työväeltä vaaditaan jatkuvasti uusia säästöjä, mutta samalla valtaapitävien omaisuustulot ovat nousseet satoja prosentteja.
Kapitalistiluokan jatkuvia hyökkäyksiä vastaan on rakennettava yhtenäinen vastavoiman rintama, totesi Heikkinen. Tähän tähtää myös Vastavoima -liike, työläisaktivistien ja luottamusmiesten aloite työväenliikkeen uudistamiseksi ja vahvistamiseksi.
Kriittisen ay-verkoston KRAY:n haastattelussa helsinkiläisiltä duunareilta kysyttiin, miksi he aikovat osallistua Euroopan ammattijärjestöjen yhteiseen toimintapäivään 29.9.2010 leikkauspolitiikkaa vastaan. Miksi liittojen ja kansojen välinen solidaarisuus on työväenliikkeelle tärkeää? Miksi työläisten kannattaa nousta vastarintaan oikeistolaisen talouspolitiikan kumoamiseksi?
Helsingissä 29.9. tapahtuman paikka on Hakaniemen tori ja aika klo 16. Pääkaupunkiseudun Ammatillinen Paikallisjärjestö, Kriittinen ay-verkosto KRAY ja lukuisa joukko ammatillisia aluejärjestöjä, ammattiosastoja ja kansalaisliikkeitä järjestävät Toritapahtuman Hakaniemen torilla klo 16.00 — 18.00.
Saksalaisen Der Spiegel -lehden mukaan Kreikka tuhlaa euromailta saamiaan rahoja tankkeihin ja hävittäjiin.
Kreikka aikoo käyttää euromailta ja IMF:ltä saamaansa hätälainaa aseisiin, väittää saksalainen Der Spiegel -lehti ja toimittaja Jane Burgemeister verkkosivuillaan.
Tietojen mukaan Kreikan pääministeri Giorgios Papandreou on jo päättänyt ostaa saksalaiselta aseteollisuudelta kaksi sukellusvenettä, Leopard 2 A -panssarivaunuja ja Eurofighter-hävittäjiä.
Ostosten hinta olisi noin 8 miljardia euroa, ja lehden tietojen niistä sovittiin, jotta Saksa lähtisi mukaan Kreikan avustamiseen.
Euromaiden tukipaketti Kreikalle on 110 miljardia euroa, josta Saksan osuus on suurin eli 20 miljardia euroa.
Älä osta päivän Iltalehteä, mutta mieti silti onko tässä mitään tolkkua. Nato-vetoisessa EU:ssa peruspalvelut voi leikata, ay-liikkeen voi mitätöidä ja demokratian jäädyttää, kunhan aseisiin riittää raha. Eikä tässä ole kyse vain Kreikan hallituksen sikailusta vaan Lissabonin sopimuksen velvoitteista…
Työterveyslaitoksen uuden tutkimuksen mukaan suomalaisten viihtyvyys työssä on romahtanut tällä vuosituhannella jo ennen finanssikriisin tuomia ongelmia. Tulospalkkaus on tehnyt työuupumuksesta kansantaudin ja pätkätöiden sekä irtisanomisien jatkuvassa epävarmuudessa eläminen on tuonut mukanaan hyvin kireän työilmapiirin.
Itella Oyj:n Vantaan logistiikkakeskuksen rahtiterminaalissa luottamusmiehenä toimiva Markus Mutta on huomannut saman käytännössä niin työntekijänä kuin edunvalvojanakin. Kun työsuhde on epävarma, työhön ei haluta sitoutua ja se ei kiinnosta, toisaalta vaaditaan aina kovempia suorituksia.
— Elämme hyvin raskaita ja vaikeita aikoja. Työntekijät sairastelevat enemmän kuin esim. 3 vuotta sitten, henkinen pahoinvointi ja ongelmat kotona ja työpaikoilla ovat lisääntyneet. Omalla työpaikallani on ollut viimeisen kahden vuoden aikana jo neljä väkivaltatapausta.
Hälyttävää on etenkin hyvinvoinnin kehityksen irrottautuminen taloudellisesta tilanteesta, yt-neuvotteluja kun käydään vaikka firmalla menisikin hyvin. Vuonna 2004 silloisessa Suomen Postissa aloittanut Mutta kertoo myös Itellan syyllistyneen vastaavaan. Valtion omistama yhtiö on pyrkinyt aina miljoonien eurojen voittoihin vaikka pääasiallisesti tuottaakin yhteiskunnan peruspalveluja.
— Ei riitä, että menee hyvin vaan pitää mennä loistavasti. Tästä kärsii eniten perusduunari – sieltä on helpointa säästää. Vähemmän jengiä ja enemmän duunia, se on Itellan motto.
Työhyvinvoinnin romahduksen syitä ei tarvitse kaukaa hakea, kun vaaditaan enemmän ja annetaan vähemmän. Mutta näkee pahoinvoinnin taustalla epäinhimillisten taloudellisten paineiden tuottaman vääristyneen työkulttuurin. Myös hallituksen politiikka saa jyrkän tuomion.
— Ihmiset uskovat, että kun yrittää vähän kovemmin niin saa vähän enemmän. Totuushan on se, että vain työnantajat hyötyvät tästä. EK:n kanssa veljeilevä porvarihallitus on saanut juntattua läpi Suomen kansalaisten päähän ajatuksen siitä, että vain pyrkimällä minimoimaan palkkakustannuksia, henkilöstökuluja, sosiaaliturvaa jne. voidaan tehdä hyvää tulosta josta hyötyy kaikki. Muutaman kymmenen euron tähden ihmiset ovat valmiita myymään sielunsa.
Kun puhe siirtyy ay-liikkeeseen, tulistuu kritiikki entisestään. Mutan mielestä SAK:n toiminta on ollut täysin riittämätöntä armottoman työkulttuurin ja hallituksen linjan vastapainoksi. Esimerkiksi hän ottaa esille Viestintä- ja logistiikka-alan työehtosopimuksen joka päättyi lokakuun lopussa. Vaikka tilaisuus olisi ollut vaatia konkreettisia parannuksia, Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU lähti Metallin linjalle tyytyen nimelliseen palkankorotusvaatimukseen. Liiton päätös ei saa sen suurimman osaston toimikunnassa toimivalta Mutalta kiitosta.
— Uusi työehtosopimus on surkuhupaisa vitsi. Neuvottelutulos ei ole TES-kirja vaan liite vanhan TES:in rinnalle. Rehellisesti sanottuna olen hyvin pettynyt ammattiyhdistysliikkeen päättäjiin. Näin munatonta toimintaa harrastetaan korkeintaan Sveitsin suklaaliitossa.
Päätöksessään tyytyä 0,5% palkanlisäykseen liitto vetosi ”yleiseen linjaan” ja taloustilanteeseen. Mutta ei kuitenkaan ole vakuuttunut kitsastelun palkkauksessa hyödyttävän talouttakaan.
— Käytännössä siitä tulee vuodessa noin 100€ käteen perusjampalle. Kun otetaan huomioon, että sosiaalipalvelujen maksuja sekä kunnallisäyrejä aiotaan nostaa, niin ostovoima heikkenee ja pahimmassa tapauksessa taantuma tulee syvenemään. Tämä tulee koskemaan kaikkien alojen työntekijöitä.
Onko siis keksityllä talouslaman peikolla saatu ay-liikkeestä peloteltua viimeinenkin uskallus?
— Meidän kentältä oli liittoon annettu selkeät viestit siitä, että jäsenillä on taistelutahtoa mutta liitto ei uskaltanut lähteä haastamaan työnantajaa. Aseita meillä on yhtä monta kun on jäsentä eri alojen liitoissa. Eli meitä on enemmän kuin johtajia EK:ssa. Lyhyesti siis kerrottuna, aseita ei ole viety meiltä mutta sisu ja rohkeus on.
Kovasta kritiikistä huolimatta Mutta ei ole menettänyt toivoaan ay-liikkeen mahdollisuuksista vaan uskoo vakaasti muutokseen kohti parempaa. Myös Pasilan osaston nuorisojaoston puheenjohtajana toimiva Mutta näkee ay-liikkeen toivon uusissa ja rohkeissa tekijöissä.
— Tärkein asia mitä tulee tehdä heti turvataksemme ay-liikkeen tulevaisuuden on sukupolvenvaihdos. Jotkut liitot ovat jo alkaneet työstämään tätä ja ymmärtävät asian tärkeyden mutta myös työpaikkojen paikalliseen edunvalvontaan pitää tämä asia vielä saada aikaiseksi.
Puheet eivät ole myöskään jääneet puheiksi vaan käytännön toiminnaksi Vantaan logistiikkakeskuksessa jossa työntekijät ovat järjestäneet ulosmarsseja ja ylityökieltoja. Jäsenistön ponnistelujen tueksi Mutta vaatii myös SAK:n johdolta tiukkaa toimintaa vierestä katselun sijaan.
— Me emme anna sortamisen jatkua enää. Tärkeintä tässä kaikessa on ollut se, että jäsenet itse ovat huomanneet, että teoilla on väliä ja että kun ryhdytään yhdessä tekemään, syntyy siitä tulosta. Ainoa tapa taistella vastaan on järjestäytyminen ja barrikadeille nousu. Yhdessä olemme vahvoja!
Lyhennetty versio julkaistu Eespäin!-lehdessä marraskuussa 2009.
Kuunnelkaa tätä – hallitus on mätä! Demokraattinen vallankumous on alkanut!
Pidetään huoli siitä ettei vaalirahasotkuissa ryvettyneitä kansanedustajia ja ministereitä enää valita uudelleen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Sanotaan ei vanhasille, kaikkosille, tiuroille, kanervoille jne. Alas porvarihallitus, loppuu kansan jallitus!
Maahanmuuttajien ansiosta hyvinvoiva britti nauttii edullisista ravintoloista, kivasta kotisiivouksesta, puutarhureista, lastenhoitajista ja kohtuuhintaisista kotiremonteista. Työväki puolestaan kärvistelee minimipalkalla ja sulloutuu entistä ahtaammille asuinalueille.
Liberaali, hyvinvoiva keskiluokka kerää kaikki sen tuomat edut eikä juurikaan kärsi sen haitoista. Tilanne on Suomessa vastaava. Kansalaisen sosiaalinen asema ja tulotaso ratkaisevat sen, kuuluuko hän maahanmuuton voittajiin vai häviäjiin. Maahanmuuttajien ansiosta hyvinvoiva britti nauttii edullisista ravintoloista, kivasta kotisiivouksesta, puutarhureista, lastenhoitajista ja kohtuuhintaisista kotiremonteista. Työväki puolestaan kärvistelee minimipalkalla ja sulloutuu entistä ahtaammille asuinalueille.
Marx aikoinaan kirjoitti, kuinka pääoma pystyy hallitsemaan työväenluokkaa sillä itsellään eli työvoimareservillä – suomeksi sanottuna työttömyydellä. Pääoma ja sen edustajat ovat luoneet hyvin joustavat työmarkkinat jossa työvoimareserviä riittää. Jopa niin, että osa reserviläisistä pitää vallitsevaa tilannetta hyvänä. Keinoina pääomalla on erilaiset ”sosiaaliset” tuet, opintotuki, kotihoidontuki sekä muut elämäntilanteensa vankina olevien ihmisten matalatasoiset tuet yms. Heille on helppo räätälöidä osapuolille sopivia työjärjestelyjä. Työvoimapolitiikka joka lisää ulkomaisen työvoiman tuottamista Suomeen kasvattaa entisestään maassa olevaa työvoimareserviä ja mahdollistaa palkkojen polkemisen ja ns. kahdet työmarkkinat. Näin hajotetaan työväen yhtenäisyyttä, luodaan eriarvoisuutta ja aiheutetaan katkeruutta ja vihaa työläisten välille.
Suomen kommunistinen puolue tarkastelee maahanmuuttopolitiikkaa työväenluokan yhteisten, kansallisuudesta riippumattomien etujen, luokkataistelun kansainvälisyyden ja ihmisoikeuksien lähtökohdista. Torjumme eri maista lähtöisin olevien työläisten ja vähävaraisten asettamisen toisiaan vastaan, muukalaisvihan ja rasismin. Vaadimme jokaiselle ihmiselle kuuluvien yhtäläisten oikeuksien toteuttamista. Työllisyyden ja toimeentuloturvan parantaminen ja tietoisuuden lisääminen työväen yhteisistä eduista ovat samalla vastalääkettä rasismille, jolle kilpailuyhteiskunnan ja vahvemman oikeuden kovat arvot luovat maaperää.
Koko työväenliikkeen kannalta on tärkeää torjua virheelliset mielikuvat ja väitteet, joilla oikeistolaiset ja perussuomalaiset ”maahanmuuttokriitikot” perustelevat maahanmuuttajavastaisia ja rasistisia uhkakuvia. Maahanmuuttajat eivät ole yhtenäinen ryhmä, kuten eivät ole Suomessa syntyneetkään. He eivät ole syypäitä Suomen työttömyyteen, asunto-ongelmiin tai sosiaaliturvan puutteisiin. Maahanmuuttajat eivät saa muita parempia etuja, päinvastoin heidän keskuudessaan työttömyys, matalat palkat ja monet muut ongelmat ovat keskimääräistä suurempia.
Ylivuotosanomat 
Lukijat kurnuttavat