Ihannekunta

Eduskuntapuolueille tuotettiin julkisena palveluna visio siitä, miltä heidän ihannekuntansa näyttäisi osana ”puoluepäivän” tarjontaa, mutta SKP:lle ei. Teimme sitten itse oman kuvamme.

Kommunistien ihannekunnassa valta on asukkailla.

Vaaleilla valittavia kaupunginosavaltuustoja ja aluekomiteoita on perustettu ja niille on annettu valtaa myös omaan budjettiinsa. Erityyppisiä kaikille avoimia, maksuttomia tiloja on järjestetty asukkaiden käyttöön tapaamispaikoiksi. Kerhotiloissa voidaan suunnitella oman alueen päätöksiä ja puhujalavoille on mahdollisuus nousta kertomaan mielipiteitään laajemminkin. Kuntalaisia kutsutaan aktiivisesti osallistumaan päätöksentekoon ja isoilla hankkeilla on aina useita erilaisia esityksiä. Kommunistien ihannekunnassa kaikkien elinten, kuten esimerkiksi lautakuntien kokoukset ovat aina kun lain puitteissa on mahdollista, avoimia.

Ihannekunta on päätöksenteon osalta avoin myös peruspalvelujen järjestämisen kautta. Kommunistit eivät yksityistäisi eivätkä järjestäisi niitä edes osakeyhtiölain avulla. Näin ollen yhdessä tuotetuista peruspalveluista on kaikki taloudelliset tiedot kaikkien asukkaiden käytettävissä. Itse tehtynä ne tuovat asukkaille myös paljon muita etuja, kuten lisää työllisyyttä paremmilla työehdoilla ja yhteneväistä kokonaisuutta palvelujen järjestämisessä. Kommunistien ihannekunnassa ei siis pirstaloituja, yksityistettyjä palvelukokonaisuuksia nähdä.

Suuri osa peruspalveluista on ihannekunnassa muutettu maksuttomaksi. Sellaisia ovat esimerkiksi lasten päivähoito ja varhaiskasvatus, koululaisten iltapäivätoiminta, terveyskeskuksessa käynti ja julkinen joukkoliikenne. Kommunistit näkevät myös kulttuuri- ja liikuntapalvelujen kuuluvan kaikille, joten maksuton tarjonta silläkin saralla on kasvanut reilusti. Peruspalvelut on maksuttomia ja saatavilla asukkaiden lisäksi myös kunnassa oleskeleville.

Kaupunkeja ja kuntia ei rakenneta liian tiiviisti ja metropolipolitiikasta on päästy eroon. Palveluja ei ole keskitetty vain harvoihin kasvukeskuksiin ja joukkoliikennettä on lisätty runsaasti lähijunaraiteille ympäri maan. Tämä on osaltaan pysäyttänyt isojen kaupunkien liian paisumisen. Kommunistit tietävät, että isoissa kaupungeissa kulutetaan eniten luonnonvaroja. Ilmastonmuutosta voidaan torjua vain yhdistämällä energiankulutuksen vähentäminen uusiutuvan energian käyttöön. Siksi kunnissa pyörivätkin tuulimyllyt ja katoilla lepäävät aurinkokennot. Maalämpöön on siirrytty valtakunnallisella tukikampanjalla kaikkialla, missä siihen on ollut mahdollisuus.

Kommunistien ihannekunnassa kaikkien on turvallista elää. Turvaa ja apua tarvitsevia kohtaan ollaan solidaarisia ja kenenkään ei tarvitse pelätä syrjintää ulkonäkönsä, uskontonsa, ikänsä, sukupuolensa tai suuntautumisensa vuoksi. Naisvaltaisten kunta-alojen palkkakuoppa on jäänyt historiaan. Asunnottomuutta ei ole, sillä kunnissa on rakennettu jo pitkään tarpeeksi kohtuuhintaisia asuntoja omana tuotantona. Työttömyyden vähentyminen, perusturvan korottaminen ja palvelujen maksuttomuus on tehnyt leipäjonoista tarpeettomia.

Jos asiaa tieteellisesti pohditaan, pitäisi näitä kuvia olla tietenkin vähintään kolme: kommunistien ihannekunta porvarivaltiossa, kommunistien ihannekunta sosialismissa, ja kommunistien ihannekunta kommunismissa. Tämä kuva on ensimmäisestä vaiheesta.

Kaksi seuraavaa kuvaa ovat vaikeammin hahmoteltavissa, koska sosialismiin ei ole olemassa valmista kaavakuvaa. Viimeinen vaihe näyttää omassa mielessäni tältä:

Asiantuntijat: Sota on rauhaa

Viime viikolla sohaisin pitkästä aikaa Venäjä-keskustelun herhiläispesää.

Kuvasin rauhanjärjestöjen yhteistyössä järjestämän We Refuse to be Enemies -rauhanmarssin tapahtumia ja sen yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa venäläinen oppositiotoimittaja varoitti olemaan tarkastelematta Ukrainan sisällissotaa vain Putinin kautta.

Kuvasin myös tapahtuman ympärillä käytyä, sangen ikävää sosiaalisen median keskustelua. Sen perusteella näyttää siltä, että kun esittää kansojen välille tunnuksen ”Emme ole vihollisia!” on se nimenomaan takuuvarma tapa löytää vihollisia, suunnasta jos toisestakin.

Onneksi me tietokonepelien pelaajat tiedämme, mitä se tarkoittaa.

* * *

Viime lauantaina, vaalipäivän aattona valmistauduin osallistumaan maailmanlaajuiseen TTIP-mielenosoitukseen. (Venäjän juonia tämäkin mielenosoitusliike, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Odotellessani linja-autoa sipoolaisen lähikaupan nurkkaan rakennetussa kahviossa lukaisin tapojeni vastaisesti läpi päivän Ilta-Sanomat.

Lehti oli jälleen oikea malliesimerkki siitä, kuinka kansakunnan mielipideilmastoa muokataan pelkoa ja paranoiaa lietsomalla — vihjauksia, puolitotuuksia ja epärehellisiä otsikkoja.

Lehdessä kokonaisen keskiaukeaman mielipidekirjoitukselleen varannut toimittaja Arja Paananen muun muassa tiesi enemmän tai vähemmän varmuudella sanoa, että myös eduskuntavaaleissa oli ehdokkaina mukana Putinin agentteja!

Euroopassa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka Putin yrittää tahallaan hajottaa Euroopan unionia tukemalla eri maiden äärioikeistoa ja äärivasemmistoa jopa rahallisesti. Olisi naiivia ajatella, että tällainen yritys omien ”vaikuttaja-agenttien” ja ”riidankylväjien” saamiseksi valtaan ei olisi parhaillaan käynnissä myös meillä Suomessa. Tätäkin äänestäjien on hyvä miettiä sunnuntaina, ennen kuin lappu putoaa uurnaan.

Keitä nämä ehdokkaat olivat — sitä juttu ei tietenkään kerro. Mutta ei se mitään — kuten Paananen meille muistuttaa:

Venäjän kanssa on joskus parempi uskoa intuitioonsa kuin odottaa kaikkien faktojen selviämistä …

* * *

Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!

Vahvan intuition varassa on ilmeisesti kirjoitettu myös samassa 18.4. ilmestyneessä lehdessä vanhan oikeistodemarin, entisen tupakkateollisuuden lobbarin ja tv-visailujuontajan Lasse Lehtisen kirjailema kliseiden kokoelma, jossa rauhanaktivistit — tai ”kommunistien rintaperilliset” — saavat jälleen kuulla kunniansa.

Kolumnin oleellisin sisältö on, että Lehtinen esittää närkästynyttä, kun ei ole saanut kutsua rauhanmarssille, vaikka 70-luvullakin sellaisia järjestettiin. Kukaan ei ilmeisesti ole kertonut Lehtiselle, että ei kukaan tule sieltä työpöydän takaa marssille hakemaan, kyllä se pitää itse aktivoitua.

Mutta hetkonen… Missä olen kuullut tämän saman jutun aikaisemmin?

Yle Uutiset 10.4.2015.

Niinpä niin. Lehtisen kolumnin teksti on oleellisilta osin suora kopio 10.4. ilmestyneestä Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista, Venäjän verkossa: Naapurin palveluksessa.

Tässä Venäjän mediaa käsitelleessä jutussa toimittaja Jarmo Mäkelä antaa otsikon kautta ymmärtää, että ”naapurin palveluksessa” ovat ainakin Suomen Rauhanpuolustajat, Maan Ystävät ja (nyt entinen) oppositiokansanedustaja Jyrki Yrttiaho, koska venäläinen media on kertonut heidän antimilitaristisista ja isäntämaasopimuksen vastaisista aloitteistaan.

Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo seuraavaa:

… suomalainen rauhanliike on Venäjän mediassa kerrotun mukaan taas nostamassa päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoimisen vuoksi. Uutistoimisto TASS tiesi viime kuun alussa kertoa, kuinka Suomen rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet syvän huolensa siitä, että Yhdysvaltain ja Suomen ilmavoimat harjoittelivat yhdessä Porin edustalla.

Tässä näkökulma on siis vielä nimellisesti siinä, miten Venäjän media suomalaisen rauhanliikeen näkee.

Syytös on silti selvä: Suomalainen rauhanliike on hiljaa Ukrainan tilanteesta, ja toimii Venäjän hyväksi.

* * *

Kuten Lehtinen kolumnissaan, Mäkeläkin aloittaa juttunsa kertomalla tarinan hurskaasta toiveestaan saada vihdoin ja viimein uudelleen kutsu rauhanmarssille. On se kumma, kun ei postissa tule kutsukirjettä!

Lasse Lehtinen kertoo tismalleen saman kaskun 70-luvun mielenosoituksista, mutta varmuuden vuoksi jatkaa vielä nykypäivän Rauhanpuolustajien leimaamista muistuttamalla Wikipedian asiantuntemuksella, mitä järjestö teki 47 vuotta sitten.

Paradoksaalisesti Lehtisen tekstissä kiitosta saa Naton kansainvälisiä lakeja rikkonut ”humanitaarinen interventio” Serbiassa.

Silloin rauhanliike varoitti, että kansainvälisten lakien yli kävelemisellä tulee olemaan kauaskantoiset seurauksensa. Juuri tuo interventio aloitti sen kansainvälisen lain kunnioituksen murentamisprosessin, jonka ansiosta Venäjäkin katsoo tänään, että sillä on yhtäläinen oikeus ”humanitaarisiin interventioihin” omien rajojensa ulkopuolella.

Olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella tarkemmin, mitä rauhanliike silloin yritti sanoa?

* * *

Väärin mielenosoitettu. T. Lasse

Seuraavaksi tekstissä siirrytään oikopäätä tyrmäämään se kerta, kun suomalaiset rauhanjärjestöt itse asiassa marssivat sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöille maaliskuussa 2014, ja esittivät vaatimuksensa tasapuolisesti kummallekin. Tämä ei käy Lehtisen valmiiseen narratiiviin, joten se on armotta lytättävä.

On surkuhupaisaa, että tässäkin rauhanliike sai paskaa niskaansa kummaltakin puolelta. Lehtisen ideologisten lasien läpi katsottuna mielenosoitus olikin Venäjään päin kallellaan, koska Venäjän lähetystöllä ei luovutettu kirjallista vetoomusta kuten Ukrainan lähetystöllä.

Samaan aikaan Venäjä-symppareiden näkökulmasta mielenosoitus oli kammottava, Nato-myönteinen provokaatio, koska Ukrainan suurlähetystöllä käytiin aamuvarhaisella, jolloin monikaan ei ehtinyt mukaan, ja Venäjän suurlähetystöllä oltiin työpäivän päätyttyä, jolloin paikalla oli yli 200 ihmistä. Rauhanjärjestöt saivat silloin kuulla olevansa USA:n taskussa.

Niin tai näin, molempien osapuolien silmissä rauhanliike on jälleen on taas saatu kätevästi lytätyksi — Lehtisen tapauksessa tosin vuoden viiveellä.

Varsinaisista mielenosoittajien esittämistä ajatuksista, konfliktin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ei tarvitse edes keskustella, kun kyseessä on joka tapauksessa kommunistien/CIA:n salajuoni.

* * *

Koska kolumnin kirjoittaminen on lopulta aika vaikeaa puuhaa, Lehtinen on kopioinut aloituksensa lisäksi myös juttunsa varsinaisen pihvin Mäkelältä. Tässä teksti on muutamia sanamuutoksia lukuunottamatta sama kuin Ylellä:

Rauhanliike on tänäkin vuonna nostanut päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoitumisen takia.

Tekstistä on tosin pudonnut pois se kohta, jossa tämän kerrotaan olevan Venäjän median näkökulma alkuvuodelta. Lehtinen kertoo asian ajankohtaisena totuutena.

Mikä ongelma tässä sitten on?

No, väite siitä, ettei rauhanliike olisi ollut tänä vuonna liikkeellä Ukrainan sotaa vastaan ei yksinkertaisesti ollut totta. Näin suoran valheen lukeminen valtakunnallisesta lehdestä aiheutti varsin hämmentävää kognitiivista dissonanssia — kyllä minä aika varmasti muistan, että tiistaina oltiin liikkeellä…

Jo Ylen jutun ilmestyessä 10.4. verkossa kiersi kolmen suomalaisen rauhanjärjestön kutsu osallistua 14.4. järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen.

Lauantaina 18.4. Lehtisen kolumnin ilmestyttyä tuo mielenosoitus oli jo pidetty — Lehtisen itkiessä, ettei rauhanliike tänä vuonna ole tehnyt mitään, oli se samalla viikolla marssinut läpi Helsingin, ottaen jälleen kantaa kriisin rauhanomaisen ratkaisun puolesta.

Viimeistään silloin väite siitä, ettei rauhanliike ole tänä vuonna ”nostanut päätään” Ukrainan sotaa vastaan oli siis puhtaasti asiavirhe. Sen olisi voinut todeta helpolla Google-haulla, jos asia olisi edes himpun vertaa kiinnostanut. Ilmeisesti Ilta-Sanomilla ei kolumnistien faktoja pruukata tarkistella.

Todellisuuden kommentointia helpompi onkin tietenkin laiskan kolumnistin copy-pastetella kaverin juttuja netistä, muistella 70-lukua ja itkeä krokotiilinkyyneliään.

Mikähän näiden Lehtisten norsunluutornin osoite mahtaa olla, että kutsu tavoittaisi seuraavalla kerralla heidätkin?

* * *

Vaalit siis tulivat ja menivät.

Tänään lehtikioski näyttää tältä:

Twitterin armottomilla kybersotakentillä informaatiosodankäynti jatkuu päivästä toiseen aivan yhtä mielettömänä.

Illalla meinasin hengittää kokouskahvit väärään kurkkuun, kun näin tämän, aiemmista keskusteluista tutun sotatieteiden tohtorin viimeisimmän julistuksen:

Kyllä, tässä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija toteaa ykskantaan, ”vielä kerran”, suomalaisen rauhanliikkeen olevan väkivallan mahdollistaja.

Ilmeisesti ajatus ”humanitaarisesta sodasta” on todella saatu iskostettua ihmisten mieliin niin syvälle, että nykyään sotilaslaitokselta voi ihan oikeasti hyvällä omatunnolla syyllistää rauhanliikettä väkivallasta ilman, että ironiamittari edes värähtää.

Mitenkäs se nyt menikään. Sota on rauhaa, jotain sellaista? Käänteisesti silloin kai rauhan on oltava sotaa!

Elämme totisesti absurdiikan aikoja.

Onneksi sentään vaalit ovat ohi, ja seuraavat tulevat vasta 2017 — nyt on taas hetken aikaa poliittisesti korrektia tehdä politiikkaa!

Tällaisellakin kampanjoitiin vaalien alla. Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.

TTIP ja rauha: Kenen asialla, SAK?

… ja Stubb kiittää!

Olipa kerran niin, että ennen sanomalehtimiesuraani olin sanomalehdenjakaja, ammattiyhdistysaktiivi ja luottamusmies Posti- ja logistiikka-alan unionissa.

Keskellä työnantajapuolen ja oikeiston euroopanlaajuista vyörytystä halusin olla osa vahvaa, kansainvälistä, työväen oikeuksia puolustavaa ay-liikettä. Kun Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY vuonna 2010 kutsui kaikki jäsenjärjestönsä osoittamaan yhdessä mieltä EU:ssa vallitsevaa uusliberaalia vyönkiristyspolitiikkaa vastaan, ajattelin historiallisen hetken koittaneen myös Suomessa.

Sen sijaan sain törmätä kummalliseen ilmiöön, jossa suomalaiset EAY:n jäsenet — ay-keskusjärjestöt SAK, STTK sekä Akava — viittasivat kintaalla eurooppalaisen kattojärjestönsä aloitteelle. Toiminnan järjestäminen jäi muutaman paikallisen aktiivin harteille.

Vaikka virhe luvattiin korjata, sama kuvio toistui seuraavana vuonna, ja sitä seuraavana. Suomalaiset keskusjärjestöt vaikenivat järjestelmällisesti eurooppalaisista aloitteista.

Kun Belgiassa, Ranskassa, Bulgariassa, Kreikassa, Puolassa, Italiassa, Portugalissa, ym. ym. toteutettiin ulosmarsseja ja yleislakkoja, meillä pahimmassa tapauksessa Lauri Lyly kävi jossain EAY:n kokouksessa kettuilemassa, miten meillä pohjoismaissa kyllä osataan hoitaa nämä jutut vähän sivistyneemin.

* * *

Olen siis tottunut siihen, että keskusjärjestöjemme kantoja saa suomalaisena duunarina hävetä.

Siitä huolimatta jouduin hieraisemaan silmiäni toimittaessani syksyllä juttua EU:n ja USA:n välisestä TTIP-vapaakauppasopimuksesta.

Taustamateriaalia etsiessäni löysin SAK:n sivuilta huhtikuulle kirjatun lausunnon, jossa kaikki kolme ay-keskusjärjestöä julistavat kannattavansa sopimuksen solmimista, vaikka sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ay-liike on johdonmukaisesti ollut sitä vastaan.

Kuvio on jälleen ikävän tuttu: EAY ja poliittinen vasemmisto marssii kaduilla ja kerää toista miljoonaa nimeä kansalaisaloitteeseen siitä huolimatta, että Euroopan komissio kieltää koko aloitteen tekemisen. Samaan aikaan Pohjoismaissa haukotellaan ja käännetään kylkeä: ei anna aiheita toimenpiteisiin, antaa toisten riehua.

Päin vastoin, SAK:n julkilausumassa sopimusta oikein monin sanankääntein kehutaan. Sen väitetään mm. tuovan työntekijöille nykyistä enemmän ”mielekkäitä, hyvin palkattuja töitä, parantavan kuluttajien ostovoimaa ja laajentavan tuotevalikoimaa,” joka kaiken olemassaolevan tiedon valossa on täyttä höpöpuhetta.

Näitä väitteitä vielä häkellyttävämpi on seuraava, täysin perustelematon lause: ”EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyö edistäisi yhteisiä arvoja, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia.”

Siis että mitä…?

* * *

Viikonloppuna Ay-väen rauhanpäivillä Raumalla aihe nousi uudelleen keskusteluun.

Otsikolla TTIP — Uhka vai mahdollisuus? käydyssä paneelissa SAK:n kv-asiantuntija Aleksi Kuusisto avasi — mitä ilmeisemmin koko SAK:n hallituksen suulla — järjestön näkemystä tarkemmin. Koska kyseessä olivat rauhanpäivät, hän päätti sitoa myös rauhankysymyksen selitykseensä mukaan.

Vakavalla naamalla hän väitti TTIP-sopimuksen olevan tärkeä askel rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi maailmassa, sillä sen avulla demokratian ja työväen oikeuksien esitaistelijat, Euroopan unioni ja Amerikan Yhdysvallat, pystyvät tiivistämään rivejään aggressiivisesti käyttäytyvää Venäjää ja Kiinaa vastaan.

Väite on logiikaltaan aivan uskomaton. Se on kuin suoraan Alexander Stubbin höyrypäisimmistä twiittauksista.

Jos maailmanpolitiikkaa on yhtään selvittänyt, nimenomaan Yhdysvallat on ollut edellisen vuosikymmenen suurin uhka rauhalle ja vakaudelle. Ihmisoikeuksilla ja demokratialla maa on pyyhkinyt lattiaa aina, kun mahdollista.

Sen aloittamat sodat ovat johtaneet miljoonien ihmisten kuolemiin, vammautumisiin ja pakolaiseksi joutumiseksi. Yhdysvallat on halveksinut kansainvälistä oikeutta ja vanginnut eristysselleihin ne, jotka ovat paljastaneet maan sotarikokset. Sen väkivalloin valtaan nostamat uudet hallitukset ovat olleet työväenliikkeen näkökulmasta vähintään yhtä huonoja, etteivät jopa taantumuksellisempia kuin edeltäjänsä.

Tällaiset sivuseikat eivät esiintyneet Kuusiston puheissa lainkaan.

* * *

Ristiriitaisesti mies perusteli kantaansa muistuttamalla suurten sotien aiemmin syttyneen kauppapoliittisten intressien konflikteista, aina ensimmäisestä maailmansodasta nykyiseen Ukrainan kriisiin.

Tämä on tietenkin täysin totta. 1. maailmansota oli seurausta imperialististen taloudellisten blokkien keskinäisen kilpailun kärjistymisestä, kuten Ukrainakin.

Siksi onkin irvokasta, että hän kannattaa sopimusta, jonka tarkoituksena nimenomaan on kauppapoliittisten suhteiden kärjistäminen: Yhdysvaltain johtaman talousblokin kilpailuaseman vahvistaminen suhteessa nousevaan BRICS-talousblokkiin. Sopimus, jota Hiekanjyvät-lehden päätoimittaja luonnehti Yhdysvaltain johtamaksi ”taloudelliseksi Natoksi”.

Muitakin perusteluja Kuusistolla oli. EAY:n kannasta poikkeavaa kantaa hän mm. perusteli sillä, että pohjoismaissa ay-liikkeeseen on järjestäytynyt ”julkisen sektorin lisäksi” enemmän yksityisen vientiteollisuuden palkansaajia, siksi meillä on erityinen velvollisuus toimia vientiyritysten hyväksi.

Aivan kuin muualla Euroopassa ay-liikkeeseen ei juuri kuuluisi vientiyritysten duunareita.

* * *

Vajaa 200-päinen rauhanpäivien yleisö ei Kuusiston kommentteja niellyt, vaan ne saivat osakseen ankaraa kritiikkiä. Väittämät purettiin ansiokkaasti myös toisten panelistien, TTIP-aktiivi Marissa Varmavuoren ja tutkija Matti Ylösen taholta.

Kyseessä on kuitenkin sen verran vakava asia, ettei sitä saa jättää vain rauhanpäivien keskustelun aiheeksi. Me ay- ja rauhanaktiivit emme voi vetää Kuusiston kommenteista kuin yhden, hälyttävän johtopäätöksen: kovasta työstämme huolimatta virallinen ay-liike ei ole laisinkaan kuunnellut joka vuosi järjestettyjen Ay-väen rauhanpäivien viestiä.

Se on vuodesta toiseen ollut se, että suurvaltapeliin mukaan menemisen sijaan Suomen on pidettävä pää kylmänä ja toimittava puolueettoman, ristiriitoja purkavan rauhanvälittäjän roolissa. Syystä tai toisesta tämä viime vuoden aikana yhä ajankohtaisemmaksi käynyt vaatimus on kaikunut Hakaniemen kivitaloissa kuuroille korville.

Rauhanliikettä tarvittaisiin juuri nyt enemmän kuin koskaan, ja vahvaa työväenliikettä sen tueksi.

Sen sijaan joudumme toteamaan olevamme tilanteessa, jossa omat keskusjärjestömme puhuvat samaa kieltä kokoomuksen pahimpien transatlantisti-intoilijoiden kanssa, viis veisaavat sekä oman suomalaisen ruohonjuuritasonsa että eurooppalaisen kattojärjestönsä kannoista — ja pitävät rauhanpolitiikkana sitä, että Suomi sidotaan väkivaltaiseen imperialismiin.

* * *

Kun nyt nämä samat järjestöt ovat tänä vuonna suunnittelemassa fuusioitumista yhdeksi megajärjestöksi, onkin tärkeä hetki kysyä, kenen asialla ne lopulta oikein ovat.

Oletteko te SAK:ssa, STTK:ssa ja Akavassa osa työväenliikettä, vai vain yksi elinkeinoelämän etujärjestö lisää? Mikä on teidän olemassaolonne oikeutus?

Rauhanpäivillä yleisö vastasi tähän kysymykseen selkeästi: — Ay-liike on perustettu työläisten turvaksi, kapitalisteja vastaan, solidaarisuuden työkaluksi.

Olen samaa mieltä. Ay-väen, rauhanaktiivien, poliittisen vasemmiston ja duunarien kaikilla työpaikoilla tulisi viimeistään nyt lähettää voimallinen viesti kentältä, että sellaisena sen pitää pysyä jatkossakin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on erityinen sana kuvaamaan niitä, jotka yhteisessä kamppailussa ovat poissa rivistä, jotka solidaarisuuden ja tovereiden tukemisen sijaan tuijottavat omaa napaansa ja veljeilevät työnantajan kanssa. Heitä kutsutaan rikkureiksi.

Suomalaisten keskusjärjestöjen eurooppalaisen tason rikkurointi meidän nimissämme saa riittää.

Neuvostoliitolla päähän

Tähän kysymykseen olen itsekin törmännyt usein sosiaalisessa mediassa, jossa keskustelijoiden muisti tunnetusti pyyhkiytyy tyhjäksi aina seuraavan kommenttiketjun alkaessa.

Turhan työn välttämiseksi kopioin siis vastaisuuden varalta tähän SKP:n Uudenmaan piirisihteerin Tiina Sandbergin ketjussa esittämän vastauksen:

Kyllä on käsitelty ja on siihen otettu ohjelmassakin kantaa. Tyhjentävyys on aina katsojan ja kuulijan korvien välissä tapahtuva arvio. Luultavasti vaikka aiheesta tehtäisiin 500 sivua paksu kirja, niin jonkun mielestä se ei ole riittävän tyhjentävää.

Staliniin meillä on ollut kielteinen kanta koko ajan jostain 90-luvun alusta alkaen. Stalinhan tappoi myös tuhansia suomalaisia kommunisteja, jotka olivat sisällissodan jälkeen paenneet Neuvostoliittoon. Eli Isä Aurinkoinen ei ole huudossa.

Minusta sitten taas toisaalta on aika antoisaa lukea Leninin ajatuksia siitä, miten luodaan laajaa rintamaa. Se teoreettinen pohdiskelu on sangen mainiota ja tyyppi nyt kuitenkin kiistatta onnistui vallankumouksessaan. Neuvostoliiton virheitä ja onnistumisia voisi puida paljonkin, mutta ainakin itselläni on kädet täynnä töitä, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä ostalgian edelle.

Itse asiassa kommunistinen liike teki pesäeron stalinismiin virallisesti jo 50-luvulla heti Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin henkilökultin ja vainot epämarxilaisina.

Neuvostoliitossa alkoi niin sanottu destalinisaation kausi.

* * *

Sinunkin naapurisi saattaa olla taistolainen!

Se, mitä stalinismin poliittisella perinnöllä ymmärretään, on tietenkin Stalinin henkilöä laajempi ja monimutkaisempi asia.

Stalinismiksi on vaihtelevasti kutsuttu 30-luvun Neuvostoliitossa esiintyneen tiukan henkilökultin ja valtioterrorin lisäksi yleisesti niin sanotuissa reaalisosialistisissa valtioissa esiintynyttä vallan keskittämistä ja ruohonjuuritason demokratian puutetta, sekä siihen liittyvää byrokraattisen klikin muodostumista. Lisäksi ns. sosialismi yhdessä maassa liitetään joissain piireissä stalinismin vakiopiirteeksi.

Suomen kommunistinen puolue otti kantaa reaalisosialistisen demokratian puutteeseen jo vuonna 1968 tuomitessaan Neuvostoliiton miehityksen Tšekkoslovakiassa, joka johti enemmistön ja vähemmistön väliseen linjaristiriitaan.

Neuvostoliiton puolelle asettuneita, Taisto Sinisaloon henkilöityneitä vähemmistökommunisteja eli ns. taistolaisia herjattiin silloin stalinisteiksi, vaikkei heillä suoraa ideologista viehtymystä Staliniin ollutkaan.

Oikeistolaisessa kielenkäytössä luonnollisesti kaikki paatuneimmista oikeistodemareista vasemmalle olevat voivat olla stallareita ja taistolaisia, aina Tarja Halosesta lähtien.

Käsite onkin viime aikoina hämärtynyt niin paljon, että mielestään ovelat kirjoittajat löytävät ”nykypäivän taistolaisia” koko Suomen poliittisesta kentästä. Tittelin ovat saaneet vailla sen kummempaa logiikkaa poliittiset ryhmät aina vasemmistoliitosta ja vihreistä kokoomukseen ja jopa perussuomalaisiin.

* * *

Tšekkoslovakialainen poliittinen juliste: Sosialismi Kyllä, Miehitys Ei.

Vaikka nykyhistorian valossa on helppo olla jälkiviisas ja todeta vähemmistökommunistien olleen väärässä Tšekkoslovakian miehityksen tukemisessa – ja kyllä, myös minä olen sitä mieltä – oli tilanne Kylmän sodan leimaamalla 70-luvulla luokkakantaisen vasemmiston näkökulmasta hyvin toisenlainen.

Sosialismi.net-verkkolehdessä julkaistu artikkeli Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? avaa asiaa ansiokkaasti historiallisesta perspektiivistä:

1970-luvun maailma oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyisin. Sitä leimasi ennen kaikkea kahden maailmanjärjestelmän, USA:n johtaman kapitalismin ja NL:n johtaman reaalisosialismin, välinen taistelu. Kyse ei ollut yksinkertaisesti kahden suurvallan välisestä köydenvedosta; antagonismin saama ulkopoliittinen muoto oli ehkä suurvaltojen välistä taistelua vaikutusvallasta maailmassa, mutta sen sisältö oli sosiaalis-yhteiskunnallinen.

Nuorempaa polvea, jonka muisti ei ulotu näihin aikoihin, voi ehkä olla vaikea oivaltaa, miten 70-luvun maailmassa lähes kaikki keskeiset poliittiset kannanotot tehtiin tämä järjestelmä- eli systeemiantagonismi huomioiden. Esimerkiksi Tshekkoslovakian miehityksen motiiveja ja syitä on mahdoton ymmärtää ilman systeemiantagonismin luomia realiteetteja.

Taistolaiset kokivat siis Neuvostoliittoa tukiessaan puolustavansa sosialismia ja oikeaa marxilais-leniniläistä linjaa, viime kädessä suomalaisen työtätekevän kansan etuja. Ja vaikka ulkopolitiikassa tehtiinkin selkeitä virhearvioita, oli taistolaisten tulopoliittisen luokkasovun ja opportunistisen hallitusyhteistyön hylkäävä sisäpolitiikka juuri sitä, mikä kommunistien ja laajemmin vasemmiston tehtävä mielestäni onkin: periksiantamatonta, porvarillisen demokratian rajat ylittävää toimintaa työväenluokan puolesta.

Vasemmiston seikkailut 1990-luvun ja 2010-luvun hallituksissa ovat osoittaneet erityisen hyvin, minkälaiseen ansaan porvarien kanssa marjaan meneminen on koko työväenliikkeen ajanut. Vasemmiston kannatus on tänään historiallisissa pohjalukemissa siinä, missä oikeistohegemonia jatkaa vahvistumistaan.

* * *

Neuvostoliiton kaaduttua uuden perinpohjaisen arvion tarve koko kommunistisen liikkeen historiasta ja nykypäivän tehtävistä kävi selväksi.

Tämän suomalaiset kommunistit tekivätkin. Vuonna 1994 uutta SKP:tä perustettaessa hyväksyttiin puolueelle uusi puolueohjelma, jossa todetaan mm. seuraavaa:

Neuvostoliitolla oli keskeinen osuus ihmiskunnan pelastamisessa fasismilta toisessa maailmansodassa. Sosialismia rakentaneet maat hillitsivät imperialismin väkivaltaisuutta. Ne rohkaisivat ja tukivat työväenliikettä ja kansallisia vapautusliikkeitä.

Sosialismia rakentaneissa maissa pääsi kuitenkin vallalle myös valtiollinen ja puoluebyrokratia, eräissä vaiheissa jopa terrori. Näissä maissa rikottiin monia ihmisoikeuksia ja sosialismin periaatteita. Stalinilainen terrori kohdistui 1930-luvulla rajusti myös valkoisen Suomen vainoaman SKP:n jäseniin. Kielteisiä piirteitä ruokki se, että sosialismin rakentaminen jouduttiin aloittamaan kehittymättömissä ja erittäin vaikeissa oloissa. Vaikeuksia lisäsivät sodat ja kilpavarustelu, eristäminen ja ulkoa tullut painostus. Sosialismia rakentaneet maat eivät kyenneet uudistumaan laadullisesti tieteellisteknisen kehityksen, väestön sivistystason ja demokratian vaatimusten kasvaessa.

Nämäkin kirjat voit ostaa TA-Tiedon verkkokaupasta tai sitten lukea kirjastossa.

Neuvostososialismin ongelmista ja suoranaisista rikoksista laajemmin on sittemmin kirjoittanut muiden muassa Taisto Sinisalon entinen poliittinen sihteeri ja uuden SKP:n puheenjohtaja, nykyinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen.

Tammikuussa 2001 Helsingin Sanomien puffaaman Kommunismin mustaan kirjaan kirjoitetussa vastineessaan Hakanen muistutti varsin selväsanaisesti:

Se, että sosialismin ja kommunismin nimissä on tehty rikoksia, on tiedetty. Kommunistit itse ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että ne ovat olleet rikoksia myös sosialismin aatteita vastaan. Vaietaanko näistä arvioista siksi, että koko aate ja kaikki sen kannattajat voitaisiin leimata rikollisiksi?

Suomen kommunistinen puolue ei ole vastuussa Stalinin kauden rikoksista. SKP joutui itse aikoinaan valkoisen Suomen vainojen lisäksi myös stalinilaisen terrorin uhriksi. SKP:n aatteissa ja toiminnassa suomalaisen yhteiskunnan uudistamiseksi ei ole hävettävää, saati rikollista. Kun SKP oli voimakas, muuttui ihmisten elämä Suomessa turvallisemmaksi. Sen sijaan nyt, kun Suomesta puuttuu vahva vasemmisto, otetaan köyhiltä ja annetaan rikkaille, alistetaan Suomea kansainväliselle pääomalle ja kytketään maatamme Natoon.

Artikkelissaan vuonna 2001 julkaistussa kirjassa Marxismi ja 2000-luku sanoo Hakanen puolestaan seuraavaa:

SKP:n solidaarisuudessa Neuvostoliitolle ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.

Neuvostoliitossa ja eräissä muissa maissa sosialismin nimissä tehdyistä rikoksista SKP ei ole kuitenkaan vastuussa. Päinvastoin SKP on itse joutunut kokemaan valkoisen Suomen ja lapuanliikkeen vainojen sekä suojelupoliisin ja työnantajien mustien listojen lisäksi Stalinin kauden terrorin, joka tuhosi suurimman osan poliittisia vainoja pakoon Neuvostoliittoon menneistä SKP:n jäsenistä. Kaikesta tästä huolimatta useimmat kommunistit lähtivät siitä, että ”kaveria ei jätetä”, kun kommunismin vastustajat arvostelivat Neuvostoliittoa.

Ja yhä edelleen kirjassa Imperialismi ja sosialismi tänään vuodelta 2004 Hakanen toteaa:

2000-luvun alun vasemmiston haasteena on elvyttää Karl Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä. […] Oikeisto on aina pyrkinyt esittämään sosialismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä erityisesti Stalinin ja Maon kaudella tehdyt rikokset ovat antaneet vettä myllyyn tälle propagandalle. Toisin kuin uusliberalismin ideologit väittävät, heidän puolustamansa markkinoiden — illusorinen — vapaus ei kuitenkaan tuota demokratiaa vaan pääoman harvainvallan. Omalla tavallaan työväenliikkeen ja demokratian yhteydestä kertoo sekin, että sosialismin tappiot ovat johtaneet myös demokratian kriisiin.

* * *

Nuo sanat eivät ole jääneet pelkästään sanoiksi. Helsingin kaupunginvaltuutettuna Hakanen on ollut mukana aloittamassa monenlaisia ruohonjuuritason demokratian ja osallistuvan budjetoinnin hankkeita.

2000-luvun kommunistien toiminnassa avainasemassa onkin nimenomaan radikaali pyrkimys demokratian laajentamiseen sen kaikilla tasoilla, ei ainoastaan kunnissa tai valtakunnallisella tasolla, mutta myös työpaikoilla ja talouden alalla, kokonaan yli porvarillisen demokratiakäsityksen. Nykypäivän kommunistit yhtyvät globaalin kapitalismin kriisin myötä voimakkaasti esiin nousseeseen vaatimukseen todellisesta demokratiasta, jossa markkinavoimien sijaan ihmisen tarpeet asetetaan etusijalle.

Jotta yhteiskunnallisen omistuksen keskeinen osuus ei luo sosiaalista perustaa valtiollisbyrokraattiselle hallinnolle, kuten kävi muun muassa Neuvostoliitossa, tullaan taas kysymykseen uudentyyppisestä demokratiasta, joka rakentuu alhaalta ylöspäin ja perustuu laajaan työväen itsehallintoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja jokaisen yksilön perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Rötösherrat rötöstelee

Helsingin käräjäoikeus on antanut Ilta-Sanomien mukaan kovat tuomiot Nova-jupakassa. Tuomiot vaihtelevat IS:n mukaan ehdollisista ehdottomiin tuomioihin. Asiakokonaisuuteen liittyvässä törkeää lahjuksen ottamista ynnä muuta koskevassa asiassa Ilkka Kanerva on tänään tuomittu törkeästä lahjuksen ottamisesta sekä virkavelvollisuuden rikkomisesta 1 vuoden 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lahjuksia antaneet Nova-johtajat Arto Merisalo ja Tapani Yli-Saunamäki tuomittiin puolestaan ehdottomiin vankeusrangaistuksiin.

Yleensä ei kuulu tapoihin, mutta nyt on kyllä pakko jakaa tämä vuoden 2000 poliittisesti epäkorrekti punk-klassikko ihan Ilkka Kanervan saaman tuomion kunniaksi. Ike ei tässä vyyhdissä ole kuin jäävuoren huippua ja tuomio mielestäni monella tapaa liian lievä, joten toivottavasti päitä putoilee enemmänkin. Kielikuvallisesti toki.

Tätä aikoinaan oletettavasti Korson suunnalla äänitettyä kulttuuripläjäystä ei kannata ottaa turhan vakavasti, vaikka siinä nykyvalossa onkin havaittavissa jopa kaurismäkeläistä vivahdetta. Sanoitukset, alkuperäinen MP3 ja muita kultaisia yläasteaikojen hittejä löytyy täältä.

***

Jo ennestään tekstiviesti- ja vaikka sitten missä kohuissa marinoidun Kanervan kohtaloa mielenkiintoisempaa on, minkä valehtelun ja epärehellisyyden kulttuurin koko tapaus paljastaa kokoomuksessa ja politiikassa ylipäätään. Jyrki Katainen puhuu esimerkiksi ”tolkullisuudesta” sen sijaan, että kommentoisi tapauksen laillisuutta. Tästä on ilmeisesti pääteltävä, että lakia saa kokoomuksessa kyllä kiertää, kunhan se pysyy tolkun rajoissa.

Katainen myönsi, että näin kova tuomio oli hänellekin yllätys. Hän ei ota kantaa asian juridiseen puoleen vaan puhuu tolkullisuudesta.
– Oliko se toiminta tolkullista, vaikka se olisikin laillista? Voidaan ajatella, ettei se ollut tolkullista. Tästä varmaan kaikki oppivat.

Miksi toimittajat eivät muistuta pääministeriä esimerkiksi tästä eduskuntavaalien aikaisesta lausunnosta, jossa mies valehtelee silmää räpäyttämättä suorassa valtakunnallisessa lähetyksessä ettei Kokoomus ”ole saanut senttiäkään Novalta tai KMS:ltä”?

Jyrki Kataisen omaan heittoon on helppo yhtyä:

– Eiks nyt kuitenkin ihan vakavasti sanottuna ole kyse siitä että luottamus poliittiseen järjestelmään on horjunut […]?
– Sen myönnän, että luottamus poliittiseen järjestelmään on varmasti monen silmissä horjunut. Sitten taas toisaalta meillä on tehty tutkimuksia joissa on osoitettu että luottamus ei ole muuttunut, koska ei se ole ollut kovin korkealla tasolla aikaisemminkaan.

Lompakolla ei voi äänestää

Porvarillisen ajatusmaailman mukaan erilaisten tuotteiden kuluttaminen on demokratian ylin muoto, josta on kieleemme ilmaantunut termi ”lompakolla äänestäminen”. Sen taustalla on puoliuskonnollinen ajatus tuotteisiin perustuvasta markkinataloudesta itsensä korjaavana, itseään ohjaavana järjestelmänä, jossa yksittäinen kuluttaja kykenee ratkaisemaan kaikki ongelmat ilman ikäviä poliittisia päätöksiä. Miksi äänestää vaaleissa tai osoittaa mieltään, kun voi vain tehdä eettisiä valintoja kaupan tiskillä ja maailma pelastuu?

Samaa ideologiaa heijastelee myös sinivihreän porvarihallituksen uusi budjetti, jossa siirrytään vähin äänin kohti tasaveroa ja verhotaan se vihreisiin arvoihin ja luonnonsuojeluun. Lämmitys- ja polttoaineveroja kiristetään ja ratkaisuiksi tarjotaan uuden talon, auton, jne. ostamista. Samalla saadaan Suomi nostettua lamasta, sillä kapitalistisen talouden pyörien pyörittämiseksi jokaisen on ostettava jatkuvasti enemmän tuotteita. Tällä ei ole ekologisuuden kanssa mitään tekemistä.

Materialisti tajuaa, ettei kyseessä ole moraalinen valinta eikä ”eettisellä kuluttamisella” saada yhteiskunnan tuotantotapaa muuttumaan yhtään sen ekologisempaan suuntaan. Sen lisäksi että mielipidettämme ja käsitystämme kulutuksemme eettisyydestä johdetaan suurella rahalla jatkuvasti harhaan mainostoimistojen ansiosta, kylmä tosiasia on että suurinta osaa ihmisten kulutuksesta ohjaa lopulta aina taloudelliset tosiasiat, eivät eettiset valinnat.

Tietenkin luonnonmukaiset tuotteet sekä uudet, energiatehokkaat ratkaisut ja teknologian kehittäminen ovat hyviä asioita — sitä ei tule kieltää, päin vastoin. Ongelmana on että käytännössä talousjärjestelmämme jonka puitteissa kehitys tapahtuu on erittäin tehokas pullonkaula ja suoranainen este tämän uuden teknologian käyttöönotossa.

Esimerkiksi käy hyvin yksityisautoilu — vaikka kuinka tietää miten haitallinen keksintö on bensiinikäyttöinen polttomoottori, omalla 95-oktaanista uusiutumatonta luonnonvaraa ilmoille tupruttelevalla autolla on vaan ajettava kun julkista liikennettä ei ole tai se on liian kallista. Vaikka erilaisia hybridiautoja kehiteltäisiin kuinka monta, tulee köyhä ajamaan köyhän autolla vastaisuudessakin. Uuden auton ostaminen muutaman vuoden välein on köyhälle ja keskiluokkaisellekin mahdollista ainoastaan ajautumalla yhä syvemmälle velkavankeuteen — ja kohti uutta yhteiskunnan rakenteita horjuttavaa finanssikriisiä.

Too Much -verkkolehden julkaisema graafi paljastaa, minkälainen huijaus ”lompakolla äänestäminen” on maailmanlaajuisessa mittakaavassa.

Maailman aikuisväestöstä 68.4 prosentilla se lompakko on joka kuun lopussa tyhjä, kun 8 prosentilla rahaa on sellaiset summat, ettei mikään lompakko maailmassa riittäisi niiden säilömiseen. Ne rahat sijaitsevat verovapailla pankkitileillä, rahastoissa, osakkeissa, kiinteistöissä, arvoesineissä – sekä tehtaissa ja työkoneissa. Tällä pääomalla on tässä maailmassa se todellinen äänioikeus, sillä se ei vaikuta kulutukseen vaan tuotantoon.

Vasemmistolaisittain onkin aivan väärä lähtökohta jeesustella tuotteiden kulutuksesta, kun ongelmana on juuri niiden tuotantotapa. Jos minä ostan esimerkiksi muovilapion tai muoviin käärityn jauhelihan, ei minun kulutukseni enää lisää kasvihuonepäästöjä. Tuotteisiin liittyvät päästöt on aiheuttanut tuotteiden valmistaja kauan ennen kuin minä niitä näinkään. Niihin liittyvä hiilijalanjälki kuuluu tuottajalle, ei minulle, sillä minulla ei ole ikinä ollut mahdollisuuttakaan päättää tuotantoprosessin yksityiskohdista. Jos tuottajat helppojen voittojen perässä törsäävät fossiilisia polttoaineita ja sylkevät ilmoille hiiltä, tulisi heidän myös kantaa pääasiallinen vastuu teoistaan.

Tätä eivät oikeistolaiset, vihreät tai liberaalivasemmistolaisetkaan voi ymmärtää, sillä heidän analyysinsä jää aina lompakollaan äänestävän yksilön tasolle. Rajaamalla luonnonsuojelukeskustelun kritisoimaan kulutusta sen sijaan että kritisoitaisiin tuotantotapaa, he päätyvät yksinkertaiseen (ja väärään) johtopäätökseen että yksittäinen ihminen voi erilaisen lampun ostamalla muuttaa maailmaa ja tehdä suuren poliittisen teon.

Tämän kääntöpuoli on tavallisen ihmisen syyllistäminen ja pahimmassa tapauksessa ekofasistinen vihjailu siitä, että maailmassa on liikaa ihmisiä. Kun öljy-yhtiö BP:n kaikkia määräyksiä presidentti Obaman luvalla rikkonut öljynporauslautta räjähti Meksikonlahdella aiheuttaen mittaamatonta tuhoa, amerikkalaiset lehdet hurskastelivat: ”me kaikki olemme [öljyn kuluttajina] syyllisiä”.

Ei ihme, että epäilyt luonnonsuojelun tarpeellisuutta tai esimerkiksi ilmastonmuutoksen todellisuutta kohtaan kasvavat, kun sitä tuodaan tällä tavalla esille. Televisiossa maailman ympäri jatkuvasti reissaavat miljonäärit kuten Al Gore tai vaikkapa Madonna muistuttavat meitä sammuttamaan valot kun poistumme huoneesta. Tällaisella puheella ei saa ketään vakuutettua, päin vastoin se ryövää vakavalta aiheelta sen uskottavuuden ja saa koko homman vaikuttamaan jälleen uudelta tavalta markkinoida uusia tuotteita.

Tässä on kapitalistisen järjestelmän ydin: kaikki on tuotteistettava ja kaikki on ratkaistava tuotteiden kulutuksen kautta. Influenssarokotteita tehtaillessa influenssan torjuminen jää kakkossijalle, kun tärkeintä on saada omasta tuotteesta mahdollisimman suuret rahat ja nopeasti. Masennuksen hoitamisessa mielenterveys jää kakkossijalle, tärkeintä on myydä mahdollisimman paljon pillereitä.

Samoin käytännön luonnonsuojelun asemasta tärkeää on luoda ekologissävytteisiä brändejä, kuten vaikkapa oman firmani Itella Green -jakelu. Samaa paskaa ne postiautot edelleen syytävät pakoputkistaan, mutta jonnekin Turkkiin maksetaan siitä nimellistä korvausta ja kuluttajalle tulee taas parempi mieli. Samoin paikallisen jätefirman Kierrättäjä-niminen mainoslehti saapuu postikeskukseen kimputettuna paksuun muovikääreeseen, joka myöhemmin lentää jakelutoimipaikoissa suoraan roskiin valtavina kasoina — ja samainen jätefirma pääsee sitten kuskaamaan tämän uusiutumattoman luonnonvaran omalle jäteasemalleen.

Koko asetelma on täysin perverssi. Vielä potentiaalisen maailmanlopun edessä, koko ekosysteemimme romahduksen uhatessa, yrittää kapitalismi tehdä voittoja myymällä vielä muutaman uuden ekologisen vihreän härpäkkeen. Kommarina tiedän, että näin ei voi jatkua. Lompakolla äänestäminen on kuolettavaa humpuukia.

Kansalla on kyllä valta päättää kohtalostaan, mutta lompakosta se ei kumpua.

Vasemmiston nostettava esiin omistus- ja valtasuhteet

Nykyinen kriisi suorastaan huutaa esiin luokkanäkökulmaa ja vasemmistoa, joka tietää kenen joukoissa seisoo. Suomessakin tarvitaan vahva vasemmisto, joka nostaa keskusteluun ja kamppailujen kohteeksi myös kapitalistiset omistus- ja valtasuhteet. Demokratia on ulotettava myös talouden alalle, niin, että omistus ei anne kenellekään valtaa päättää muiden ylitse, riistää ja alistaa muita.

Vaalirahoitusskandaalit ovat paljastaneet valtapuolueiden korruption syvyyden. Tästä suorastaan rakenteellisesta korruptiosta ei päästä vain kasvojen pesulla. Tarvitaan uudenlainen suhde kansalaisten ja politiikan välille. On kehitettävä osallistuvaa demokratiaa, jossa ihmiset pääsevät vaikuttamaan myös vaalien välillä.

Muun muassa nämä teemat olivat esillä SKP:n puheenjohtajan Yrjö Hakasen vappupuheessa SAK:n ja vasemmiston yhteisen vappumarssin jälkeen Tokoinrannassa pidetyssä vappujuhlassa.

Emme voi jäädä sivusta seuraamaan, kun sadat tuhannet ovat vailla työtä, kun 700 000 suomalaista elää köyhyydessä ja kun monia vanhuksia, lapsia ja vähävaraisia jätetään heitteille. Kun elintarviketyöläiset vastustavat kymmenen tunnin työpäiviä ja kuuden päivän työviikkoja, se on myös meidän yhteinen kamppailumme työväenliikkeen historiallisiin saavutuksiin kuuluvan työaikalain romuttamisen estämiseksi. Vastaavasti Kreikassa parhaillaan laajenevat lakot ovat koko työväenliikkeelle tärkeää kamppailua siitä, haetaanko kriisiin ratkaisuja pankkien ja pörssipelureiden vai ihmisten enemmistön ehdoilla.

Suomessakin tarvitaan vahva vasemmisto, joka nostaa kamppailujen kohteeksi myös kapitalistiset omistus- ja valtasuhteet ja avaa näköaloja perusteiltaan toisenlaiseen järjestelmään, 2000-luvun sosialismiin. On kyse siitä, olemmeko me ihmiset olemassa taloutta varten vai päinvastoin? Lakkojen herättämä suuri parku työnantajien keskuudessa osoittaa, miten ratkaiseva merkitys työläisillä ja toimihenkilöillä on. Samalla se kertoo tarpeesta ulottaa demokratia myös talouden alalle niin, että omistus ei anna kenellekään valtaa päättää muiden ylitse, riistää ja alistaa. Puuttumalla suurpääoman valtaan ja voittoihin, voidaan torjua työttömyyttä ja taata kaikille kunnollinen toimeentuloturva.

Eroon korruptiohallituksesta!

Vaalirahoitusskandaalit ovat paljastaneet valtapuolueiden korruption syvyyden. Tästä suorastaan rakenteellisesta korruptiosta ei päästä vain kasvojen pesulla. On luotava uudenlainen suhde kansalaisten ja politiikan välille.

Sen sijaan, että vaikeutetaan vaihtoehtojen esiin pääsyä hallituksen ajamalla äänikynnyksellä, on kehitettävä osallistuvaa demokratiaa, jossa ihmiset voivat vaikuttaa päätöksiin myös vaalien välillä. Samalla on hylättävä kokoomuksen ajama julkisen sektorin kilpailuttaminen ja yksityistäminen, jotka ruokkivat korruptiota ja harmaata taloutta.

Näkemisiin!

Demokratia toimii Vantaalla

Virkamiehet jättivät huomiotta 30 000 vantaalaisen vaatimukset

Vantaan sosiaali- ja terveyslautakunta saa käsiteltäväksi 19.4. virkamiestyöryhmän esityksen terveysasemaverkon kehittämisestä. Siinä esitetään yhden terveysaseman lakkauttamista kokonaan ja neljän terveysaseman muuttamista ns. terveyskioskeiksi. Yksi terveysasema aiotaan yksityistää.

Aikaa myöten perusterveyspalvelut keskitettäisiin kolmeen suuryksikköön, joissa olisi myös erikoissairaanhoidon toimintoja. Esitys perustuu valtuustoryhmien tekemään Vantaa-sopimukseen eikä vastaa lainkaan vantaalaisten odotuksia perusterveyspalvelujen kehittämisestä lähipalveluna.

tiedonantaja.fi-verkkolehti kertoo:

Vantaan terveyspalveluja puolustavan kansanliikkeen aktivisti Juha Kovanen vaatii virkamiesten esityksen hylkäämistä ja palveluverkkosuunnitelman uudelleenvalmistelua siten, että siinä otetaan huomioon kansanliikkeen vaatimukset ja kuntalaisten tarpeet.

Vantaan terveyspalvelut –kansanliike keräsi 30000 allekirjoitusta adressiin, jolla vaaditaan kaikkien kahdeksan terveysaseman säilyttämistä ja niiden toiminnan kehittämistä vähintään nykyisellä tasolla. Lisäksi vaaditaan terveysasemien perustamista niille alueille, joissa sille on tarve ja lisää henkilökunnan palkkaamista terveyspalveluihin.

— Virkamiesten esitys kävelee vantaalaisten suuren enemmistön näkemysten yli ja siksi jo demokratian nimissä on heidän tekemänsä kuntalaisten etujen vastainen esitys hylättävä, vaatii Kovanen.

SKP torjuu Kokoomuksen linjan Vantaan terveyspalveluissa

SKP:n Vantaan kaupunkijärjestö antaa varauksettoman tukensa kansanliikkeen perustelluille vaatimuksille ja tuomitsee Kokoomusvetoisen virkamiesryhmän hankkeet, joilla pyritään estämään kuntalaisten vaikuttaminen päätöksentekoon. Virkamiestyöryhmän esitys on sosiaali- ja terveyslautakunnassa hylättävä ja palautettava se uudelleen valmisteluun, jossa otetaan lähtökohdaksi kuntalaisten ilmaisema mielipide.

SKP:n kaupunkijärjestö torjuu jyrkästi Kokoomuksen projektin, jolla pyritään siirtämään päätöksenteko vaaleilla valittujen päättäjien ulottumattomiin liikelaitoistamalla ja yksityistämällä kunnallisia toimintoja. Liikesalaisuuden piirissä tapahtuva toiminta sulkee täydellisesti pois kuntalaisten vaikutusmahdollisuudet heitä koskevissa asioissa. On nähtävissä myös selkeitä pyrkimyksiä tahallaan heikentää julkista palveluverkkoa ja siten luoda ulkoistetuille ja yksityisille toimijoille markkinoita. Lääkäripulan ylläpitäminen on eräs esimerkki tällaisesta toiminnasta.

Porvarihallitus alas!

Kuunnelkaa tätä – hallitus on mätä! Demokraattinen vallankumous on alkanut!

Pidetään huoli siitä ettei vaalirahasotkuissa ryvettyneitä kansanedustajia ja ministereitä enää valita uudelleen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa. Sanotaan ei vanhasille, kaikkosille, tiuroille, kanervoille jne. Alas porvarihallitus, loppuu kansan jallitus!