Informaatiosotaa ja trolliarmeijoita

Ryssä on tulossa rajan yli ihan juuri nyt. Katso kuvat!

Nykyistä vapaan tiedonvälityksen maailmaa on usein juhlapuheissa pidetty merkkinä siitä, että menneiden aikojen karkea valtiollinen propaganda on menettämässä merkitystään. Huippuverkottuneisuuden aikana ei enää olisi mahdollista aivopestä ihmisiä 30-luvun tyyliin harhaisilla viholliskuvilla.

Aiemmin olin itsekin tuudittautunut tähän toiveuneen. Ukrainan kriisi on kuitenkin osoittanut asian olevan toisin.

Mediaa joka tuutista työntävässä yhteiskunnassamme räikeää propagandaa on aivan yhtä helppo syöttää infoähkyään puhisevalle kansalaiselle kuin ennenkin. Facebookin ja Twitterin aikakaudella se on itse asiassa helpompaa kuin koskaan.

Kun sosiaalisessa mediassa formaatti on kuva, otsikko ja lyhyt katkelma tekstiä, jutuissa ei tarvitse enää olla sisältöä kuin nimeksi: tärkeintä on tuottaa jatkuvalla syötöllä uusia, toinen toistaan raflaavampia otsikoita, sillä ne ovat ainoa asia joka tullaan lukemaan ennen Jaa-napin painallusta. Jokainen media on joutunut iltapäivälehdistymään.

Poliittisen tilanteen kärjistyminen Ukrainassa on antanut tähän huimasti lisää materiaalia. Tarina itäisestä uhkasta myy kuin häkä. Siksi lööpit julistavat joka päivä samaa viestiä niin kioskin kulmalla kuin sosiaalisen median uutisvirrassa: Venäjä on hyökkäämässä milloin mihinkin, pääasiassa Suomeen. Joskus Putin on valtaamassa koko itäisen Euroopan suurkaupungit kahdessa päivässä.

Artikkeleita tarkemmin lukemalla jutut paljastuvat yleensä ankoiksi tai tahalliseksi liioitteluksi, mutta silloin on jo ehditty tuutata ulos seuraava lööppi. Korjaukset painetaan pienellä ja huomattavasti epäkiinnostavammalla otsikolla, joka ei taatusti pääse etusivulle.

* * *

Syyskuussa suomalainen journalismi otti tässä genressä jonkinlaisen pohjakosketuksen, kun yt-nevotteluissa rajulle säästölinjalle lähtenyt Yle lähti ärhäkkäästi tavoittelemaan sensaatiolööppien mukanaan tuomaa klikkausliikennettä omalla kauhutarinallaan.

Muutaman päivän aikana Yle ampui verkkoon täysilaidallisen Putinin viimeisintä salajuonta. Raskaimpiin panoksiin kuului paljastusjuttu Verkkosodan takana voi olla Pietarissa sijaitseva trollitehdas. Artikkelissa tutkija Saara Jantunen Puolustusvoimien tutkimuslaitokselta kertoo Suomen olevan Pietarista johdetun salakavalan informaatiohyökkäyksen kohteena.

Ehkä.

– On vaikea sanoa kun näkee pelkkää viestintää verkossa, että kuka siellä viestin takana on, mutta kun katsoo niiden viestien sisältöä [soraääniä esimerkiksi Natosta ja Euroopan unionista] niin ne tukevat täysin Venäjän informaatioagendaa.

Jantunen kertoo, että sylttytehdas verkossa esiintyvien EU- ja Nato-vastaisten mielipiteiden takana saattaa olla ”lehtitietojen mukaan” Pietarissa sijaitseva trollitehdas, joka on erikoistunut ”väärien viestien” lähettämiseen, ja jonka henkilöstömäärää on ”vaikea arvioida”.

En tiedä, minkä lehtitietojen varassa Jantunen elää, mutta ns. Pietarin trollitehtaan (eli Internet Research Agency -nimisen yhtiön) henkilöstöstä on ainakin siitä kirjoittaneessa lehdistössä ollut selkeä arvio. Firman toiminta on ollut tiedossa ainakin vuodesta 2013, jolloin siitä kertoi oppositiolehti Novaja Gazeta. Venäläinen MR7.ru-sivusto puolestaan kertoi firman työllistävän 300 ihmistä.

Maksettujen kirjoittajien kerrottiin tuolloin tuottavan sata kommenttia päivässä. Nämä ”ammattitrollit” ovat erikoistuneet kommentoimaan pääasiassa Venäjän sisäpolitiikkaa venäjän kielellä. Myös Venäjän oppositiolla on ilmeisesti ollut vastaavia operaatioita.

Toukokuussa 2014 venäläinen Anonymous International -ryhmä julkaisi tietoja, joiden mukaan Ukrainan kriisin myötä trollit ovat laajentaneet repertuaariaan myös ukrainaksi ja englanniksi kirjoitettuihin kommentteihin. Trolliarmeijan kokoa on mahdollisesti kasvatettu 600 henkeen, mutta pääpaino on silti venäjässä. The Guardian -lehden moderaattorit väittävät tunnistavansa nämä viestit omilla foorumeillaan leimallisen huonosta englannin taidosta.

Siinä missä Pietarin trollitehtaan olemassaolo vaikuttaa siis näiden tietojen perusteella todennäköiseltä, toiminnan laatu on melko kyseenalaista. Miljoonabudjetistaan huolimatta nämä operatiivit eivät osaa kovin hyvin edes englantia, maailman helpointa kieltä.

Mikä saa Jantusen epäilemään, että nämä samat ihmiset ovat opetelleet suomea, vieläpä niin hyvin ettei heitä voi erottaa oikeista suomalaisista? Onko vuodetuista dokumenteista paljastunut jokin konkreettinen Suomi-yhteys?

”Todisteita ei ole”, vastaa Jantunen, sillä ”informaatiosodassa ei ylipäätään ole todisteita.”

Siinäpä asiantuntemusta kerrakseen!

* * *

Outoja loogisia harppauksia hirvittävämpi asia on kuitenkin se härskin yksisilmäinen jingoismi, joka Jantusen kommenteista välittyy lukijalle.

Tarkkasilmäinen huomaa, ettei artikkelista itse asiassa löydy perinteistä verkkotrollin määritelmää: viestien sisällöttömyyttä, hyökkäävyyttä, argumenttivirheitä, netiketin rikkomista jne. Siinä ei myöskään erotella yhtäkään spesifiä valheellista väitettä, jota nämä trollit levittävät. Viesti on selvä: Trolliuteen riittää nyt, että levittää vääriä mielipiteitä.

Hälyttävää on myös tapa, jolla asiantuntija kuvailee Venäjän informaatiosodankäynnin vaikuttavan suomalaiseen mediaan ja päätöksentekijöihin sairauden tavalla: he ”oireilevat”, eli ”kysyvät mikä on totta ja mikä disinformaatiota, vaativat tukea päätöksenteolle ja tilannekuvan muodostamiselle.”

Luit oikein: media ja poliitikko on sairas ja oireilee, jos kehtaa kyseenalaistaa virallista, EU:n ja Naton edustamaa länsimaista totuutta. Terveempää olisi välttää ”soraääniä” ja ilmeisesti vain olla asioista samaa mieltä:

”Kun tavoitteena on riidan aiheuttaminen, asiakysymyksistä riiteleminen tukee informaatiotavoitetta.”

Siis lyhyesti: jos olet julkisesti eri mieltä, tuet Venäjää. Tämä ei ole kärjistys, vaan se, mitä jutussa kirjaimellisesti sanotaan. Kuinka yksikään itseään kunnioittava toimittaja kehtaa päästää tällaisen lausunnon julkisuuteen?

Itsehän olen ymmärtänyt asian niin, että median tehtävä on kysyä, mikä on totta ja mikä disinformaatiota. Samoin poliitikon tulisikin vaatia kaikenlaista tietoa tilannekuvan muodostamiseksi, ei uskoa sokeasti yhden puolen lehdistötiedotteita.

Puolustusvoimien tutkimuskekuksen tuleva motto.

* * *

Asiaa ei paranna se, että sama asenne jatkuu valtiojohdon huipulle saakka: toisessa Ylen artikkelissa puolustusministeri Carl Haglund (rkp) kertoo myös joutuneensa trollien uhriksi, sillä hänen Twitter- ja Facebook-tileillään on ”kaikenlaisia kommentteja.”

”Nimimerkillä kirjoittavien henkilöiden kohdalla käy mielessä, että onko kyseessä nyt ihan oikea suomalainen, vai onko kyseessä joku jolle maksetaan siitä tai jonka työtehtävänä on kirjoittaa tietyntyyppisiä näkemyksiä ja vaikuttaa keskusteluun. Sitä ei voi todistaa, mutta sellainen ajatus käy mielessä.”

Ylen seuraava askel olikin kehottaa lukijoitaan ilmiantamaan nämä verkossa vaikuttavat Venäjä-trollit, joista koostetaan tulevaisuudessa ”tutkivan journalismin” artikkeli. Juttu luo itse oman tarinansa: se antaa ymmärtää, että suomalaisetkin nettifoorumit ovat täynnä Kremlin ”nimettömiä verkkohäiriköitä”, ja toivoo niistä raportteja valppailta kansalaisilta. Ristiriita jutun otsikon ja sisällön välillä on räikeä:

”Venäjän valtion osuudesta trollailuun ei ole todisteita, mutta … Oletko joutunut Venäjän trolliarmeijan kohteeksi?”

Jutussa painotetaan, ettei tarkoituksena ole nostaa esiin yksittäisiä trolleja. Juuri tähän Twitterin keskustelu #venäjätrolli-tägillä kuitenkin meni: parhaita mccarthyläisiä perinteitä noudattaen yksi jos toinenkin varma maksettu trolli nostettiin tikunnokkaan. Uudessa Suomessa Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Ville Hautakangas pääsi mässäilemään, miten ihan hänen lähipiirissään vaikuttaa näitä vieraan vallan agentteja.

Ylen juttuun liitetyssä blogissa myös kirjailija Jari Tervo jatkoi faktojen värittämistä ilmoittamalla suoraan tosiasiana, että kaikki hänen bloginsa kommenteissa Ukrainan tilannetta ja Venäjän ulkopolitiikkaa eri tavalla tulkitsevat ovat todennäköisesti joko Johan Bäckmanin feikkiprofiileja tai Kremlin maksettuja trolleja. Lokakuussa iltalehdistö jatkoi Ylen viitoittamalla tiellä julkaisemalla mm. jutun, jossa maailmanpolitiikan rautainen asiantuntija Sofi Oksanen kertoi nähneensä Venäjän agentteja jo Vauva-lehden foorumeillakin.

Näiltä kynäilijöiltä tuntuu kokonaan menevän ohi ironia siinä, kuinka paljon heidän puheensa muistuttaa tapaa, jolla virallisen linjan kriitikoita Venäjällä leimataan.

Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi olla Putinin ulkopolitiikkaa vastaan? Eihän kukaan todellinen venäläinen voisi vastustaa homopropagandalakia? Ja vielä kun todisteeksi riittää, ettei todisteita ole, ollaankin jo informaatiosodan kovassa ytimessä.

* * *

Aalto-yliopiston tietoturva-asiantuntija ja sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll hämmentää omassa Ylen haastattelussaan soppaa kuvaamalla Venäjän toimintaa ”hybridisodankäynniksi”. Termiä on aiemmin käyttänyt mm. sotilasliitto Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen.

Hybridisota on ajallemme ominainen, uusi ilmiö, asiantuntija kertoo, sillä siihen liittyy perinteisten sodankäynnin muotojen lisäksi mediavaikuttamista ja psykologisia operaatioita.

Limnéllin puolustukseksi on todettava, että hän sentään muistaa mainita myös länsimaiden käyvän tätä hybridisotaa. Silti on ihmeteltävä, miten on mahdollista esittää näin historiattomia ja epätarkkoja väitteitä ilman, että toimittaja keskeyttää ja kysyy, onko asiantuntija nyt aivan tosissaan?

Psykologinen aspekti on ollut oleellinen osa sotaa niin kauan, kuin sodista on kirjoitettu. Tällaista ”hybridisodankäyntiä” – tai kuten se yleisimmin tunnetaan, ihan tavallista sodankäyntiä – kuvaillaan esimerkiksi yli 2000 vuotta vanhassa Sun Tzun Sodankäynnin taidossa. Sodassa ensimmäinen uhri on aina totuus, kertoo vanha sananlasku, jonka jokaisen toimittajan luulisi tietävän.

Edes se, että psykologinen sodankäynti on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, ei ole enää kovin uutta.

Jo vuonna 2011 paljastui, että Yhdysvaltain sotilasvoimien Lähi-idän ja Keski-Aasian operaatioista vastaava CENTCOM on allekirjoittanut 2.8 miljoonan dollarin sopimuksen web-turvallisuusyhtiö Ntrepidin kanssa ohjelmistosta, jolla agentit voivat levittää Nato-myönteistä propagandaa Yhdysvaltain ulkopuolisille ”vieraskielisille verkkosivuille”. Ohjelmisto tarjoaa jokaiselle käyttäjälleen 10 kauko-ohjattavaa valepersoonaa, joilla jokaisella on ”teknisesti, kulttuurisesti ja maantieteellisesti uskottava tausta”.

Milloin voimme odottaa Suomessa tutkivan journalismin juttua Nato-trolleista?

Lupaavaa uraa psykologisessa sodankäynnissä lupailee mm. GoArmy.com.

* * *

Hyvin omituista on myös puhe siitä, miten hybridisodankäynti ”hämärtää rajaa sodan ja rauhan välillä”.

Tällaisten väitteiden esittäjien olisi syytä tutustua ensialkuun vaikka Carl von Clausewitzin 1800-luvulla erottelemiin sodankäynnin maksiimeihin: sota on vain politiikan jatkamista toisin keinoin – se on politiikan osa.

Tällä kannalla on perinteisesti ollut myös historialliseen materialismiin ajattelunsa pohjaava vasemmisto. Sodan ymmärtämiseksi on ensisjaisen tärkeää ymmärtää sodan taustalla oleva politiikka, pääasiassa taloudelliset suhteet. Putin ei liittänyt Krimiä Venäjään henkilökohtaista suuruudenhulluuttaan tai pahansisuisuuttaan, vaan imperialismin sisäisen logiikan ajamana.

Ymmärtääksemme Ukrainan kriisiä olisi meidän siis ymmärrettävä imperialismi maailmanjärjestelmänä. Tässä pelissä Nato ja Euroopan unioni eivät todellakaan ole mitään puhtaita pulmusia, vaan päätekijöitä.

Mutta jos sanot tämän ääneen, on nyt valtamedian taholta leima lyöty otsaasi jo valmiiksi: Olet putinisti, Venäjän maksettu trolli. Rauhanjärjestöjä on väitetty putinistisiksi, koska ne eivät eksplisiittisesti asetu EU:n puolelle konfliktissa. Aleksanteri-instituutin Markku Kangaspuro sai julkisuudessa ”Putin-mielisen” leiman, vaikka on vuosien ajan esittänyt laajaa Putinin ja hänen puolueensa kritiikkiä.

Julkinen keskustelu on näin onnistuttu myrkyttämään pitkälle tulevaisuuteen.

Harva tiedotusväline oli paikalla uutisoimassa, kun UKP:n Petro Simonenko tapasi SKP:n JP Väisäsen Suomessa. Ukrainan kommunistit eivät kannata separatisteja eivätkä Kiovaa.

* * *

Työväenliikkeen näkökulmasta kirjoittavana toimittajana olen toki sitä mieltä, että puolueettomuus journalismissa on mahdottomuus, kuten on mahdotonta puolueettomuus ylipäätään maailman asioissa. Lopulta toimittaja tulee kirjoittaneeksi aina jostakin näkökulmasta.

Jonkinlainen objektiivisuus faktoista kerrottaessa lienee kuitenkin mahdollista saavuttaa, tai ainakin säilyttää tavoitteena. Ideaalisessa maailmassa tutkivat journalistit, erityisesti kaupallisista intresseistä vapaassa yleisradiossa, olisivat tässä keskeisessä asemassa – avaamassa niitä kriisin takana lymyileviä taloudellisia ja poliittisia suhteita, joista ostetut mediat vaikenevat.

Sen sijaan Yleä myöten koko suomalainen valtamedian kenttä tuntuu nyt valinneen avoimesti puolensa kahden suurvaltablokin keskinäisessä kädenväännössä. Tai kuten Jari Tervo asian ilmaisee:

Ukrainan sodassa trollit ovat jo päässeet tavoitteeseensa, kun kansalainen ajattelee: molemmat osapuolet valehtelevat.

Näin voi kirjoittaa vain informaatiosoturi, joka on niellyt hömppätarinan Hyvän Lännen ja Pahan Idän välisestä kulttuurikamppailusta. Siinä Ukraina näyttäytyy myyttisten länsimaisten arvojen puolustustaisteluna. Putin on tässä taistelussa samaa aikaan sekä Hitler että Stalin, siinä missä ”valkoisen rodun puolesta” maanmiehiään ammuskelevat ukrainalaiset uusnatsit vain välttämätön paha.

Naivistinen ajatus hyvisten ja pahisten tappelusta on mukavan turvallinen fiktio, jolla kätevästi pyyhitään asetelmasta turha monimutkaisuus – kuten se, että Ukrainan konfliktin kummaltakin puolelta löytyvät takkiaan sujuvasti kääntävät suuren rahan oligarkit, tai se, että Ukrainan ”länsimaista demokratiaa” ajava hallitus pyrkii estämään vaaleilla valitun vasemmisto-opposition toiminnan.

Mikä on ollut EU:n rooli kriisissä? Mitä Ukrainan talouden ”rakennesopeutus” tarkoittaa maan taloudelle ja tavallisille kansalaisille? Mikä motiivi separatisteilla on vastustaa Kiovaa?

Pietarilainen toimittaja Nikolai Donskov esittää asian oivallisesti:

”Kun läntinen media ei esitä näitä kiusallisia kysymyksiä yleisölleen, se kaventaa tuntuvasti keskustelun aihepiiriä, vähentää läntisten poliitikkojen ja koko yhteiskunnan vaihtoehtojen kirjoa … Demonisoidessaan Putinin hahmoa ja syyttäessään kaikista onnettomuuksista Venäjää länsilehdistö tekee karhunpalveluksen itselleen. Saati että vastaisi keskeisiin kysymyksiin Ukrainan kriisin syistä, läntinen media ei edes esitä niitä, vaan toinen toistaan kopioiden syyttää Venäjää kaikesta, mikä pakostakin synnyttää epäilyksiä tällaisen informaation vastaanottajissa. … länsimedia paitsi madaltaa omien poliitikkojensa moraalista arvovaltaa, myös edistää tahtomattaankin Putinin moraalisen arvovallan kasvua …”

Juuri tässä on informaatiosodan todellinen vaara. Mitä epäanalyyttisemmän ja hysteerisemmän asenteen läntinen media ottaa suhteessa Venäjään, sitä enemmän se itse asiassa vahvistaa putinismia, niin Venäjällä kuin Suomessakin.

Todelliset putinistit ovat siitä ainoastaan kiitollisia.