”Maanpetturi!”
Tuo sana esiintyi usein väkijoukon huudoissa torstaina eduskuntatalon eteen kokoontuneessa kolmannessa Nyt saa riittää! -mielenosoituksessa. Sillä kuvailtiin niin Suomen hallitusta kuin useimpia portaita alas astelleita kansanedustajiakin, erityisesti kokoomuksen Ben Zyskowicziä.
Mielenosoittajia vihastutti tuona torstaipäivänä erityisesti se, että kansan tahdon vastaisesti Suomi otti merkittävän askeleen kohti sotilasliiton jäsenyyttä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö (kok), ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd) ja puolustusministeri Carl Haglund (rkp) osallistuivat tuolloin Naton huippukokoukseen Walesissa.
Tässä kokouksessa Suomi allekirjoitti ”isäntämaasopimuksen”, jota on verrattu historialliseen kauttakulkusopimukseen Saksan kanssa. Vaikka sopimuksen merkitystä on valtiojohdon taholta vähätelty, antaa se käytännössä muiden valtioiden armeijoille luvan käyttää Suomen aluetta operaatioihinsa.
* * *
Ihmetystä mielenosoittajien keskuudessa herätti erityisesti tapa, jolla Alexander Stubbin pätkähallitus on yrittänyt hyväksyttää isäntämaapöytäkirjan eduskunnan ohi, perustuslain ja valtiojärjestyksen vastaisesti. Tätä on perusteltu sillä, että kyseessä on ”poliittinen dokumentti” eikä varsinainen kansainvälinen sopimus. Esimerkiksi Ruotsissa pöytäkirjan hyväksymisestä on kuitenkin järjestetty eduskunnan äänestys.
Sopimuksen laillisuuden selvittämistä vaativa vetoomus on kerännyt verkossa jo 3000 nimeä. Myös kansanedustaja Pentti Kettunen (ps) on julkisuudessa muistuttanut, että Suomen sotilaallista päätäntävaltaa heikentävä sopimus olisi pitänyt hyväksyttää eduskunnalla.
Suomen laissa rikolliseksi maanpetturuudeksi katsotaan sekä ”Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen” että ”sotaan yllyttäminen”. Valtiopetos puolestaan on rikos, jossa ”valtiosääntöä rikkomalla yritetään kumota tai muuttaa Suomen valtiosääntö taikka muuttaa valtiojärjestystä.” Törkeäksi valtiopetos katsotaan, jos rikoksentekijä on ”valtion ylimpään poliittiseen tai sotilaalliseen johtoon kuuluva henkilö”.
Puheet maanpetturuudesta ja valtiorikoksista vaikuttavat siis legalistisesta näkökulmasta olevan tässä yhteydessä täysin oikeutettuja. Asiat kirjaimellisesti ottava voisi hyvinkin ihmetellä, missä viipyvät oikeustoimet, kun näitä lain rikkojia tuntuu riittävän ihan pääministeristä lähtien.
Politiikasta jotain ymmärtävä tietää toki, että valtaapitäville laki on aina niin kuin se luetaan.
* * *
Henkilökohtaisesti minua kuitenkin hirvittää jokin ihmisjoukossa, joka vaatii kiihkeästi maanpettureiden päitä vadille.
Vaikka eduskuntatalon eteen torstaina kokoontuneen mielenosoituksen närkästys kohdistui yksiselitteisesti Suomen hallitsevaan eliittiin ja sen sotasuunnitelmiin, historiallisesti maanpetturuus on ollut syyte, jonka avulla nimenomaan vallanpitäjät ovat voineet vangita ja teloittaa mielenosoittajia, toisinajattelijoita, vasemmistolaisia ja sodan vastustajia.
Kun nyt Suomi on sidottu isäntämaasopimuksella yhä tiiviimmin imperialismin pelinappulaksi ja suurvaltojen uhittelu kiristyy, sodan uhka on todellisempi kuin pitkiin aikoihin. Valtamediassa vellovan propagandan pelotellessa rajan yli ehkä jo huomenna vyöryvällä ryssällä on moni saatu mukaan mielettömään sotaa glorifioivaan kansallishurmokseen.
Eduskuntatalolla käyttämässäni puheenvuorossa muistutinkin ihmisiä, että mahdollisen Naton ja Venäjän välisen suursodan syttyessä häviävä osapuoli on väistämättä ihmiskunta. Jos meidät on ajettu tuon tuhoisan sodan osaksi, on hallitseva luokka täydellisesti epäonnistunut turvallisuutemme säilyttämisessä. Maamme on pettänyt meidät, ei toisin päin. Silloin jokaisen rauhaa rakastavan ihmisen velvollisuus on kieltäytyä tappamasta naapuriaan.
Sodan aikana juuri tällainen puhe katsottaisiin rikolliseksi maanpetturuudeksi. Kun tästä kansan kiihottamisesta on vieläpä olemassa videotallenne, jää nähtäväksi, vaatiiko joku vielä joskus minun lukitsemistani turvasäilöön.
* * *
Muistutin puheessani myös historiasta, tilanteesta sata vuotta sitten, joka monella pelottavalla tavalla muistuttaa nykypäivää. Silloin kilpavarustelu, sotilaallinen liittoutuminen ja rajojen siirtely johti Euroopassa ensimmäisen imperialistisen maailmansodan puhkeamiseen.
Tuolloin sosialidemokraattinen toinen internationaali hajosi, kun eurooppalaisten suurvaltojen demaripuolueet ryhtyivät kannattamaan työväenluokan internationalismin sijaan omien maittensa sotasuunnitelmia.
Tämän politiikan vastustajana profiloitui erityisesti eräs venäläinen sosialidemokraatti, joka nimitti tätä vasemmiston petturuutta ”sosialisovinismiksi”. Hänen mielestään työväenluokalla ei ollut ”kahden yhtä rosvomaisen ja saaliinhimoisen valtioryhmän välisessä sodassa” mitään voitettavaa. (Mikä olisikaan parempi kuvaus mahdolliselle Naton ja Venäjän väliselle konfliktille?)
[…] proletariaatti on jaettu kahtia ja poljettu, mutta kapitalistit hyötyvät rikastuen sodasta, lietsoen kansallisia ennakkoluuloja ja voimistaen taantumusta, joka on nostanut päätään kaikissa, jopa vapaimmissakin ja tasavaltalaisimmissakin maissa.
Ei tarvitse muuta kuin luoda silmäys nykyiseen sotaan siltä kannalta, että se on ”suur”-valtojen ja niiden sisällä olevien perusluokkien politiikan jatkoa, jotta voitaisiin huomata heti, kuinka huutavan historianvastainen, valheellinen ja teennäinen on se mielipide, että nykyisessä sodassa voitaisiin muka pitää oikeutettuna ”isänmaan puolustuksen” ajatusta.
Tämän sosialidemokraatin mukaan kahden porvarillisen valtion välisessä sodassa työväenliikkeen ainoa looginen vaihtoehto sotatilanteessa on toivoa — tai pikemminkin vauhdittaa! — oman hallituksensa tappiota. Vihollinen ei löydy juoksuhaudoista vaan jostain muualta.
Kun Italian sosialidemokraatit asettivat sodan aattona kysymyksen joukkolakosta, vastasi porvaristo heille – o m a l t a kannaltaan katsoen ehdottomasti oikein: se on valtiopetos, ja teidän suhteen menetellään samoin kuin petturien suhteen.
Se on totta, samoin kuin on totta sekin, että taisteluhaudoissa veljeileminen on valtiopetos. Ken kirjoittaa ”valtiopetosta” vastaan […] hän on porvarillisella, ei proletaarisella katsantokannalla.
Proletaari ei voi […] ojentaa (tosiasiallisesti) kättä veljelleen, ”vieraan”, ”meitä” vastaan sotivan maan proletaarille, tekemättä ”valtiopetosta”, jouduttamatta tappiota, edistämättä ”oman” imperialistisen ”suur”-valtansa luhistumista.
Historia on osoittanut näiden ajatusten olleen aivan oikeita.
Kuvitelkaapa, miten eri tavalla ensimmäinen maailmansota olisi mennyt, jos työläiset kaikkialla Euroopassa olisivat kieltäytyneet ampumasta toisiaan? Kuinka monia henkiä olisi voitu säästää turhalta kuolemalta? Olisiko maanosan tarvinnut todistaa toista maailmansotaa laisinkaan?
* * *
Vasemmiston onkin tänään syytä muistella uudelleen tuota tilannetta vuosisata sitten, ihan teoreettisena, periaatteellisena kysymyksenä.
Jos ja kun kahden maan hallitseva luokka on taas usuttamassa työläistä tappamaan naapurin työläisiä, onko mitään opittu menneisyydestä? Toistetaanko toisen internationaalin historiallinen virhe?
Omasta puolestani voin todeta etukäteen, etten tule koskemaan aseeseen, en ampumaan yhtäkään venäläistä tai muunkaan maalaista.
Voi olla, että Suomen hallitseva luokka tulee minut tästä syystä teloittamaan, kuten Arndt Pekurisen aikoinaan. Täten sotatilanteessa nimenomaan Suomen valtio ja sen hallitseva luokka on minulle välitön uhka, ei naapurimaan armeija.
Sisimmässäni toivon kuitenkin historian etenevän tällä kertaa toisin. Muutaman sodan vastustajan sijaan toivon kaikissa maissa syntyvän niin laajoja aseistakieltäytyjien liikkeitä, että niiden inspiroima kansalaistottelemattomuus kaataa hallitusten sotasuunnitelmat — ja mahdollisesti hallitukset itsensä.
Voisiko olla niin, että 2010-luvulla ihmiset ovat viisastuneet sen verran, että herrat saavat itse käydä sotansa?
Lukijat kurnuttavat