Helsingin huippukokouksen yhteydessä 16.7.2018 järjestettiin Finlandia-talolla Helsinki Against Trump and Putin -mielenosoitus.
Ruohonjuuritason kansalaisaktivistit avasivat tilan, jossa tavalliset ihmiset, pakolaiset ja siirtolaiset pääsivät ääneen maailmanpolitiikan tilasta.
Helsinki Against Trump and Putin, a grassroots coalition, is organizing a demonstration to take place from 12.00 to 17.00 on Monday 16.7. We will gather in Kaisaniemi Park at 11:30 and march to Finlandia Hall.The group is opening a space for ordinary people, refugees and migrants, Russian exiles and American activists to speak out against the war, xenophobia, sexism, homophobia and environmental destruction fueled by Putin’s and Trump’s governments.
Marja-Leena Ylen-Julin, mother of five and one organizer for the group said, ”we want to amplify the voices of all the people who are suffering under the policies of the Russian and United States governments. We want to hold an event clearly opposing the whole Trump-Putin agenda.”
”The world is embarrassed and angered by the presidents of these countries. Millions are terrorized by Putin’s militarism and homophobia. Trump is escalating wars around the world and is making open racism and misogyny normal at home. We need to not just resist Trump and Putin, but change the political environment that makes them possible.
Tiedonantajan numerossa 39 (28.10.2016) käsiteltiin lännen salattua osuutta Syyrian sodassa.
Juttukokonaisuudessa on toimituksen käännösjuttu Global Research -sivustolta ja Marja-Liisa Siiran kirjoittama mielipidekirjoitus, jossa referoidaan RT-uutissivustoa ja 21st Century Wire -blogia.
Ikävä kyllä juttuihin on livahtanut lukuisia virheitä, jotka vaihtelevat epätarkkuuksista suoranaiseen virhetietoon. Koska Tiedonantaja on työkalu meille, jotka yritämme muodostaa materialistista analyysiä maailman tapahtumista, on näihin välttämätöntä puuttua.
* * *
Ensimmäisessä jutussa huomio kiinnittyy ensin netissä laajalle levinneeseen valokuvaan Arizonan senaattori John McCainistä Syyriassa. Ongelmallista on, että kuva, kuvateksti, ja itse juttu eivät varsinaisesti liity toisiinsa.
Kuvatekstissä todetaan, että ”CIA on todistettavasti kouluttanut ISISin joukkoihin päätyneitä terroristeja”, joka lienee totta, mutta ei liity kuvaan tai tekstin seuraavaan lauseeseen:
”Kuvassa Yhdysvaltain republikaanisenaattori John McCain yhdessä tunnetun ISIS-johtajan Al-Baghdadin kanssa”.
Tätä yhteyttä ei ole todistettu, vaikka aiheesta onkin liikkunut paljon spekulaatiota.
Nämä arvuuttelut ovat kuitenkin pohjautuneet lähinnä taustalla näkyvän henkilön kasvonpiirteisiin, eivät todistettavissa oleviin linkkeihin McCainin ja ISISin välillä — eivätkä ne myöskään suoraan liity uutiseen CIA:n koulutustoiminnasta Jordaniassa.
Oikea muotoilu olisi siis ollut korkeintaan ”väitetysti yhdessä…”
* * *
Näitä spekulaatioita mielenkiintoisempi — ja todisteena langettavampi — on virallinen tarina kuvan takana.
Senaattorin matkan tarkoituksena toukokuussa 2013 oli todistaa, miten helppoa on löytää ja tavata ”luotettavia” syyrialaisia kapinallisia ja opponoida Obaman demokraattihallintoa, joka ei McCainin mielestä ollut tehnyt tarpeeksi kapinallisten tukemiseksi.
Myös sotilaspuolella oltiin vielä tuolloin epäileväisiä: Yhdysvaltain puolustusvoimien esikuntapäällikkö, kenraali Martin Dempsey varoitteli ettei USA:n kannata ryhtyä tukemaan ”Vapaata Syyrian armeijaa” FSA:ta sotilaallisesti, sillä sillä epäiltiin olevan linkkejä al-Qaidaan.
Todistaakseen ”hyvien kapinallisten” yhteistyön helppoutta McCain tapasi ISISiä vastaan sotivan FSA:n taistelijoita leirillä Turkin ja Syyrian rajalla. Valokuvassa esiintyvät miehet eivät siis ole saatavissa olevan tiedon perusteella ISIS-joukkoja vaan FSA:n alaisuudessa toimivan ”Pohjoisen myrskyn prikaatin” (Asifat al Shamal) miehiä.
Jo ennen McCainin vierailua tämän ryhmän maine oli kyseenalainen. Vuonna 2012 prikaatia syytettiin 11 libanonilaisen shiia-pyhiinvaeltajan kidnappauksesta. Lokakuussa 2012 ryhmä julisti itse olleensa libanonilaisen journalistin Fidaa Itanin kidnappauksen takana.
Elokuussa 2013 yhdysvaltalainen journalisti Steven Sotloff saapui samalle leirille jolla McCain oli vieraillut, tavoitteenaan raportoida Syyrian sodasta. Pohjoisen myrskyn prikaati pidätti tuolloin Sotloffin leirin mediakeskuksella epäiltynä toimimisesta Assadin hallituksen hyväksi. Kun journalistin lopulta annettiin jatkaa rajalta, hän joutui ISIS-joukkojen käsiin.
Loppu on tiedossa — mies murhattiin brutaalisti ISISin levittämällä propagandavideolla.
Sotloffin ystävän Barak Barfin mukaan joku rajaleirin Pohjoisen myrskyn prikaatilaisista myi Sotloffin ISISille hyvään 25-50 000 dollarin hintaan.
Barfi on julkisuudessa hyökännyt rajusti McCainia ja USA:n hallitusta vastaan näiden veljeilystä kyseisen ryhmän kanssa. McCainin esikunnan ja Obaman hallinnon mukaan Barfin esittämä väite on ISISin disinformaatiota.
Kenenkään tiedossa ei ole varmasti, miten journalisti päätyi ISISin käsiin.
* * *
Mistä valokuva siis itse asiassa kertoo?
McCain ei tavannut ISIS-johtoa, mutta kylläkin yhden Syyrian loputtomista aseistetuista ryhmistä, jonka poliittinen ideologia ja liittolaissuhteet ovat aina olleet hyvin epäselviä — ja jonka toimintatapoihin kuuluvat siviilien, myös journalistien, kidnappaukset.
Sen sijaan, että McCainin visiitti rajaleirille paljastaisi CIA:n ohjailevan ISISiä, se kertookin päinvastaista: koska vuonna 2013 Syyriassa taistelleet joukot eivät olleet oikein kenenkään ohjauksessa, yhdysvaltalaiset toimijat etsivät kuumeisesti mitä hyvänsä myötämielistä ryhmää, jonka kautta saada alue hallintaansa. Kumppanit eivät vain oikein osoittautuneet kauhean luotettaviksi.
Syyskuussa 2014 Yhdysvaltain sotilaskomento Pentagon perusti oman ohjelmansa syyrialaisryhmien aseistamiseksi Jordaniassa. Tämä Train and Equip Program(”Kouluta ja varusta -ohjelma”) on budjetiltaan 500 miljoonaa dollaria vuodessa. Pentagonin tukemiin, ISISiä vastaan taisteleviin ryhmiin kuuluivat mm. islamistinen ”Mujahideen-armeija” ja Harakat Hazm. Tavoitteena oli kouluttaa 5 000 sotilasta kolmen vuoden aikana.
Maaliskuussa 2015 lopulta vain 200 aloitti koulutuksen, joista valtaosa lopetti koulutuksen kesken kuultuaan, ettei Yhdysvallat halunnut heidän taistelevan Assadia vastaan vaan nimenomaan ISISiä. Lopulta saatiin muodostettua vain noin 50-70 taistelijaa käsittävä ”Divisioona 30”. Rajan ylitettyään joukot joutuivat pikaisesti islamistisen al-Nusra-rintaman vangitsemiksi.
Syyskuussa 2015 yritettiin uudelleen: kurditaistelijoiden puolustaman Kobanen menestyksen innoittamana koulutettiin toinen Divisioona 30 taistelemaan ISISiä vastaan. Pian rajan ylitettyään tämä ryhmä kuitenkin luovutti upouudet Toyota-avolavansa, aseensa ja varusteensa al-Nusra-rintamalle. Syyskuun lopulla Yhdysvaltain armeijan kenraali Lloyd Austinarvioi, että joukkoja on jälkellä ”neljä tai viisi” miestä. Loput ilmeisesti liittyivät ”Syyrian demokraattisiin voimiin” (SDF).
Pentagonin ohjelma oli siis surkea epäonnistuminen.
Erityisen selväksi tämä kävi tänä vuonna, kun samalla Turkin ja Syyrian raja-alueella Marean kaupungissa CIA:n aseistama sotajoukko Fursan al Haq, ”Oikeamielisyyden ritarit”, joutui Pentagonin aseistaman SDF:n hyökkäyksen kohteeksi. Ryhmät tulittivat toisiaan ja lopulta voitolle jäi SDF.
Pentagon ei tosin ilmeisesti aseistanut juuri sitä osaa SDF:stä, joka hyökkäsi CIA:n ”ritarien” kimppuun, mutta yhtä kaikki: Syyriassa USA:n toinen käsi ei todella tiedä, mitä toinen tekee.
* * *
”I am not expert enough”
Myös itse artikkelin leipätekstissä on joitakin epätarkkuuksia.
Teksti on suomennettu ja lyhennetty versio Global Researchin artikkelista Timeline of CIA interventions in Syria, joka puolestaan on alunperin ilmestynyt oikeistoliberaalissa Lew Rockwell -blogissa. Sen on kirjoittanut yhdysvaltalainen Buffalon yliopiston emeritusprofessori Michael S. Rozeff.
Ensinnäkin Tiedonantajan artikkelissa väitetään Rozeffin olevan ”Syyria-asiantuntija”, mikä ei pidä paikkaansa, eikä sellaista väitä Rozeff itsekään. Tosiasiassa kyseessä on finanssialan ja hallintotieteiden professori, jonka asiantuntemus on osakekaupan ja kirjanpidon aloilla. Työnsä ohella Rozeff kirjoittaa mielipidekirjoituksia poliittisista aiheista, pääasiassa laissez faire -kapitalismin vapauttavasta voimasta.
* * *
Tekstissä törmätään muihinkin olemattomiin asiantuntijoihin. Rozeffin artikkelin suomennos väittää seuraavaa:
”Asiantuntijoiden mukaan Daraa’n protestiliikkeessä [maaliskuussa 2011] oli mukana islamistisia terroristeja, joita tukivat sekä Israelin tiedustelupalvelu Mossad että läntiset tiedustelupalvelut.”
Tarkemmalla luennalla paljastuu, että näitä ”asiantuntijoita” on tasan yksi, Global Researchin perustaja ja mielikuvituksellinen salaliittoteoreetikko, kanadalainen professori Michel Chossudovsky, joka spekuloi Daraa’n protestien ”näyttäneen” lavastetulta tapahtumalta johon ”todennäköisesti” läntiset tiedustelupalvelut ja/tai Mossad sekaantuivat. Kyseessä on siis arvaus.
Tämä ei Chossudovskylle ole mitään uutta. Mieheltä löytyy vastaava salaliittoteoria jokaisesta viime vuosien kansannoususta ja protestiliikkeestä. Syyrian lisäksi myös Egyptin, Tunisian ja koko Arabikevään protestiliikkeet, Yhdysvaltain rahamaailmaa vastaan suuntautunut Occupy Wall Street -liike, globaalikapitalismia vastustava Sosiaalifoorumi-liike ja jopa anonyymien nettiaktivistien Anonymous-liike ovat kaikki Chossudovskyn mukaan tavalla tai toisella CIA:n taskussa.
Tällainen ”analyysi” siirtyy materialismin piiristä jämäkästi fantastisen ajattelun kategoriaan.
* * *
Suomennos jatkuu:
”CIA koulutti Syyrian opposition taistelijoita [lokakuussa 2013]. Kokonaismäärä oli jopa 100 000 taistelijaa. Yhdysvaltain viranomaisten arvion mukaan niistä noin 20 000 edusti ääri-islamistisia terroristeja.”
Tässä Tiedonantajan käännös onnahtaa pahemman kerran, ja Rozeffin artikkelin pointti kääntyy täysin päälaelleen. Lukijalle välittyy kuva, että CIA:n kouluttamia taistelijoita olisi Syyriassa 100 000, joista 20 000 ääri-islamistia!
Alkuperäisessä jutussa lainataan Washington Postin artikkelia, jossa itse asiassa sanotaan jotain ihan muuta: ”CIA laajentaa salaista hankettaan opposition taistelijoiden kouluttamiseksi Syyriassa” koska ns. maltilliset kapinalliset ovat jäämässä alakynteen. ”Ohjelman tahti on tosin niin hidas, että se ei ole kuin pieni pisara taistelijoiden kokonaismäärässä, joka on noin 100 000.”
Siis taistelijoita yhteensä oli Syyriassa 100 000, joista Yhdysvaltain viranomaisten arvion mukaan 20 000 edusti ääri-islamismia. Tätä ei katsottu hyvällä, joten ääri-islamistien vastapainoksi CIA ryhtyi kouluttamaan kourallisen ”omia”, vähemmän ”äärimmäisiä” taistelijoitaan FSA:n riveihin.
Arviot CIA:n kouluttamien joukkojen lukumäärästä vaihtelevat. Reutersin siteeraamanDer Spiegelin mukaan näitä taistelijoita oli maaliskuussa 2013 koulutettu 200, ja vuoden loppuun mennessä tavoite olisi ollut 1500. Jordanian tiedustelupalvelun sanotaan olevan mukana projektissa. Vahvistamattomien raporttien mukaan ohjelman tavoitteena olisi tusinan verran yksiköitä joihin kuuluisi noin 10 000 taistelijaa.
Kesäkuussa 2015 Washington Post uutisoi projektin määrärahojen pienentyvän 20% Yhdysvaltain kongressin tiedustelukomitean päätöksellä — huimasta miljardista dollarista vuodessa. Lehden siteeraamien nimettömien viranomaislähteiden mukaan koulutettuja ja varustettuja taistelijoita viime vuosien aikana olisi lähes 10 000. ”Vapaan Syyrian armeijan Eteläiseksi rintamaksi” nimitetyn koalition tukijoiksi mainitaan myös Saudi-Arabia, Qatar ja Turkki.
Lehtitietojen perusteella 10 000 on siis ehdoton maksimi CIA:n kouluttamille FSA:n joukoille, ei sentään 100 000 — ja tämä siis vasta kesäkuussa 2015, ei lokakuussa 2013.
Kun muistetaan Pentagonin vastaavan ohjelman onnistuneisuus, voidaan vain arvuutella, moniko näistä joukoista lopulta päätyi oikeasti taistelemaan Syyriassa — puhumattakaan siitä, kenen puolelle!
* * *
Omituinen yksityiskohta on myös, että Tiedonantajan suomennoksen loppuun on jostain livahtanut äärioikeiston salaliittoteoreetikoiden suosiossa oleva käsite ”Uusi maailmanjärjestys” isolla U:lla (engl. New World Order, NWO).
Alkuperäisessä artikkelissa Rozeff käyttää kuitenkin termiä ”some kind of world order”, ei erisnimi vaan yleisesti ”jonkinlainen maailmanjärjestys”.
Tämä saattaa vaikuttaa pieneltä detaljilta, mutta muuttaa omalta osaltaan artikkelin sävyä humpuukin suuntaan. Tosiasiassa Rozeff, vaikka löytyykin Tiedonantajan aatemaailman toiselta vastalaidalta ja on tullut julkaistuksi varsin kirjavaa sisältöä jakavalla sivustolla, näyttää kuitenkin pidättyvän teksteissään tosimaailman piirissä eikä sorru värikkäisiin NWO-fantasioihin.
* * *
Rozeffin artikkelia seuraa toinen, alatyylisempi juttu, jossa kommentoidaan ”lelusalakuljettaja” Rami Adhamin tapausta ja laajemmin median yksisilmäisyyttä Syyrian sodan uutisoinnissa.
Artikkelin ensimmäisessä osassa Marja-Liisa Siira käy läpi, miten suomalainen media nielaisi Adhamin narratiivin eikä kyseenalaistanut tämän al-Nusra-sympatioita, vaikka mies toi ne avoimesti ilmi. Tämä on oleellinen huomio.
Seuraavaksi kritiikkiä saa Rami Abdulrahmanin (Osama Suleiman) pyörittämä Syrian Observatory for Human Rights (SOHR). Kyseessä on Englannista käsin toimiva verkkosivu, jonne kaksi ihmistä päivittää Syyriasta puhelimitse saamiaan tietoja sodan ihmisuhrien lukumääristä. Erikoista on, että ilmeisen amatöörimäinen sivusto on tullut siteeratuksi laajalti valtamediassa.
MLS:n jutussa SOHR saa jutussa paheksuntaa mm. siksi, että se ”ratsasti kansainvälisen Human Rights Watch -järjestön maineella.”
Niin. Sehän olisi aika noloa, jos paljastuisi että on perustanut tietonsa sivustoon, joka ratsastaa kansainvälisen ihmisoikeusjärjestön maineella, mutta jolla ei oikeasti ole mitään sen kanssa tekemistä.
Mielenkiintoisesti Siira viittaa tekstissä Abdulrahmaniin ”pitsanpaistajana” — nimitys, jota ei löydy artikkelin loppuun merkityistä lähteistä. Siira tietää myös kertoa:
Tämä ”tietotoimisto” … välitti jihadistien tuottamia uutisia ja ilmeisesti aika paljon omasta päästä keksittyjä ’tietoja’.
SOHR ei lähteenä todellakaan vaikuta olevan sieltä luotettavimmasta päästä. Suurin ongelma on, ettei sivusto itse anna juuri minkäänlaisia lähteitä tiedoilleen. Sivustolta kuitenkin löytyy tietoa myös jihadistien (sekä ISIS että al-Nusra) vähemmän mairittelevista teoista. Lisäksi sivustoa aiemmin ylläpitänyt Mousab Azzawi erotettiin sillä perusteella, että tämä vastusti Assadin hallintoa eikä halunnut raportoida lojalistien kärsimistä tappioista.
Tiedonantajan lukijoille informatiivista olisikin ollut kuulla muutama esimerkki näistä väitetyistä jihadistien tai ”ilmeisesti” omasta päästä keksityistä uutisista ja ”tiedoista” jotka ovat saaneet ympärilleen lainausmerkit, kun sellaista kirjoittajalla selkeästi on.
Pikaisella etsinnällä Abdulrahmania on syyttänyt valehtelusta ainakin Venäjän puolustusministeriön tiedottaja Maria Zakharova. Hän on myös ainoa hakukoneiden löytämä lähde, joka tuo esiin miehen olleen joskus töissä ”grillikioskilla”. Tähän ilmeisesti viitataan ”pitsanpaistamisella”, mutta se ei lukijoille täysin avaudu.
Zakharovan mukaan SOHR:n levittämää valhetta on, että Venäjän ilmavoimat olisivat pommittaneet sairaalaa Idlibissä lokakuussa 2015. Tällä viitataan oletettavasti Sarminin sairaalan pommitukseen 20.10.2015. Tästä kertoi kuitenkin laaja joukko eri järjestöjä, pääasiassa erilaisia lääkärien järjestöjä.
Venäjän puolustusministeriö julkaisi tuolloin Twitterissä kuvia sairaalasta ja väitti sen olevan ”täydellisen vaurioitumaton”. Tämä oli puoliksi totta: Sairaala jäi pystyyn, mutta vieressä seissyt koulu räjähti maan tasalle.
Vielä tällä otannalla ei ole kauhean selvää, että SOHR olisi lähteenä ainakaan kovin paljon vähemmän Venäjän puolustusministeriötä luotettavampi.
* * *
Sitten tekstissä arvioidaan Itä-Aleppossa toimivaa, lähinnä YouTubessa videoita julkaisevaa Aleppo Media Centeriä, jonka Aleppossa kuvatut videot ovat olleet lähteenä monien pommitusten vaikutuksia arvioitaessa. Jutussa mainituista lähteistä AMC lienee luotettavin jo ihan siksi, että se on oikeasti paikan päällä ja keskittyy videon tuotantoon.
Tämäkin tosin on MLS:n mukaan ongelmallista: siinä missä SOHR:n tiedot eivät voi pitää paikkaansa, koska se ei ole Syyriassa, AMC taas on epäilyttävä siksi, että se toimii kapinallisen al-Nusran hallitsemalla alueella. Toisaalta, jos ei toimisi, sitä voisi taas kritisoida siitä, ettei se ole tapahtumapaikalla!
AMC saa myös kritiikkiä siitä, että se on saanut rahaa Ranskan ulkoministeriöltä ja Washingtonissa sijaitsevalta Syrian Expatriates Organisation SEO:lta, jotka molemmat vastustavat Assadin hallintoa.
Ranskan ulkoministeriön tuki on kieltämättä aidosti mielenkiintoinen tieto, mutta ei lopulta välttämättä kovin yllättävä.
MLS kirjoittaa:
”Mainoslätkän mukaan AMC:tä tukevat kaikkki[sic] merkittävät kansainväliset mediat: CNN, New York Times, Washington Post, BBC News, Guardian ja Al Jazeera [Qatar].”
Tämä väite taas ei vaikuta pitävän paikkaansa. Tällaista ”mainoslätkää” ei ainakaan löydy suoraan mistään AMC:n sivuilta.
Siira viittaakin tässä ilmeisesti lähteenään käyttämäänsä 21st Century Wire -blogiin, johon tällainen kuva on tehty kuvituskuvaksi selventämään, mitkä kanavat ovat hyödyntäneet AMC:n materiaalia.
On jokseenkin hälyttävää, jos toisten tarkkuutta kritisoiva kirjoittaja ei itse erota kuvituskuvan ja alkuperäisen lähteen eroa — ja että tämä pääsee ilman tarkistusta sanomalehteen.
* * *
Teksti jatkuu:
”Ei ihme, että Aleppon Al-Nusra-rintaman tuottamat ’uutiset’ rauniokasoista ja ’Dusty Boysta’ leviävät tehokkaasti ympäri läntistä mediaa. Myös meille.”
On tietenkin totta, että kuvat Alepposta leviävät läntisessä mediassa paremmin kuin kuvat islamistikapinallisten ”helvetinkanuunoiden” aiheuttamasta tuhosta, puhumattakaan Jemenistä ym., sillä ne tukevat ”läntistä” narratiivia. Siksi myös Ranskan ulkoministeriö oletettavasti tukee toimintaa.
Tämä epäsuhta on tosiasia, ja hyvä pitää mielessä alueelta tulevaa tietoa arvioidessa. Sen tiedostaminen on kuitenkin täysin eri asia kuin väittää, että toinen näistä kuvista olisi kokonaan lavastettu, kuten Marja-Liisa Siira tuntuu tekevän pukiessaan jälleen lainausmerkit sanan ”uutiset” ympärille. Uutiset Aleppon rauniokasoista eivät siis olisi uutisia lainkaan.
* * *
Tämä käy yksiin kirjoittajan aiempien mielipiteiden kanssa. Kun Aleppossa pommitettiin M10-sairaalaa 28. syyskuuta ja 1. lokakuuta, Siira väitti Facebookissa 9.10. virheellisesti, että koko
”uutinen sairaaloiden pommittamisesta Itä-Aleppossa lähti liikkeelle yhdestä falskista twiitistä, johon oli liitetty kuva raunioista. Kuva olikin Gazan raunioista. Nyt twiitti on poistettu. Mutta legenda elää ihmisten mielissä – koska media ei sitä oikaise. Ei koskaan. Helppoa on sotapropagandan läpimeno lännen mediassa, koska enää ei mitään tarkisteta. Twiiteistä tehdään surutta uutisia.”
Kun AMC:n YouTube-kanavalta sitten löytyi videokuvaa kyseisestä sairaalapommituksesta joka todisti vähintään sen, ettei kyse ole mistään ”yhdestä twiitistä”, oli se MLS:lle yksiselitteisesti ”jihadistien propagandaa”, joka olisi vielä erikseen pitänyt jollain tavalla vahvistaa.
Saattaa hyvin olla, että videon oli kuvannut joku, jolla on sympatioita tuon tai tämän jihadistiryhmän suuntaan. Se on jopa todennäköistä. Se ei kuitenkaan vielä voi automaattisesti tarkoittaa, että koko videolla näkyvä sairaala on lavastettu.
Tietenkin se voi olla myös sitä — kaikkihan on nykyään mahdollista. Mutta tämä väite vaatisi tuekseen edes jonkinlaista todistusaineistoa. Sellaista arviota ei voi tehdä etukäteen omien mieltymystensä mukaan.
Mitä tulee sairaalapommituksiin yleensä, niiden olemassaolo ilmiönä ei todellakaan roiku pelkästään jonkin yhden twiitin tai uutisen varassa. Yhdysvaltalainen Physicians for Human Rights (Lääkärit ihmisoikeuksien puolesta) on kerännyt terveydenhuoltoon kohdistuneista iskuista Syyriassa erittäin laajan interaktiivisen aineiston lähdeviitteineen ja paikkatietoineen, johon jokaisen kannattaa tutustua.
Tämä on siis se tiedon määrä, joka tulisi kumota, jos halutaan olla sitä mieltä ettei sairaaloita laisinkaan pommiteta Syyriassa.
* * *
Myös ”Dusty Boy” on saanut Marja-Liisa Siiran tekstissä ympärilleen lainausmerkit. Dusty Boyllä viitataan valokuvaan ”pölyisestä pojasta” Omran Daqneeshista.
MLS:n lähteenä käyttämässä blogissa väitetään suoraan, että AMC olisi väärentänyt kyseisen valokuvan.
Tämän väitteen tueksi blogiin on linkitetty yhdysvaltalaisen Jay Dyerin juontama YouTube-video. Blogissa Dyer kertoo olevansa kirjailija, jonka tuleva kirja on Esoteerinen Hollywood: Seksiä, kultteja ja symboleita elokuvissa. Asiantuntemusta kerrakseen.
Tässä vaiheessa puhutaan siis Seiska-lehden tasoisesta roskajournalismista höystettynä kunnon annoksella psykedeliaa. Kyllä: tämä on se lähde, jonka Marja-Liisa Siiran kriittinen silmä kelpuuttaa, siinä missä video jostain sairaalasta ei vielä todista yhtään mitään.
Videolla Dyer ei itse asiassa esitä yhtäkään todistetta väitteensä tueksi — siinä todetaan ainoastaan, että tilanne ”näyttää lavastetulta”. Siis jälleen arvaus.
Todisteiden sijaan Dyer siirtyykin maalailemaan kuvaa suuresta ”edistyksellisten” (lue: vasemmiston) salajuonesta, jossa myös esimerkiksi mediassa levinnyt valokuva Välimerellä hukkuneesta syyrialaisesta pakolaislapsesta, Alan Kurdista, oli lavastettu ajamaan ”edistyksellisten agendaa Euroopan rajojen avaamiseksi” ja ”maahanmuuttokriitikoiden leimaamista rasisteiksi”.
Nyt ollaan jo päästy todellisiin pohjamutiin — Seiskasta MV-lehden tasolle.
Muissa puheenvuoroissaan Dyer paljastaa mm. ”esoteeristen elokuva-arvostelujen” kautta miten vuoden 1982 Disney-elokuva Tron on ”kommarien” mielenhallintaväline, kuinka ”dialektinen marxismi” on Illuminatin salajuoni maailman valloittamiseksi ja miten saksalainen Theodore[sic] Adorno suunnitteli Beatlesin musiikin kautta levittävänsä psykedeelisiä huumeita, feminismiä ja skitsofreniaa länsimaihin hyökätäkseen Jumalaa ja luontoa vastaan.
Ollaan päädytty taas syvälle fantasiaan ja kenties jo jonkin asteen psykoosiin. Onkin ”kohtuullisen” ironista, että kaikki tämä löytyy lähteenä artikkelista, joka on väliotsikoitu Syyria-raportoinnin oudot lähteet!
* * *
Summauksena, on siis ilmeistä, että Syyriassa käydään brutaalin proxy-sodan lisäksi mittavaa propagandasotaa, jossa lännellä todella on näppinsä pelissä monin kyseenalaisin tavoin. Siinä lähdekritiikki on erittäin tärkeää sekä journalisteille että poliittisille toimijoille.
Materialistiseen analyysiin politiikassaan nojaavilta lähdekritiikkiä pitäisi kuitenkin löytyä myös silloin, kun näkemykset sattuvat olemaan omien ennakkokäsitysten kannalta miellyttäviä. Toisia ei yksinkertaiseisti voi uskottavasti kritisoida ”omituisista lähteistä”, jos itse menee ja julkaisee artikkelin joissa lähteeksi kelpaa blogi, joka uutisoi CIA:n Syyria-yhteyksien lisäksi myös CIA:n yhteyksistä ulkoavaruuden muukalaisiin.
Tässä myös Tiedonantajalta voisi jatkossa olettaa hiukan tarkempaa faktantarkistusta — sekä pohdintaa siitä, minkälaisia ääniä nostetaan eri alojen ”asiantuntijoiksi”. On suoraan sanottuna vähän harmillista lukea Suomen ainoasta marxilaisesta viikkolehdestä yhdysvaltalaisten Mises-instituutin pörssimeklarien, kanadalaisten salaliittoteoreetikoiden ja ilmeisen raivohullujen antikommunistien blogeissa esitettyjä näkemyksiä Syyriasta. Niitä varten on varmuudella muitakin lehtiä.
Itseäni kiinnostaisi enemmän luokkakantainen analyysi. Ja kun Syyriasta on puhe — ehkei olisi kohtuutonta pyytää, että joltakulta syyrialaiseltakin kysyttäisiin.
Viime viikolla sohaisin pitkästä aikaa Venäjä-keskustelun herhiläispesää.
Kuvasin rauhanjärjestöjen yhteistyössä järjestämän We Refuse to be Enemies -rauhanmarssin tapahtumia ja sen yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa venäläinen oppositiotoimittaja varoitti olemaan tarkastelematta Ukrainan sisällissotaa vain Putinin kautta.
Kuvasin myös tapahtuman ympärillä käytyä, sangen ikävää sosiaalisen median keskustelua. Sen perusteella näyttää siltä, että kun esittää kansojen välille tunnuksen ”Emme ole vihollisia!” on se nimenomaan takuuvarma tapa löytää vihollisia, suunnasta jos toisestakin.
Onneksi me tietokonepelien pelaajat tiedämme, mitä se tarkoittaa.
* * *
Viime lauantaina, vaalipäivän aattona valmistauduin osallistumaan maailmanlaajuiseen TTIP-mielenosoitukseen. (Venäjän juonia tämäkin mielenosoitusliike, mutta siitä joskus myöhemmin.)
Odotellessani linja-autoa sipoolaisen lähikaupan nurkkaan rakennetussa kahviossa lukaisin tapojeni vastaisesti läpi päivän Ilta-Sanomat.
Lehti oli jälleen oikea malliesimerkki siitä, kuinka kansakunnan mielipideilmastoa muokataan pelkoa ja paranoiaa lietsomalla — vihjauksia, puolitotuuksia ja epärehellisiä otsikkoja.
Lehdessä kokonaisen keskiaukeaman mielipidekirjoitukselleen varannut toimittaja Arja Paananen muun muassa tiesi enemmän tai vähemmän varmuudella sanoa, että myös eduskuntavaaleissa oli ehdokkaina mukana Putinin agentteja!
Euroopassa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka Putin yrittää tahallaan hajottaa Euroopan unionia tukemalla eri maiden äärioikeistoa ja äärivasemmistoa jopa rahallisesti. Olisi naiivia ajatella, että tällainen yritys omien ”vaikuttaja-agenttien” ja ”riidankylväjien” saamiseksi valtaan ei olisi parhaillaan käynnissä myös meillä Suomessa. Tätäkin äänestäjien on hyvä miettiä sunnuntaina, ennen kuin lappu putoaa uurnaan.
Keitä nämä ehdokkaat olivat — sitä juttu ei tietenkään kerro. Mutta ei se mitään — kuten Paananen meille muistuttaa:
Venäjän kanssa on joskus parempi uskoa intuitioonsa kuin odottaa kaikkien faktojen selviämistä …
* * *
Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!
Vahvan intuition varassa on ilmeisesti kirjoitettu myös samassa 18.4. ilmestyneessä lehdessä vanhan oikeistodemarin, entisen tupakkateollisuuden lobbarin ja tv-visailujuontajan Lasse Lehtisen kirjailema kliseiden kokoelma, jossa rauhanaktivistit — tai ”kommunistien rintaperilliset” — saavat jälleen kuulla kunniansa.
Kolumnin oleellisin sisältö on, että Lehtinen esittää närkästynyttä, kun ei ole saanut kutsua rauhanmarssille, vaikka 70-luvullakin sellaisia järjestettiin. Kukaan ei ilmeisesti ole kertonut Lehtiselle, että ei kukaan tule sieltä työpöydän takaa marssille hakemaan, kyllä se pitää itse aktivoitua.
Mutta hetkonen… Missä olen kuullut tämän saman jutun aikaisemmin?
Yle Uutiset 10.4.2015.
Niinpä niin. Lehtisen kolumnin teksti on oleellisilta osin suora kopio 10.4. ilmestyneestä Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista, Venäjän verkossa: Naapurin palveluksessa.
Tässä Venäjän mediaa käsitelleessä jutussa toimittaja Jarmo Mäkelä antaa otsikon kautta ymmärtää, että ”naapurin palveluksessa” ovat ainakin Suomen Rauhanpuolustajat, Maan Ystävät ja (nyt entinen) oppositiokansanedustaja Jyrki Yrttiaho, koska venäläinen media on kertonut heidän antimilitaristisista ja isäntämaasopimuksen vastaisista aloitteistaan.
Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo seuraavaa:
… suomalainen rauhanliike on Venäjän mediassa kerrotun mukaan taas nostamassa päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoimisen vuoksi. Uutistoimisto TASS tiesi viime kuun alussa kertoa, kuinka Suomen rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet syvän huolensa siitä, että Yhdysvaltain ja Suomen ilmavoimat harjoittelivat yhdessä Porin edustalla.
Tässä näkökulma on siis vielä nimellisesti siinä, miten Venäjän media suomalaisen rauhanliikeen näkee.
Syytös on silti selvä: Suomalainen rauhanliike on hiljaa Ukrainan tilanteesta, ja toimii Venäjän hyväksi.
* * *
Kuten Lehtinen kolumnissaan, Mäkeläkin aloittaa juttunsa kertomalla tarinan hurskaasta toiveestaan saada vihdoin ja viimein uudelleen kutsu rauhanmarssille. On se kumma, kun ei postissa tule kutsukirjettä!
Lasse Lehtinen kertoo tismalleen saman kaskun 70-luvun mielenosoituksista, mutta varmuuden vuoksi jatkaa vielä nykypäivän Rauhanpuolustajien leimaamista muistuttamalla Wikipedian asiantuntemuksella, mitä järjestö teki 47 vuotta sitten.
Paradoksaalisesti Lehtisen tekstissä kiitosta saa Naton kansainvälisiä lakeja rikkonut ”humanitaarinen interventio” Serbiassa.
Silloin rauhanliike varoitti, että kansainvälisten lakien yli kävelemisellä tulee olemaan kauaskantoiset seurauksensa. Juuri tuo interventio aloitti sen kansainvälisen lain kunnioituksen murentamisprosessin, jonka ansiosta Venäjäkin katsoo tänään, että sillä on yhtäläinen oikeus ”humanitaarisiin interventioihin” omien rajojensa ulkopuolella.
Olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella tarkemmin, mitä rauhanliike silloin yritti sanoa?
* * *
Väärin mielenosoitettu. T. Lasse
Seuraavaksi tekstissä siirrytään oikopäätä tyrmäämään se kerta, kun suomalaiset rauhanjärjestöt itse asiassa marssivat sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöille maaliskuussa 2014, ja esittivät vaatimuksensa tasapuolisesti kummallekin. Tämä ei käy Lehtisen valmiiseen narratiiviin, joten se on armotta lytättävä.
On surkuhupaisaa, että tässäkin rauhanliike sai paskaa niskaansa kummaltakin puolelta. Lehtisen ideologisten lasien läpi katsottuna mielenosoitus olikin Venäjään päin kallellaan, koska Venäjän lähetystöllä ei luovutettu kirjallista vetoomusta kuten Ukrainan lähetystöllä.
Samaan aikaan Venäjä-symppareiden näkökulmasta mielenosoitus oli kammottava, Nato-myönteinen provokaatio, koska Ukrainan suurlähetystöllä käytiin aamuvarhaisella, jolloin monikaan ei ehtinyt mukaan, ja Venäjän suurlähetystöllä oltiin työpäivän päätyttyä, jolloin paikalla oli yli 200 ihmistä. Rauhanjärjestöt saivat silloin kuulla olevansa USA:n taskussa.
Niin tai näin, molempien osapuolien silmissä rauhanliike on jälleen on taas saatu kätevästi lytätyksi — Lehtisen tapauksessa tosin vuoden viiveellä.
Varsinaisista mielenosoittajien esittämistä ajatuksista, konfliktin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ei tarvitse edes keskustella, kun kyseessä on joka tapauksessa kommunistien/CIA:n salajuoni.
* * *
Koska kolumnin kirjoittaminen on lopulta aika vaikeaa puuhaa, Lehtinen on kopioinut aloituksensa lisäksi myös juttunsa varsinaisen pihvin Mäkelältä. Tässä teksti on muutamia sanamuutoksia lukuunottamatta sama kuin Ylellä:
Rauhanliike on tänäkin vuonna nostanut päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoitumisen takia.
Tekstistä on tosin pudonnut pois se kohta, jossa tämän kerrotaan olevan Venäjän median näkökulma alkuvuodelta. Lehtinen kertoo asian ajankohtaisena totuutena.
Mikä ongelma tässä sitten on?
No, väite siitä, ettei rauhanliike olisi ollut tänä vuonna liikkeellä Ukrainan sotaa vastaan ei yksinkertaisesti ollut totta. Näin suoran valheen lukeminen valtakunnallisesta lehdestä aiheutti varsin hämmentävää kognitiivista dissonanssia — kyllä minä aika varmasti muistan, että tiistaina oltiin liikkeellä…
Jo Ylen jutun ilmestyessä 10.4. verkossa kiersi kolmen suomalaisen rauhanjärjestön kutsu osallistua 14.4. järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen.
Lauantaina 18.4. Lehtisen kolumnin ilmestyttyä tuo mielenosoitus oli jo pidetty — Lehtisen itkiessä, ettei rauhanliike tänä vuonna ole tehnyt mitään, oli se samalla viikolla marssinut läpi Helsingin, ottaen jälleen kantaa kriisin rauhanomaisen ratkaisun puolesta.
Viimeistään silloin väite siitä, ettei rauhanliike ole tänä vuonna ”nostanut päätään” Ukrainan sotaa vastaan oli siis puhtaasti asiavirhe. Sen olisi voinut todeta helpolla Google-haulla, jos asia olisi edes himpun vertaa kiinnostanut. Ilmeisesti Ilta-Sanomilla ei kolumnistien faktoja pruukata tarkistella.
Todellisuuden kommentointia helpompi onkin tietenkin laiskan kolumnistin copy-pastetella kaverin juttuja netistä, muistella 70-lukua ja itkeä krokotiilinkyyneliään.
Mikähän näiden Lehtisten norsunluutornin osoite mahtaa olla, että kutsu tavoittaisi seuraavalla kerralla heidätkin?
Twitterin armottomilla kybersotakentillä informaatiosodankäynti jatkuu päivästä toiseen aivan yhtä mielettömänä.
Illalla meinasin hengittää kokouskahvit väärään kurkkuun, kun näin tämän, aiemmista keskusteluista tutun sotatieteiden tohtorin viimeisimmän julistuksen:
Kyllä, tässä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija toteaa ykskantaan, ”vielä kerran”, suomalaisen rauhanliikkeen olevan väkivallan mahdollistaja.
Ilmeisesti ajatus ”humanitaarisesta sodasta” on todella saatu iskostettua ihmisten mieliin niin syvälle, että nykyään sotilaslaitokselta voi ihan oikeasti hyvällä omatunnolla syyllistää rauhanliikettä väkivallasta ilman, että ironiamittari edes värähtää.
Mitenkäs se nyt menikään. Sota on rauhaa, jotain sellaista? Käänteisesti silloin kai rauhan on oltava sotaa!
Elämme totisesti absurdiikan aikoja.
Onneksi sentään vaalit ovat ohi, ja seuraavat tulevat vasta 2017 — nyt on taas hetken aikaa poliittisesti korrektia tehdä politiikkaa!
Tällaisellakin kampanjoitiin vaalien alla. Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.
Tiistaina Helsingissä järjestettiin pieni mutta äärimmäisen tärkeä mielenilmaus Ukrainan sodan rauhanomaisen lopettamisen puolesta.
”Me kieltäydymme vihollisuuksista!” totesivat yhteen ääneen suomalaiset rauhanjärjestöt, Suomen Rauhanpuolustajat ry, Rauhanliitto – Fredsförbundet ja Aseistakieltäytyjäliitto AKL.
— Ei sotaa Ukrainaan, ei sotaa Eurooppaan, ei sotaa ollenkaan, vaati Helsingin läpi kulkenut kulkue.
Senaatintorilla puhui mm. vapaa toimittaja Ari Sardar, joka vietti talvella useita viikkoja Itä-Ukrainassa. Kuvasin tapahtumasta kaksi videota Tiedonantaja-lehden YouTube-kanavalle.
Tätä kommentoimaan yltyi Twitterissä pikapuoliin niinkin arvovaltainen taho kuin sotatieteiden tohtori ja Suomen Puolustusvoimien tutkija Saara Jantunen (tai Twitterissä Saara Ilo).
Kysymys menee tietenkin täysin ohi kansainvälisen #refusetobeenemies -kampanjan pointista, joka on, että sosiaalisessa mediassa tavalliset ihmiset lähettävät toisilleen viestiä, jossa kieltäydytään vihollisuuksista kaikkien maiden kesken.
Olen joka tapauksessa luottavainen siihen, että paikalla ollut venäläinen toimittaja ja ihmisoikeusaktivisti Oksana Tshelysheva, joka tiettävästi ei lukeudu presidentti Putinin suurimpiin faneihin, jakaa tietoa kampanjasta myös Venäjän suuntaan.
Esitettyäni Jantuselle kutsun osallistua itse seuraavalle rauhanmarssille, tohtori kertoi suhtautuvansa koko rauhanliikkeeseen epäuskottavana.
Siinä tohtorin suulla arvioidaan, että sosiaalisessa mediassa ja verkkolehdissä ”soraäänten” välittäminen ”tukee Venäjän suurvaltapoliittisia päämääriä”. Tämä näkyy myös suomalaisen median ja päätöksentekijöiden ”oireiluna” — ”he kysyvät mikä on totta ja mikä disinformaatiota, vaativat tukea päätöksenteolle ja tilannekuvan muodostamiselle.”
Kirjoitin tuolloin aiheesta kriittisen blogin, jonka Jantunen kommenttiensa perusteella kokee edelleen vääristelevänä, henkilökohtaisena hyökkäyksenä, epärehellisenä, sananvapautta rajoittavana — ja mikä pahinta, ”politiikan tekemisenä”.
Jantunen ei rehellisesti tunnu ymmärtävän, että meidän ”soraääniä” toistuvasti esittävien tahojen — EU-kriittisten, rauhaa puolustavien ja muuten asioista eri mieltä olevien suomalaisten — näkökulmasta nimenomaan Ylen artikkeli ja sitä ympäröivä keskustelu koettiin voimakkaasti sananvapautta halveeraavana ja hyökkäävänä.
Ylen juttua ja muita sen kaltaisia lausuntoja on myöhemmin käytetty laajasti mediassa ja mielipidepalstoilla leimaamaan toisinajattelijoita joko ”hyödyllisiksi idiooteiksi” tai vielä parempaa, Putinin maksetuiksi trolleiksi, aina oman lehtemme kommenttipalstasta asti.
Ylen juttu tarjoaa tähän herkullisia mahdollisuuksia, tietenkään tekemättä yhtään suoraa syytettä. ”Ei ole tarkkaa todistetta kuka toimintaa johtaa. Informaatiosodassa ei ylipäätään ole todisteita.”
Pitkään vasemmistolaisessa, EU-kriittisessä ja rauhaa ajavassa liikkeessä mukana olleena aktivistina jutussa esitetyt ajatukset olisivat minusta kylläkin olleet aivan yhtä karmivia, vaikka ”Venäjän” tilalla olisi ollut jotain muuta. Kokeillaanpa:
Sosiaalisessa mediassa soraäänten välittäminen tukee ISISin ja muiden terroristien poliittisia päämääriä, kommentoi Yhdysvaltain puolustusvoimien tutkija.
Sosiaalisessa mediassa soraäänten välittäminen tukee lännen suurvaltapoliittisia päämääriä, kommentoi Venäjän puolustusvoimien tutkija.
Ei, helvetin pahalta kuulostaa edelleen.
Kun sisäpolitiikan keskusteluja ja erityisesti opposition esittämiä ajatuksia ruvetaan tarkastelemaan asiasisältönsä sijaan sitä kautta, kuinka hyödyllisiä ne ovat koetulle ulkopoliittiselle viholliselle, ollaan sananvapauden kannalta erittäin vaarallisilla vesillä.
Itse asiassa se on tismalleen se resepti, jolla Ukrainassa saatiin yksi sisällissota aikaiseksi — ja hiljennettiin erityisellä lailla ”Venäjän tukemisena” ei ainoastaan oppositiopuolue, vaan koko sen edustama poliittinen ideologia.
Tämä siis Herran vuonna 2015!
* * *
Kommenttiensa perusteella Suomen puolustusvoimien asiantuntijana Suomen yleisradiossa esiintyessään tohtori Jantunen siis ilmeisesti koki olevansa politiikan yläpuolella oleva, neutraali taho, eikä siksi voi ymmärtää, että hänet on vedetty mukaan ”politiikan tekoon”.
Se, kaikessa naivismissaan ilmeisen vilpitön mielipide hänelle sallittakoon, mutta totta väite ei missään tapauksessa ole. Vaikka sitä niin ei olisi tarkoitettu, väite oli jo kontekstinsa takia hyvin poliittisesti latautunut — sisällöstä riippumatta sillä oli poliittista merkitystä.
Esimerkkejä siitä, minkälainen käytännön vaikutus Ylen jutulla ja monilla muilla saman tyylisillä lausunnoilla on ollut yleiseen ilmapiiriin ei ikävä kyllä tarvitse etsiä kovin kauan. Pikemminkin tuntuu, että lähes kaikki poliittinen keskustelu on onnistuttu kääntämään väännöksi siitä, kenen agenda on eniten Venäjää tukeva, vaikka Venäjällä ei olisi käsiteltävänä olevan asian kanssa juuri mitään tekemistä.
Tänään töihin tullessani jokaisen R-Kioskin julkisivuun integroitu iltalehdistön oma propagandanurkkaus nosti jälleen suomalaisen politiikan ykköstoimijaksi Vladimir Putinin. Eduskuntavaalien puheenjohtajatenttien kärkikysymykseksi oli lööpeissä nostettu se, kuinka puoluejohtajat ovat ”Putinin talutusnuorassa”.
”Reaktio on ollut surullinen.”
Kuten tapana on, tämäkin väite oli sijoitettu — tietenkin täysin poliittisessa tyhjiössä toimivien, neutraalien ja kylmän tieteellisesti asioita niiden ulkopuolelta punnitsevien — ”asiantuntijoiden” suuhun.
Sen sijaan, että muutama päivä ennen äänestyspäivää lehdet hiillostaisivat valtapuolueiden johtajia heidän sisäpoliittisista aloitteistaan, heidän sitoutumisestaan Valtionvarainministeriön jo ennen vaaleja ilmoittaneeseen miljardien leikkauslinjaan kun maassa on 500 000 ihmisen laaja työttömyys, tai revittelisivät puoluejohtajien rähmällään olosta USA:n kanssa neuvoteltavan TTIP-sopimuksen edessä, ym. ym. tärkeää, on nytkin pakotettu puheenaiheeksi se, kuinka he ovat asiantuntijoiden mukaan Putinin talutusnuorassa.
Nimenomaan tämä on politiikan tekemistä!
* * *
Tiistain rauhanmielenosoituksen jälkeen Kirjasto Kympissä järjestettiin mielenkiintoinen keskustelutilaisuus, jossa Oksana Tshelysheva kertoi laajasti Itä-Ukrainan konfliktista siviilien näkökulmasta. Hän on äskettäin palannut konfliktialueelta, jossa työskenteli humanitaarisissa tehtävissä.
– Tilanne tuntuu menevän huonompaan suuntaan. Minskin sopimuksista huolimatta aselevon loukkauksia tapahtuu kummallakin puolella. Maan sisäisiä pakolaisia on yli miljoona, eikä Kiovan hallitus tue heitä. Se on kummallista, toimittaja ihmettelee.
Sisällisodan jalkoihin jääneiden siviilien monien karujen kohtaloiden lisäksi toimittaja kertoi nähneensä, miten sekä Ukrainan armeijan että Itä-Ukrainan separatistijoukkojen sotilaat olivat kaiken keskellä kieltäytyneet hetkeksi olemasta vihollisia, ja käyneet keskusteluja hyvässä hengessä.
— Jos se meistä olisi kiinni, sota olisi jo loppunut, mutta kun meillä on nämä poliitikot, olivat sotilaat todenneet.
Lisäksi toimittaja kritisoi oligarkkien roolia konfliktissa. Lisäksi toimittaja kritisoi oligarkkien roolia konfliktissa. Rikkailla pohatoilla, kuten pankkimiljardööri Igor Kalamoiskilla, on Ukrainassa omia yksityisiä ja omavaltaisesti toimivia sotilasjoukkoja, jotka ovat omiaan pahentamaan konfliktia.
— Tämä sodanlietsoja on syyllinen moniin Ukrainan ongelmiin, Tshelysheva painottaa. Hänen epäillään olevan Odessan ammattiliittojen talon järkyttävän tuhopolton järjestämisen taustalla.
— On myös muistettava, että presidentti Petro Poroshenko on itse niitä oligarkkeja, joiden vallan lupasi lakkauttaa.
Kysyin itse toimittajalta, todistiko hän Ukrainassa siviilien poliittista vainoa, kun tiedetään, että maan oppositiopuolue on kielletty. Hän kertoi nähneensä omakohtaisesti ”absurdeja” tapauksia, joissa ihmisiä oli syytetty terroristisesta toiminnasta vailla perusteita. Syyttäjä oli yrittänyt käyttää raskauttavana todistusaineistona poliittisia mielipiteitä, johon tuomari oli itse joutunut puuttumaan.
Lopuksi hän painotti samaa asiaa, mitä itsekin olen yrittänyt tuoda useissa yhteyksissä esiin:
— Meidän ei tulisi etsiä herra Putinia kaikesta, mitä Ukrainan kaduilla tapahtuu. Silloin emme ymmärrä tapahtumien syitä. Putinilla on oma vastuunsa tilanteesta, ja hän tulee vielä vastaamaan teoistaan. Mutta niin on Euroopan unionilla, Amerikan Yhdysvalloilla, ja erityisesti Ukrainan hallituksellakin!
— Minä en ole Putinin kannattaja. Putin on tehnyt minun elämästäni hyvin vaikeaa. Mutta en voi olla sanomatta tätä, tämä on minulle suuri dilemma. Euroopassa on helppo puhua Venäjän ongelmista ja Putinista pahiksena, se ymmärretään, se on osa hyväksyttyä tarinaa. Mutta jos käytät samanlaisia puheenvuoroja Ukrainasta, sinut välittömästi leimataan putinistiksi ja Venäjän kannattajiksi.
— On minun vastuuni varoittaa teitä. Kun sanomalehtenne, esimerkiksi tämän aamun Metro-lehti kertoo Ukrainan taisteluissa haavoittuneesta suomalaismiehestä, ja jättää kertomatta, mitkä ovat Azov-pataljoonan taustat — silloin ruokitaan lohikäärmettä, joka tulee kasvamaan.
— Uusnatsismi tulee vahvistumaan täälläkin, jos tämän annetaan jatkua, jos heidät hyväksytään vapaustaistelijoina. Sitä he eivät ole, uskokaa pois. Olen nähnyt, kuinka Ukrainassa ihmiset pelkäävät Azov-pataljoonaa siellä, missä he toimivat. Olen nähnyt minkälaisia tyyppejä he ovat.
Naisen käyttämät puheenvuorot olivat mielestäni erittäin tärkeitä. Kuvasin myös ne Tiedonantajan Youtubeen, josta ne ovat katseltavissa alusta loppuun.
* * *
Aamulla videot olivat tavoittaneet Facebookin.
Venäjän trolliarmeija-ryhmässä kirkkoherran virastaan erotettu Juha Molari avasi luonnollisesti sanaisen arkkunsa välittömästi, ennen kuin oli varmuudella kuunnellut sanaakaan naisen puheenvuoroista.
Niinpä niin. Jos erehdyt puhumaan järkeä, olet joko USA:n kätyri tai Putinin talutusnuorassa, kommentaattorista riippuen. Mieleen muistuu muutaman vuoden takainen selkkaus, jossa sain samana päivänä sekä SAFKA:n että FINROSFORUM:in vihat niskoilleni.
Rauhanliike tuntuu olevan kaikille tämän keskustelun osapuolille epämiellyttävä ilmiö, jota vastaan on käytävä lähes hermoston tasolta kumpuavalla automatiikalla. Vähintään rauhanliikkeen pitäisi sitoutua vaatimaan rauhaa vain konfliktin yhdeltä osapuolelta ollakseen ”uskottava”.
Se on suoraan sanottuna helvetin pelottavaa, kun samaan aikaan idässä ja lännessä poliittinen eliitti tuntuu varautuvan suursotaan. Tuntuu siltä, että toisen maailmansodan opetukset ja fraasi ”Ei koskaan enää” ovat nykypäivänä tyystin unohtuneet.
Minusta kaiken tämän hulluuden keskellä #refusetobeenemies — emme suostu olemaan vihollisia — on siunattu järjen ääni, ja tämän hetken ainoa oikea tunnus Euroopan — siis myös Venäjän — kansoille. Herrat kalistelkoot sapeleitaan keskenään. Me täällä katutasolla kieltäydymme olemasta vihollisia.
* * *
P.S. Vuorokauden aikana uutisvirrassa on kiertänyt myös tieto, että kokoomuksen Ilkka Kanervan vaalitilaisuuteen olivat hyökänneet ”Venäjä-mieliset” provokaattorit, niin rajusti, että Kanervalle tulivat mieleen kokemukset sotatilanteiden keskeltä.
Paikalla käyneen poliisipartion arvion mukaan kyseessä oli sen sijaan sekalainen joukko asuinalueensa palveluista, vanhusten laiminlyönnistä ja yleisesti kokoomuksen politiikasta suivaantuneita Runosmäen asukkaita. Miehistä koostunut joukkio oli ilmeisesti tullut paikalle kännipäissään, huudellut rasistia juttuja ja muita törkeyksiä.
Paikalla kuvatusta Tolkun Mies-nimimerkin julkaisemasta videosta käy ilmi, että tämä vihainen miesporukka oli lisäksi kritisoinut ainakin Suomen isäntämaasopimuksen myötä tekemää lupausta tukea maaperällään toimiva Nato-joukkoja kaikenlaisissa operaatioissa, myös hyökkäyksissä. Näin isäntämaapöytäkirjassa todella luvataan, ja se on hitonmoinen juttu.
Sen sijaan, että miehiä olisi luonnehdittu vaikkapa ”Natoa vastustaneiksi kadunmiehiksi”, ”poliitiikkaan turhautuneeksi rahvaaksi” tai edes ”humalassa huudelleiksi turkulaisiksi,” heidät kuitattiin automaattisesti ”Venäjä-mielisten” ryhmäksi.
Tehtäköön tämä hyvin selväksi: En pidä öykkäröinnistä, enkä puolusta sitä.
Mielestäni on täysin OK, jopa toivottavaa, suuttua kokoomuksen harjoittamasta eriarvoisuutta kasvattavasta ja sotilaallista liittoutumattomuutta murentavasta politiikasta, mutta kokoontumisvapautta on kunnioitettava. Erityisen tuomittavia ovat rasistiset heitot, jotka toisaalta kertovat karulla tavalla siitä, miten ihmisten turhautuminen valtavirran politiikkaan luo kasvualustaa muukalaisvihamieliselle ajattelulle.
Osa lehdistä on jo ehtinyt paikkailemaan Venäjä-yhteyttä korostavaa uutisointiaan, mutta Facebookin ”Venäjä-kriittisessä” Ukrainan tilanne -uutisryhmässä kommentaattorit veivät heti ajatuksen askelta pidemmälle: ”Tämä on oppikirjaesimerkki,” tietää kommentaattori Pasi Raatikainen kertoa:
Venäjämieleisten asiamiesten ja heidän hyväkseen töitä tekevien Suomassa asuvien ryhmien toiminta on käynnistynyt. Tämä vaikuttaa oppikirjamaiselta toiminnalta, jota en olisi halunnut nähdä. Kun kerää tilannekuvaa tapahtumista laajemminkin, onko todettava Venäjän informaatiosodan käynnistyneen Suomea vastaan?
Asian vahvisti myös varsin aktiivisella poliittisella kommenttiraidallaan Facebookissa profiloitunut Suomen Sotilas -lehti, joka suorastaan silmät innosta kiiluen ja sormet aseenperää tavoitellen julisti:
Näin se alkaa, ja näitä tulee lisää. Venäjän hybridisodankäyntiin länttä vastaan – ja siten myös Suomea vastaan – kuuluu eripuran, epävarmuuden ja sekasorron kylväminen informaatio-operaatioilla sekä eritasoisilla vaikuttaja-agenteilla.
Satunnaiset vaalitilaisuuteen huutelemaan tulleet känniläiset muuttuivat siis välittömästi mielikuvissa ja lehtien palstoilla varmuudella Putinin itse paikalle masinoimiksi agenteiksi.
Tälle Venäjän kädenjäljen ja salaliiton kaikkialla näkevälle ajattelutavalle nimenomaan valtamediassa pyörivät asiantuntijalausunnot ovat antaneet perusteet. Tämä on niiden poliittinen jalanjälki ja kontribuutio.
Olipa kerran niin, että ennen sanomalehtimiesuraani olin sanomalehdenjakaja, ammattiyhdistysaktiivi ja luottamusmies Posti- ja logistiikka-alan unionissa.
Keskellä työnantajapuolen ja oikeiston euroopanlaajuista vyörytystä halusin olla osa vahvaa, kansainvälistä, työväen oikeuksia puolustavaa ay-liikettä. Kun Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY vuonna 2010 kutsui kaikki jäsenjärjestönsä osoittamaan yhdessä mieltä EU:ssa vallitsevaa uusliberaalia vyönkiristyspolitiikkaa vastaan, ajattelin historiallisen hetken koittaneen myös Suomessa.
Sen sijaan sain törmätä kummalliseen ilmiöön, jossa suomalaiset EAY:n jäsenet — ay-keskusjärjestöt SAK, STTK sekä Akava — viittasivat kintaalla eurooppalaisen kattojärjestönsä aloitteelle. Toiminnan järjestäminen jäi muutaman paikallisen aktiivin harteille.
Vaikka virhe luvattiin korjata, sama kuvio toistui seuraavana vuonna, ja sitä seuraavana. Suomalaiset keskusjärjestöt vaikenivat järjestelmällisesti eurooppalaisista aloitteista.
Kun Belgiassa, Ranskassa, Bulgariassa, Kreikassa, Puolassa, Italiassa, Portugalissa, ym. ym. toteutettiin ulosmarsseja ja yleislakkoja, meillä pahimmassa tapauksessa Lauri Lyly kävi jossain EAY:n kokouksessa kettuilemassa, miten meillä pohjoismaissa kyllä osataan hoitaa nämä jutut vähän sivistyneemin.
* * *
Olen siis tottunut siihen, että keskusjärjestöjemme kantoja saa suomalaisena duunarina hävetä.
Siitä huolimatta jouduin hieraisemaan silmiäni toimittaessani syksyllä juttua EU:n ja USA:n välisestä TTIP-vapaakauppasopimuksesta.
Taustamateriaalia etsiessäni löysin SAK:n sivuilta huhtikuulle kirjatun lausunnon, jossa kaikki kolme ay-keskusjärjestöä julistavat kannattavansa sopimuksen solmimista, vaikka sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ay-liike on johdonmukaisesti ollut sitä vastaan.
Kuvio on jälleen ikävän tuttu: EAY ja poliittinen vasemmisto marssii kaduilla ja kerää toista miljoonaa nimeä kansalaisaloitteeseen siitä huolimatta, että Euroopan komissio kieltää koko aloitteen tekemisen. Samaan aikaan Pohjoismaissa haukotellaan ja käännetään kylkeä: ei anna aiheita toimenpiteisiin, antaa toisten riehua.
Päin vastoin, SAK:n julkilausumassa sopimusta oikein monin sanankääntein kehutaan. Sen väitetään mm. tuovan työntekijöille nykyistä enemmän ”mielekkäitä, hyvin palkattuja töitä, parantavan kuluttajien ostovoimaa ja laajentavan tuotevalikoimaa,” joka kaiken olemassaolevan tiedon valossa on täyttä höpöpuhetta.
Näitä väitteitä vielä häkellyttävämpi on seuraava, täysin perustelematon lause: ”EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyö edistäisi yhteisiä arvoja, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia.”
Siis että mitä…?
* * *
Viikonloppuna Ay-väen rauhanpäivillä Raumalla aihe nousi uudelleen keskusteluun.
Otsikolla TTIP — Uhka vai mahdollisuus? käydyssä paneelissa SAK:n kv-asiantuntija Aleksi Kuusisto avasi — mitä ilmeisemmin koko SAK:n hallituksen suulla — järjestön näkemystä tarkemmin. Koska kyseessä olivat rauhanpäivät, hän päätti sitoa myös rauhankysymyksen selitykseensä mukaan.
Vakavalla naamalla hän väitti TTIP-sopimuksen olevan tärkeä askel rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi maailmassa, sillä sen avulla demokratian ja työväen oikeuksien esitaistelijat, Euroopan unioni ja Amerikan Yhdysvallat, pystyvät tiivistämään rivejään aggressiivisesti käyttäytyvää Venäjää ja Kiinaa vastaan.
Väite on logiikaltaan aivan uskomaton. Se on kuin suoraan Alexander Stubbin höyrypäisimmistä twiittauksista.
Jos maailmanpolitiikkaa on yhtään selvittänyt, nimenomaan Yhdysvallat on ollut edellisen vuosikymmenen suurin uhka rauhalle ja vakaudelle. Ihmisoikeuksilla ja demokratialla maa on pyyhkinyt lattiaa aina, kun mahdollista.
Sen aloittamat sodat ovat johtaneet miljoonien ihmisten kuolemiin, vammautumisiin ja pakolaiseksi joutumiseksi. Yhdysvallat on halveksinut kansainvälistä oikeutta ja vanginnut eristysselleihin ne, jotka ovat paljastaneet maan sotarikokset. Sen väkivalloin valtaan nostamat uudet hallitukset ovat olleet työväenliikkeen näkökulmasta vähintään yhtä huonoja, etteivät jopa taantumuksellisempia kuin edeltäjänsä.
Tällaiset sivuseikat eivät esiintyneet Kuusiston puheissa lainkaan.
* * *
Ristiriitaisesti mies perusteli kantaansa muistuttamalla suurten sotien aiemmin syttyneen kauppapoliittisten intressien konflikteista, aina ensimmäisestä maailmansodasta nykyiseen Ukrainan kriisiin.
Tämä on tietenkin täysin totta. 1. maailmansota oli seurausta imperialististen taloudellisten blokkien keskinäisen kilpailun kärjistymisestä, kuten Ukrainakin.
Siksi onkin irvokasta, että hän kannattaa sopimusta, jonka tarkoituksena nimenomaan on kauppapoliittisten suhteiden kärjistäminen: Yhdysvaltain johtaman talousblokin kilpailuaseman vahvistaminen suhteessa nousevaan BRICS-talousblokkiin. Sopimus, jota Hiekanjyvät-lehden päätoimittaja luonnehti Yhdysvaltain johtamaksi ”taloudelliseksi Natoksi”.
Muitakin perusteluja Kuusistolla oli. EAY:n kannasta poikkeavaa kantaa hän mm. perusteli sillä, että pohjoismaissa ay-liikkeeseen on järjestäytynyt ”julkisen sektorin lisäksi” enemmän yksityisen vientiteollisuuden palkansaajia, siksi meillä on erityinen velvollisuus toimia vientiyritysten hyväksi.
Aivan kuin muualla Euroopassa ay-liikkeeseen ei juuri kuuluisi vientiyritysten duunareita.
* * *
Vajaa 200-päinen rauhanpäivien yleisö ei Kuusiston kommentteja niellyt, vaan ne saivat osakseen ankaraa kritiikkiä. Väittämät purettiin ansiokkaasti myös toisten panelistien, TTIP-aktiivi Marissa Varmavuoren ja tutkija Matti Ylösen taholta.
Kyseessä on kuitenkin sen verran vakava asia, ettei sitä saa jättää vain rauhanpäivien keskustelun aiheeksi. Me ay- ja rauhanaktiivit emme voi vetää Kuusiston kommenteista kuin yhden, hälyttävän johtopäätöksen: kovasta työstämme huolimatta virallinen ay-liike ei ole laisinkaan kuunnellut joka vuosi järjestettyjen Ay-väen rauhanpäivien viestiä.
Se on vuodesta toiseen ollut se, että suurvaltapeliin mukaan menemisen sijaan Suomen on pidettävä pää kylmänä ja toimittava puolueettoman, ristiriitoja purkavan rauhanvälittäjän roolissa. Syystä tai toisesta tämä viime vuoden aikana yhä ajankohtaisemmaksi käynyt vaatimus on kaikunut Hakaniemen kivitaloissa kuuroille korville.
Rauhanliikettä tarvittaisiin juuri nyt enemmän kuin koskaan, ja vahvaa työväenliikettä sen tueksi.
Sen sijaan joudumme toteamaan olevamme tilanteessa, jossa omat keskusjärjestömme puhuvat samaa kieltä kokoomuksen pahimpien transatlantisti-intoilijoiden kanssa, viis veisaavat sekä oman suomalaisen ruohonjuuritasonsa että eurooppalaisen kattojärjestönsä kannoista — ja pitävät rauhanpolitiikkana sitä, että Suomi sidotaan väkivaltaiseen imperialismiin.
* * *
Kun nyt nämä samat järjestöt ovat tänä vuonna suunnittelemassa fuusioitumista yhdeksi megajärjestöksi, onkin tärkeä hetki kysyä, kenen asialla ne lopulta oikein ovat.
Oletteko te SAK:ssa, STTK:ssa ja Akavassa osa työväenliikettä, vai vain yksi elinkeinoelämän etujärjestö lisää? Mikä on teidän olemassaolonne oikeutus?
Rauhanpäivillä yleisö vastasi tähän kysymykseen selkeästi: — Ay-liike on perustettu työläisten turvaksi, kapitalisteja vastaan, solidaarisuuden työkaluksi.
Olen samaa mieltä. Ay-väen, rauhanaktiivien, poliittisen vasemmiston ja duunarien kaikilla työpaikoilla tulisi viimeistään nyt lähettää voimallinen viesti kentältä, että sellaisena sen pitää pysyä jatkossakin.
Ammattiyhdistysliikkeessä on erityinen sana kuvaamaan niitä, jotka yhteisessä kamppailussa ovat poissa rivistä, jotka solidaarisuuden ja tovereiden tukemisen sijaan tuijottavat omaa napaansa ja veljeilevät työnantajan kanssa. Heitä kutsutaan rikkureiksi.
Suomalaisten keskusjärjestöjen eurooppalaisen tason rikkurointi meidän nimissämme saa riittää.
Uutisvuotta 2014 leimasivat imperialismin kiristyneet ristiriidat. Synkän vuoden muotisanoiksi nousivat Ukrainan myötä ulkopolitiikkaan ja informaatiosotaan liittyvät termit – hybridisodankäynti, Putin-juusto ja löyhästi määritelty venäjätrolli-termi, joka asiayhteydestään irrotettuna siirtyi nopeasti tarkoittamaan ketä hyvänsä, jonka mielipiteet poikkeavat valtavirrasta.
Kauhistellessaan venäläistä propagandaa Suomen media sokaistui täysin omalle propagandistiselle asenteelleen. Tuskin viikkoakaan kului ilman uutta, varmaa tietoa Stalinin, Hitlerin ja Saatanan parhaimmat puolet yhdistäneen presidentti Putinin viimeisimmästä juonesta. ”Venäjä aloitti kauppasodan,” uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa, kun Venäjä vastasi omilla pakotteillaan EU:n aloittamaan kauppasotaan.
Nähtäväksi jää, mikä vaikutus EU:n asettamilla Venäjä-pakotteilla on Suomen talouteen pitkällä tähtäimellä. Maamme poliittisen johdon vastuusta vapauttava termi on kuitenkin jo ehditty uittaa tiedotusvälineisiin. ”Nyt tulevat Putin-potkut!”
Nato-lähentyminen eteni
Ukrainan kriisin sivutuotteena Alexander Stubbin sekalainen pätkähallitus onnistui siinä, mistä moni porvarihallitus on vain haaveillut. Suomi on hyvää vauhtia menettämässä itsenäisen ulkopolitiikkansa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.
Pitkään jatkunut maamme hivuttaminen kohti sotilasliitto Natoa otti uuden askeleen syksyllä, kun Walesin huippukokouksessa allekirjoitettiin niin sanottu isäntämaapöytäkirja. Tämä eduskunnalta piilossa valmisteltu sopimus — jota ei saa sanoa sopimukseksi — määritteli uudet puitteet tuelle, jota Suomi antaa maaperälleen tuleville ulkomaisille sotajoukoille.
Siinä missä jokainen Venäjän sotaharjoitus ja joukkojen siirto uutisoitiin tarkkaan, ei Naton suuri sotaharjoitus Baltian alueella kesäkuussa juuri viihtynyt lööpeissä. ”Älä säikähdä,” ennätti sen sijaan Aamulehti neuvomaan elokuussa, kun osana Northern Coasts 14 -harjoitusta Naton saksalaiset sotilasajoneuvot vyöryivät Vuosaaren satamasta kohti Turkuun rantautuneita sotalaivoja.
Samaan aikaan mediassa meni läpi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) ja puolustusministeri Carl Haglundin (r.) vakuuttelu siitä, ettei uusi isäntämaasopimus lähennä Suomea Natoon ”millimetriäkään” — tai muutenkaan ole millään tavalla merkittävä. Itse sopimuksen tekstistä ilmenee kuitenkin, että Suomi sitoutuu siinä ”täysin voimin” tukemaan kaikenlaisia Naton sotilastoimia, myös hyökkäyksiä maamme rajojen ulkopuolelle.
Ay-liikkeen näytön paikka
Vaikka uusien työpaikkojen luomisesta on puhuttu koko vuosi, kokoomusjohtoinen hallitus on onnistunut lähinnä valtion tulopohjan rapauttamisessa ja työttömyyden tuntuvassa kasvattamisessa. Yt-neuvottelut koskivat viime vuonna yhteensä yli 109 000:ta palkansaajaa, potkut tuli 12 447 työläiselle.
Yksityisten palvelualojen irtisanomiset kasvoivat noin 60 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Kyseenalaisen tilaston johdossa oli jälleen Postiksi nimensä vaihtanut Itella (1 132 irtisanottua), sitten entisiä nokialaisia nurkista siivoava Microsoft (1 050) ja pronssisijalla työläisten kyykyttämisellä vuoden aikana profiloitunut Kesko (662).
Ay-liikkeelle vuosi 2015 on näytön paikka. Kentältä nousseet mielenosoitukset Palmian yksityistämistä ja metallin pääluottamusmies Terho Laitilan erottamista vastaan sisältävät myrskyvaroituksen, joka uutta kattojärjestöä suunnittelevan ay-johdon olisi viimeistään nyt syytä panna merkille.
Toinen vuoden aikana pinnan alla kuplinut kysymys on niin sanotun osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan varjolla toteutetut, toinen toistaan hurjemmat suunnitelmat ilmaistöiden teettämisestä ja Saksan matalapalkkatöiden tuomisesta Suomeen. Todellinen pommi laukaistiin vuodenvaihteessa, kun kunnille annettiin väliaikainen oikeus irtisanoa väkeä ja palkata valtion tuella tilalle yli 57-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä.
Yhä röyhkeämmäksi kasvavan EK:n kanssa työväelle aina vain kurjempia ”kompromisseja” hieromisen sijaan Suomen ay-liike voisi ottaa mallia vaikkapa Belgiasta, jossa eläkeiän korotukseen vastattiin viime kuussa yleislakkoon huipentuneella työtaistelujen sarjalla.
Vaietut vapaakauppasopimukset
Marraskuussa tehtiin suomalaista ihmisoikeushistoriaa, kun kansalaisaloitteen avulla eduskunnan käsittelyyn noussut tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin – taantumuksellisten voimien paastoista, rukouksista ja tunteikkaista lauluesityksistä huolimatta.
Vähemmälle huomiolle jäivät samaan aikaan eduskunnassa läpi runnotut päätökset lapsilisien leikkauksista sekä EU:n ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisestä.
Kauppasopimuksiin liittyvät silmänkääntötemput ovatkin olleet vuoden 2014 kestoteema. TTIP-info -liikkeen lukuisista vetoomuksista, mielenosoituksista ja aktiivisesta tiedottamisesta huolimatta kauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) ei vielä joulukuussa osannut mainita sopimukseen liittyviä uhkia. ”Mä oon ehkä enemmän keskittynyt tähän etujen hakemiseen,” kuului ministerin häkeltynyt, mutta rehellinen kommentti.
Kohua herättänyttä TTIP-sopimusta pahemmin jäi varjoon yhtä suuri TiSA-sopimus, joka koskee palvelukauppaa. Arvioiden mukaan sopimus tulee käytännössä tarkoittamaan julkisen palvelujen yksityistämistä laajalla skaalalla. Joulun alla tullut asiakirjavuoto paljastaa, kuinka puhtaat jauhot neuvottelijoilla on pussissa: TiSA-sopimus on tarkoitus pitää salaisena vielä viisi vuotta hyväksymisen jälkeenkin!
Vaalien ravisuttavat ääripuolueet
Tutut puheet eurokriisistä ja Kreikan velasta nousivat uudelleen esiin vuoden lopulla maan ajauduttua uusiin parlamenttivaaleihin. Se, mitä vaaleissa tapahtuu, ja mikä suuren suosian saavuttaneen vasemmistopuolue Syrizan rooliksi muodostuu, on vielä kirjoittamaton lehti.
Varmaa on kuitenkin se, että Kreikan vaalit tarjoavat koko Euroopalle uutta toivoa vallalla olevan talouskurituksen murtamiseksi, ja sitä EU-porvaristo pelkää kuollakseen. ”Pahempaa kuin kommunismi!” kiljui rahastoyhtiö Capital Groupin julkisuuteen vuotanut muistioTalouselämässä. Helsingin Sanomissa maltillisia keynesiläisiä reformeja ajava Syriza taas esiintyy ”Eurooppaa ravisuttavana ääripuolueena”.
Myös Suomessa vuosi 2015 on vaalivuosi. Kokoomuksen kannatus on ammattitaidottoman Alexander Stubbin, arkielämästä irrallaan leijailevan Laura Rädyn, maahanmuuttajien lastenvaunuilla ratsastaneen Pia Kauman ja suhmuroinnilla Helsingin johtoon pyrkineen Lasse Männistön myötä romahtanut alemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Samalla hallituksen ikuisuusprojektit kompastelevat edelleen. Kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella hyväksytty sote-uudistus törmäsi juuri niihin ongelmiin, joista sekä SKP että oikeusoppineet alusta lähtien varoittelivat.
Huonosti on käynyt myös perussuomalaiselle valeoppositiolle, jonka kenttä laskevien gallup-lukujen pelossa repii itseään hajalle. PS:n todellinen korttien kuultiin paljastus joulukuun lopussa, kun pääministeriksi pyrkivä Timo Soini lupasi vaalien jälkeisen hallituksen sopeuttavan valtiontaloutta ”noin 10 miljardilla eurolla.”
En olisi tästä kuvatekstistä niin varma…
Samanlaisia lukuja on aiemmin pyörittänyt ”Oy Suomi Ab:n” johdosta haaveileva keskustan bisnesmies Juha Sipilä, joka pelkästään taustalla pysyttelemällä, nyökyttelemällä ja hymyilemällä on noussut gallupeissa johtoon. Heitot kymmenien tuhansien julkisten sektorin töiden lakkauttamisesta ja Suomen valtion omaisuuden myymisestä ovat olleet niin karmeita, että Sipilän keskusta voisi suoraan vaihtaa nimensä oikeistoksi, jottei äänestäjille jää asiasta epäselvyyksiä.
Suomessakin on siis tilausta ”ääripuolueelle”, joka uskaltaa haastaa suurpääoman politiikan ja aiheuttaa porvareille univaikeuksia.
Ryssä on tulossa rajan yli ihan juuri nyt. Katso kuvat!
Nykyistä vapaan tiedonvälityksen maailmaa on usein juhlapuheissa pidetty merkkinä siitä, että menneiden aikojen karkea valtiollinen propaganda on menettämässä merkitystään. Huippuverkottuneisuuden aikana ei enää olisi mahdollista aivopestä ihmisiä 30-luvun tyyliin harhaisilla viholliskuvilla.
Aiemmin olin itsekin tuudittautunut tähän toiveuneen. Ukrainan kriisi on kuitenkin osoittanut asian olevan toisin.
Mediaa joka tuutista työntävässä yhteiskunnassamme räikeää propagandaa on aivan yhtä helppo syöttää infoähkyään puhisevalle kansalaiselle kuin ennenkin. Facebookin ja Twitterin aikakaudella se on itse asiassa helpompaa kuin koskaan.
Kun sosiaalisessa mediassa formaatti on kuva, otsikko ja lyhyt katkelma tekstiä, jutuissa ei tarvitse enää olla sisältöä kuin nimeksi: tärkeintä on tuottaa jatkuvalla syötöllä uusia, toinen toistaan raflaavampia otsikoita, sillä ne ovat ainoa asia joka tullaan lukemaan ennen Jaa-napin painallusta. Jokainen media on joutunut iltapäivälehdistymään.
Poliittisen tilanteen kärjistyminen Ukrainassa on antanut tähän huimasti lisää materiaalia. Tarina itäisestä uhkasta myy kuin häkä. Siksi lööpit julistavat joka päivä samaa viestiä niin kioskin kulmalla kuin sosiaalisen median uutisvirrassa: Venäjä on hyökkäämässä milloin mihinkin, pääasiassa Suomeen. Joskus Putin on valtaamassa koko itäisen Euroopan suurkaupungit kahdessa päivässä.
Artikkeleita tarkemmin lukemalla jutut paljastuvat yleensä ankoiksi tai tahalliseksi liioitteluksi, mutta silloin on jo ehditty tuutata ulos seuraava lööppi. Korjaukset painetaan pienellä ja huomattavasti epäkiinnostavammalla otsikolla, joka ei taatusti pääse etusivulle.
* * *
Syyskuussa suomalainen journalismi otti tässä genressä jonkinlaisen pohjakosketuksen, kun yt-nevotteluissa rajulle säästölinjalle lähtenyt Yle lähti ärhäkkäästi tavoittelemaan sensaatiolööppien mukanaan tuomaa klikkausliikennettä omalla kauhutarinallaan.
Muutaman päivän aikana Yle ampui verkkoon täysilaidallisen Putinin viimeisintä salajuonta. Raskaimpiin panoksiin kuului paljastusjuttu Verkkosodan takana voi olla Pietarissa sijaitseva trollitehdas. Artikkelissa tutkija Saara Jantunen Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta kertoo Suomen olevan Pietarista johdetun salakavalan informaatiohyökkäyksen kohteena.
Ehkä.
– On vaikea sanoa kun näkee pelkkää viestintää verkossa, että kuka siellä viestin takana on, mutta kun katsoo niiden viestien sisältöä [soraääniä esimerkiksi Natosta ja Euroopan unionista] niin ne tukevat täysin Venäjän informaatioagendaa.
Jantunen kertoo, että sylttytehdas verkossa esiintyvien EU- ja Nato-vastaisten mielipiteiden takana saattaa olla ”lehtitietojen mukaan” Pietarissa sijaitseva trollitehdas, joka on erikoistunut ”väärien viestien” lähettämiseen, ja jonka henkilöstömäärää on ”vaikea arvioida”.
En tiedä, minkä lehtitietojen varassa Jantunen elää, mutta ns. Pietarin trollitehtaan (eli Internet Research Agency -nimisen yhtiön) henkilöstöstä on ainakin siitä kirjoittaneessa lehdistössä ollut selkeä arvio. Firman toiminta on ollut tiedossa ainakin vuodesta 2013, jolloin siitä kertoi oppositiolehti Novaja Gazeta. Venäläinen MR7.ru-sivusto puolestaan kertoi firman työllistävän 300 ihmistä.
Maksettujen kirjoittajien kerrottiin tuolloin tuottavan sata kommenttia päivässä. Nämä ”ammattitrollit” ovat erikoistuneet kommentoimaan pääasiassa Venäjän sisäpolitiikkaa venäjän kielellä. Myös Venäjän oppositiolla on ilmeisesti ollut vastaavia operaatioita.
Toukokuussa 2014 venäläinen Anonymous International -ryhmä julkaisi tietoja, joiden mukaan Ukrainan kriisin myötä trollit ovat laajentaneet repertuaariaan myös ukrainaksi ja englanniksi kirjoitettuihin kommentteihin. Trolliarmeijan kokoa on mahdollisesti kasvatettu 600 henkeen, mutta pääpaino on silti venäjässä. The Guardian -lehden moderaattorit väittävät tunnistavansa nämä viestit omilla foorumeillaan leimallisen huonosta englannin taidosta.
Siinä missä Pietarin trollitehtaan olemassaolo vaikuttaa siis näiden tietojen perusteella todennäköiseltä, toiminnan laatu on melko kyseenalaista. Miljoonabudjetistaan huolimatta nämä operatiivit eivät osaa kovin hyvin edes englantia, maailman helpointa kieltä.
Mikä saa Jantusen epäilemään, että nämä samat ihmiset ovat opetelleet suomea, vieläpä niin hyvin ettei heitä voi erottaa oikeista suomalaisista? Onko vuodetuista dokumenteista paljastunut jokin konkreettinen Suomi-yhteys?
”Todisteita ei ole”, vastaa Jantunen, sillä ”informaatiosodassa ei ylipäätään ole todisteita.”
Siinäpä asiantuntemusta kerrakseen!
* * *
Outoja loogisia harppauksia hirvittävämpi asia on kuitenkin se härskin yksisilmäinen jingoismi, joka Jantusen kommenteista välittyy lukijalle.
Tarkkasilmäinen huomaa, ettei artikkelista itse asiassa löydy perinteistä verkkotrollin määritelmää: viestien sisällöttömyyttä, hyökkäävyyttä, argumenttivirheitä, netiketin rikkomista jne. Siinä ei myöskään erotella yhtäkään spesifiä valheellista väitettä, jota nämä trollit levittävät. Viesti on selvä: Trolliuteen riittää nyt, että levittää vääriä mielipiteitä.
Hälyttävää on myös tapa, jolla asiantuntija kuvailee Venäjän informaatiosodankäynnin vaikuttavan suomalaiseen mediaan ja päätöksentekijöihin sairauden tavalla: he ”oireilevat”, eli ”kysyvät mikä on totta ja mikä disinformaatiota, vaativat tukea päätöksenteolle ja tilannekuvan muodostamiselle.”
Luit oikein: media ja poliitikko on sairas ja oireilee, jos kehtaa kyseenalaistaa virallista, EU:n ja Naton edustamaa länsimaista totuutta. Terveempää olisi välttää ”soraääniä” ja ilmeisesti vain olla asioista samaa mieltä:
”Kun tavoitteena on riidan aiheuttaminen, asiakysymyksistä riiteleminen tukee informaatiotavoitetta.”
Siis lyhyesti: jos olet julkisesti eri mieltä, tuet Venäjää. Tämä ei ole kärjistys, vaan se, mitä jutussa kirjaimellisesti sanotaan. Kuinka yksikään itseään kunnioittava toimittaja kehtaa päästää tällaisen lausunnon julkisuuteen?
Itsehän olen ymmärtänyt asian niin, että median tehtävä on kysyä, mikä on totta ja mikä disinformaatiota. Samoin poliitikon tulisikin vaatia kaikenlaista tietoa tilannekuvan muodostamiseksi, ei uskoa sokeasti yhden puolen lehdistötiedotteita.
Puolustusvoimien tutkimuskekuksen tuleva motto.
* * *
Asiaa ei paranna se, että sama asenne jatkuu valtiojohdon huipulle saakka: toisessa Ylen artikkelissa puolustusministeri Carl Haglund (rkp) kertoo myös joutuneensa trollien uhriksi, sillä hänen Twitter- ja Facebook-tileillään on ”kaikenlaisia kommentteja.”
”Nimimerkillä kirjoittavien henkilöiden kohdalla käy mielessä, että onko kyseessä nyt ihan oikea suomalainen, vai onko kyseessä joku jolle maksetaan siitä tai jonka työtehtävänä on kirjoittaa tietyntyyppisiä näkemyksiä ja vaikuttaa keskusteluun. Sitä ei voi todistaa, mutta sellainen ajatus käy mielessä.”
Ylen seuraava askel olikin kehottaa lukijoitaan ilmiantamaan nämä verkossa vaikuttavat Venäjä-trollit, joista koostetaan tulevaisuudessa ”tutkivan journalismin” artikkeli. Juttu luo itse oman tarinansa: se antaa ymmärtää, että suomalaisetkin nettifoorumit ovat täynnä Kremlin ”nimettömiä verkkohäiriköitä”, ja toivoo niistä raportteja valppailta kansalaisilta. Ristiriita jutun otsikon ja sisällön välillä on räikeä:
”Venäjän valtion osuudesta trollailuun ei ole todisteita, mutta … Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi?”
Jutussa painotetaan, ettei tarkoituksena ole nostaa esiin yksittäisiä trolleja. Juuri tähän Twitterin keskustelu #venäjätrolli-tägillä kuitenkin meni: parhaita mccarthyläisiä perinteitä noudattaen yksi jos toinenkin varma maksettu trolli nostettiin tikunnokkaan. Uudessa Suomessa Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Ville Hautakangas pääsi mässäilemään, miten ihan hänen lähipiirissään vaikuttaa näitä vieraan vallan agentteja.
Ylen juttuun liitetyssä blogissa myös kirjailija Jari Tervo jatkoi faktojen värittämistä ilmoittamalla suoraan tosiasiana, että kaikki hänen bloginsa kommenteissa Ukrainan tilannetta ja Venäjän ulkopolitiikkaa eri tavalla tulkitsevat ovat todennäköisesti joko Johan Bäckmanin feikkiprofiileja tai Kremlin maksettuja trolleja. Lokakuussa iltalehdistö jatkoi Ylen viitoittamalla tiellä julkaisemalla mm. jutun, jossa maailmanpolitiikan rautainen asiantuntija Sofi Oksanen kertoi nähneensä Venäjän agentteja jo Vauva-lehden foorumeillakin.
Näiltä kynäilijöiltä tuntuu kokonaan menevän ohi ironia siinä, kuinka paljon heidän puheensa muistuttaa tapaa, jolla virallisen linjan kriitikoita Venäjällä leimataan.
Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi olla Putinin ulkopolitiikkaa vastaan? Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi vastustaa homopropagandalakia? Ja vielä kun todisteeksi riittää, ettei todisteita ole, ollaankin jo informaatiosodan kovassa ytimessä.
* * *
Aalto-yliopiston tietoturva-asiantuntija ja sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll hämmentää omassa Ylen haastattelussaan soppaa kuvaamalla Venäjän toimintaa ”hybridisodankäynniksi”. Termiä on aiemmin käyttänyt mm. sotilasliitto Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen.
Hybridisota on ajallemme ominainen, uusi ilmiö, asiantuntija kertoo, sillä siihen liittyy perinteisten sodankäynnin muotojen lisäksi mediavaikuttamista ja psykologisia operaatioita.
Limnéllin puolustukseksi on todettava, että hän sentään muistaa mainita myös länsimaidenkäyvän tätä hybridisotaa. Silti on ihmeteltävä, miten on mahdollista esittää näin historiattomia ja epätarkkoja väitteitä ilman, että toimittaja keskeyttää ja kysyy, onko asiantuntija nyt aivan tosissaan?
Psykologinen aspekti on ollut oleellinen osa sotaa niin kauan, kuin sodista on kirjoitettu. Tällaista ”hybridisodankäyntiä” – tai kuten se yleisimmin tunnetaan, ihan tavallista sodankäyntiä – kuvaillaan esimerkiksi yli 2000 vuotta vanhassa Sun TzunSodankäynnin taidossa. Sodassa ensimmäinen uhri on aina totuus, kertoo vanha sananlasku, jonka jokaisen toimittajan luulisi tietävän.
Edes se, että psykologinen sodankäynti on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, ei ole enää kovin uutta.
Jo vuonna 2011 paljastui, että Yhdysvaltain sotilasvoimien Lähi-idän ja Keski-Aasian operaatioista vastaava CENTCOM on allekirjoittanut 2.8 miljoonan dollarin sopimuksen web-turvallisuusyhtiö Ntrepidin kanssa ohjelmistosta, jolla agentit voivat levittää Nato-myönteistä propagandaa Yhdysvaltain ulkopuolisille ”vieraskielisille verkkosivuille”. Ohjelmisto tarjoaa jokaiselle käyttäjälleen 10 kauko-ohjattavaa valepersoonaa, joilla jokaisella on ”teknisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti uskottava tausta”.
Milloin voimme odottaa Suomessa tutkivan journalismin juttua Nato-trolleista?
Lupaavaa uraa psykologisessa sodankäynnissä lupailee mm. GoArmy.com.
* * *
Hyvin omituista on myös puhe siitä, miten hybridisodankäynti ”hämärtää rajaa sodan ja rauhan välillä”.
Tällaisten väitteiden esittäjien olisi syytä tutustua ensialkuun vaikka Carl von Clausewitzin 1800-luvulla erottelemiin sodankäynnin maksiimeihin: sota on vain politiikan jatkamista toisin keinoin – se on politiikan osa.
Tällä kannalla on perinteisesti ollut myös historialliseen materialismiin ajattelunsa pohjaava vasemmisto. Sodan ymmärtämiseksi on ensisjaisen tärkeää ymmärtää sodan taustalla oleva politiikka, pääasiassa taloudelliset suhteet. Putin ei liittänyt Krimiä Venäjään henkilökohtaista suuruudenhulluuttaan tai pahansisuisuuttaan, vaan imperialismin sisäisen logiikan ajamana.
Ymmärtääksemme Ukrainan kriisiä olisi meidän siis ymmärrettävä imperialismi maailmanjärjestelmänä. Tässä pelissä Nato ja Euroopan unioni eivät todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia, vaan päätekijöitä.
Mutta jos sanot tämän ääneen, on nyt valtamedian taholta leima lyöty otsaasi jo valmiiksi: Olet putinisti, Venäjän maksettu trolli. Rauhanjärjestöjä on väitetty putinistisiksi, koska ne eivät eksplisiittisesti asetu EU:n puolelle konfliktissa. Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspurosai julkisuudessa ”Putin-mielisen” leiman, vaikka on vuosien ajan esittänyt laajaa Putinin ja hänen puolueensa kritiikkiä.
Julkinen keskustelu on näin onnistuttu myrkyttämään pitkälle tulevaisuuteen.
Harva tiedotusväline oli paikalla uutisoimassa, kun UKP:n Petro Simonenko tapasi SKP:n JP Väisäsen Suomessa. Ukrainan kommunistit eivät kannata separatisteja eivätkä Kiovaa.
* * *
Työväenliikkeen näkökulmasta kirjoittavana toimittajana olen toki sitä mieltä, että puolueettomuus journalismissa on mahdottomuus, kuten on mahdotonta puolueettomuus ylipäätään maailman asioissa. Lopulta toimittaja tulee kirjoittaneeksi aina jostakin näkökulmasta.
Jonkinlainen objektiivisuus faktoista kerrottaessa lienee kuitenkin mahdollista saavuttaa, tai ainakin säilyttää tavoitteena. Ideaalisessa maailmassa tutkivat journalistit, erityisesti kaupallisista intresseistä vapaassa yleisradiossa, olisivat tässä keskeisessä asemassa – avaamassa niitä kriisin takana lymyileviä taloudellisia ja poliittisia suhteita, joista ostetut mediat vaikenevat.
Sen sijaan Yleä myöten koko suomalainen valtamedian kenttä tuntuu nyt valinneen avoimesti puolensa kahden suurvaltablokin keskinäisessä kädenväännössä. Tai kuten Jari Tervo asian ilmaisee:
Ukrainan sodassa trollit ovat jo päässeet tavoitteeseensa, kun kansalainen ajattelee: molemmat osapuolet valehtelevat.
Näin voi kirjoittaa vain informaatiosoturi, joka on niellyt hömppätarinan Hyvän Lännen ja Pahan Idän välisestä kulttuurikamppailusta. Siinä Ukraina näyttäytyy myyttisten länsimaisten arvojen puolustustaisteluna. Putin on tässä taistelussa samaa aikaan sekä Hitler että Stalin, siinä missä ”valkoisen rodun puolesta” maanmiehiään ammuskelevat ukrainalaiset uusnatsit vain välttämätön paha.
Naivistinen ajatus hyvisten ja pahisten tappelusta on mukavan turvallinen fiktio, jolla kätevästi pyyhitään asetelmasta turha monimutkaisuus – kuten se, että Ukrainan konfliktin kummaltakin puolelta löytyvät takkiaan sujuvasti kääntävät suuren rahan oligarkit, tai se, että Ukrainan ”länsimaista demokratiaa” ajava hallitus pyrkii estämään vaaleilla valitun vasemmisto-opposition toiminnan.
Mikä on ollut EU:n rooli kriisissä? Mitä Ukrainan talouden ”rakennesopeutus” tarkoittaa maan taloudelle ja tavallisille kansalaisille? Mikä motiivi separatisteilla on vastustaa Kiovaa?
Pietarilainen toimittaja Nikolai Donskov esittää asian oivallisesti:
”Kun läntinen media ei esitä näitä kiusallisia kysymyksiä yleisölleen, se kaventaa tuntuvasti keskustelun aihepiiriä, vähentää läntisten poliitikkojen ja koko yhteiskunnan vaihtoehtojen kirjoa … Demonisoidessaan Putinin hahmoa ja syyttäessään kaikista onnettomuuksista Venäjää länsilehdistö tekee karhunpalveluksen itselleen. Saati että vastaisi keskeisiin kysymyksiin Ukrainan kriisin syistä, läntinen media ei edes esitä niitä, vaan toinen toistaan kopioiden syyttää Venäjää kaikesta, mikä pakostakin synnyttää epäilyksiä tällaisen informaation vastaanottajissa. … länsimedia paitsi madaltaa omien poliitikkojensa moraalista arvovaltaa, myös edistää tahtomattaankin Putinin moraalisen arvovallan kasvua …”
Juuri tässä on informaatiosodan todellinen vaara. Mitä epäanalyyttisemmän ja hysteerisemmän asenteen läntinen media ottaa suhteessa Venäjään, sitä enemmän se itse asiassa vahvistaa putinismia, niin Venäjällä kuin Suomessakin.
Todelliset putinistit ovat siitä ainoastaan kiitollisia.
Viime viikolla sain yhteisöpalvelu Facebookin kautta kutsun erikoislaatuiseen konferenssiin. Maanantaina 20. toukokuuta Hotelli Seurahuoneella järjestettävään, ”Venäjän uudet arvot” -nimellä kulkevaan keskustelutilaisuuteen toivotettiin tervetulleiksi seuraavilla saatesanoilla:
Suomi ja Venäjä lähenevät toisiaan, mutta silti maidemme välillä on merkittäviä eroja arvoissa ja asenteissa. Keskeiset erot koskevat historiaa, perhearvoja ja suhtautumista seksuaalivähemmistöihin. Johtavat venäläiset asiantuntijat avaavat niitä aiheita, jotka edelleen herättävät eniten erimielisyyttä Venäjän ja länsimaiden välillä. Tervetuloa mukaan keskustelemaan ja tapaamaan mielenkiintoisia ihmisiä!
No, mikäpäs siinä. Minustakin seksuaalivähemmistöjen kohtelussa Venäjällä on paljon parannettavaa, ja ainahan kansainvälisten vieraiden tapaaminen kiinnostaa.
Vitali MILONOV, Pietarin lainsäädäntökomitean puheenjohtaja (Pietari): Miksi homopropaganda pitää kieltää Venäjällä? Vitali Milonovin lakialoite homopropagandan kieltämisestä on hyväksytty Pietarin jälkeen Venäjän useissa kaupungeissa ja se on myös käsittelyssä Venäjän duumassa. Milonov kertoo suomalaisille lakialoitteensa perusteita homoseksuaalisen elämäntavan julkisen propagoimisen vaarallisuudesta.
Milonov on siis mies Pietarin pahamaineisen homolain taustalla. Poliittiselta taustaltaan hän on Venäjän hallitsevan Yhtenäinen Venäjä -puolueen jäsen ja kuuluu ilmeisesti Putinin lähipiiriin.
Aatemaailmaltaan hän tuntuu olevan lähellä Päivi Räsästä. Pietarin kaupunginvaltuutettuna hän on väittänyt muun muassa, että ”homouden synnistä” voi luopua kuin pahasta tavasta ja ”parantua” siitä rukoilemalla ja paastoamalla.
Milonov on päässyt julkisuuteen homolain lisäksi pääasiassa haluamalla kieltää eri ulkomaalaisten artistien keikkoja kaupungissa.
Nikolai STARIKOV, historioitsija, puoluejohtaja (Pietari): Stalin Suomen kansan ystävänä ja pelastajana. Tilaisuudessa julkistetaan Nikolai Starikovin pamfletti ”Stalin Suomen kansan ystävänä ja pelastajana”.
Starikov on salaliittoteoreetikko, josta tulee mieleen lähinnä Venäjän vastine USA:n Alex Jonesille. Hän on ollut johtohahmo isänmaallis-konservatiivisessa ”Venäjän kansalaisten liitossa” joka on profiloitunut Stalinin kuvilla ja muilla patrioottisilla tunnuksilla varustetuilla mielenosoituksilla.
Ilmiönä liitto muistuttaakin jollain tavalla Yhdysvaltojen hallitsevan republikaanipuolueen siivissä syntynyttä Teekutsuliikettä, joka on aidon protestiliikkeen sijaan lähinnä toiminut oikeistolaisen valtapuolueen ”radikaalimpana” tukijoukkona.
Äskettäin Starikov on perustanut liiton pohjalle pienpuolueen nimeltä ”Suuri Isänmaa”, joka ajaa ”isänmaallisuutta, Venäjän kansan perinteisiä ja moraalisia arvoja, terveellistä elämäntapaa” sekä ”moraalia ja uskontoa tuhoavan propagandan kieltämistä”, jolla viitataan pääasiassa homoseksuaalisuuteen.
Irina VOLYNEZ, mainostoimiston johtaja, neljän lapsen äiti (Kazan): Miljardi venäläistä! Irina Volynez kertoo, miten länsimainen feminismi, lastensuojelu, homopropaganda ja sukupuolikasvatus uhkaavat ja vahingoittavat perinteistä venäläistä perhettä. Venäläinen miljardi -kampanjan veturina Volynez kertoo, miten Venäjän väkiluku saadaan nostettua yhteen miljardiin vuoteen 2100 mennessä.
Tästä seksivalistuksen vaaroista kertovasta mainostoimiston johtajasta en heti löytänyt mitään taustatietoa, mutta samaa isänmaallis-konservatiivista ideologista akselia hänkin vaikuttaa edustavan. ”Venäläinen miljardi” on Starikovin alullepanema projekti, jonka keulakuvaksi Volynez on valikoitunut. Fiksaatio syntyvyyden edistämiseen näyttää yhdistävän kaikkia kolmea alustajaa.
Verkossa etukäteen julkaistussa uskonnollissävytteisessä pamfletissa Venäläisen äidin pyhä velvollisuus Volynez ylistää Venäjällä herännyttä ”patriarkaatin renesanssia” ja kertoo mm. seuraavaa:
Nikolai Starikov on perustanut … Internet-kodinturvajoukot, joiden päämääränä on torjua liberaaleja, pettureita ja irstailijoita (hehän ovat yksi ja sama asia).
Meidän on tehtävä kaikkemme sen eteen, että uudet ulkomaiset sadut, joissa prinssi rakastaa prinssiä, ja prinsessa nai prinsessan, eivät koskaan kantaudu lastemme korviin. Tällaisia hirviömäisiä satuja luetaan jo Skandinavian lastentarhoissa.
Homoseksuaalisuutta julkaisu kuvaa länsimaiden masinoimaksi mielisairaudeksi ja perversioksi. Kaikessa takaperoisuudessaan se tuo mieleen kristillisen Nuotta-nuorisojärjestön taannoin julkaiseman seksivalistusoppaan.
Kyseessä näytti siis olevan nationalistinen, konservatiivinen tapahtuma, joka aatemaailmaltaan vastaa lähinnä venäläistä versiota kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten äärioikeistosiiven ajatuksista. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien kieltäminen, viehtyminen kuolemanrangaistukseen ja erikoinen naiskuva, jossa naiset nähdään pyhän isänmaan etua synnyttäjinä palvelevina lastenhoitajina ja kasvattajina tuo epämiellyttävästi mieleen lähinnä 30-luvun Saksan.
Onkin melko erikoista, että tapahtuman järjestäjinä mainitaan ”antifasistisiksi” itseään kutsuvia järjestöjä: Venäläiset äidit Suomessa, Suomen antifasistinen komitea ja Suomi ilman fasismia ry.
Näitä yhdistää tietenkin, kukapa muukaan kuin Suomen johtava ”antifasisti”, dosentti Johan Bäckman.Hän näyttää olevan myös tapahtuman Facebook-sivun ylläpitäjä.
Bäckmanin mielestä Venäjällä ei ole homofobiaa, vaikka vain muutama päivä aiemmin maassa nähtiin jälleen yksi homofobinen murha. Venäläinen RT-uutiskanava raportoi Nikolai Aleksejevin, Venäjän LGBT-yhteisön johtohahmon kommentoineen seuraavaa:
– Volgogradissa tapahtunut brutaali välikohtaus on seurausta jatkuvasta homofobisesta politiikasta, jonka seurauksena ”homoseksuaalisuuden edistäminen” halutaan kokonaan kieltää. Jos politiikka ei muutu, näitä tapauksia tulee olemaan joka vuosi enemmän.
Antifasistiksi ja ”ihmisoikeusaktivistiksi” itseään kutsuva Bäckman kantoi tässä ihmisoikeustaistelussa kortensa kekoon viime vuoden syksyllä, kun hän Suomen työväenpuolueen kunnallisvaaliehdokkaana halusi seurata Vitali Milonovin jalanjäljissä ja kieltää ”homopropagandan” levittämisen myös kotikaupungissaan Espoossa. Ajatus ei saanut osakseen suurta suosiota.
Bäckman ei kuitenkaan ole mielipiteinensä yksin. Facebook-tapahtumasta hänen ja ”venäläisten huippuasiantuntijoiden” mielipiteet saavat kannatusta esimerkiksi muuan Hans Dorpatilta.
Kuka tämä Hans Dorpat sitten mahtaa olla? Yksi antifasisti lisää? Pikainen pyörähdys miehen Facebook-profiilissa kertonee kaiken tarpeellisen.
Että sellaista. Kyseessä on pesunkestävä natsi, joka näyttää olevan mukana kansallissosialistisen NS Welt -verkkosivun ylläpidossa. Sivuille on dokumentoitu eri maissa toimivien fasistiliikkeiden toimintaa, jonka lisäksi sivusto kehottaa toimintaan ”kansainvälisiä finanssijuutalaisia” ja kommunisteja vastaan.
Tykkääjänä kommentilla on mm. avoimen maahanmuuttaja- ja homovastaisen Simon Wahlroosinpoliitiikkaprofiili. Niinikään juutalaisten ja muslimien salaliitoista huolestunut Wahlroos on aiemmin osallistunut vaaleihin maahanmuuttokriittisen Muutos 2011 -puolueen ehdokkaana. Puolue perustettiin rasistisen Suomen Sisu ry:n aktiivien käyttämällä Homma-foorumilla Jussi Halla-ahon eduskuntavaaliehdokkuuden tueksi.
Ollaan siis tilanteessa, jossa Suomessa näyttävästi ”antifasismin” nimeä käyttävien tahojen ajatukset ovat niin pikimustan taantumuksellisia, että jopa aidot fasistit ja muut äärioikeistolaiset antavat heille innolla julkisen tukensa.
Se on minusta suoraan sanottuna kuvottavaa. Mutta ei ainoastaan sitä – nykyisessä tilanteessa se on myös äärimmäisen vaarallista.
Jos antifasismin merkitys on onnistuttu lokaamaan ja hämärtämään näin pitkälle, mitä se tarkoittaa sille antifasistiselle liikkeelle, jota kipeästi tarvittaisiin Euroopassa nousevan äärioikeistovaaran torjumiseen?
Ruohonjuuriaktivistit ja oppositiopuolueet kerääntyivät Pietarin Pioneeriaukiolle 9.10.2010 protestoimaan Gazprom-energiajätin suunnitelmia tuhota kaupungin historiallinen keskusta rakentamalla Nevajoen rannalle jättimäinen 400 metrin hehkuva pilvenpiirtäjä.
Kesälomalla Virossa lähdimme Järvseljan kylästä vierailulle Mehikoorman kylään, Peipsijärven rannalle. Järven toisella rannalla näkyy Venäjä. Rannalla on vanha majakka ja uudempi rajavartioasema. Ennen vanhaan järvessä järjestettiin uimakilpailuja.
Ylivuotosanomat 
Lukijat kurnuttavat