Posts Tagged ‘SKP’

Luottamuspula

Tänä vuonna kohdallani olisi tullut täyteen kymmenen vuotta Suomen kommunistisen puolueen jäsenenä — ja vieläpä komeasti SKP:n 100. juhlavuonna.

Ilmoitin kuitenkin eilen eroavani puolueen keskuskomitean ja samalla koko puolueen jäsenyydestä luottamuspulan johdosta.

Päätökseni on kypsynyt nykyiseen muotoonsa viimeisen vuoden aikana, ja yritän avata sen taustoja tällä kirjoituksella. Siihen sisältyy lyhyt henkilökohtainen poliittinen historiani ja kuvaus viime päivien tapahtumista.

***

Vappuna 2012 Yle halusi haastatella aitoa kommunistia radioon. Haastattelija kysyi minulta, kuinka olen päätynyt puolueen jäseneksi. Vastasin, että olen päätynyt tähän vääryyksiä vastustamalla, ja katsomalla mihin se johtaa.

Ensimmäisen kerran minulle esitettiin kutsu puoluetoimintaan Vantaalla. Hiroshiman ydinpommituksen muistopäivänä järjestetyssä kauniissa tilaisuudessa joen rannalla eräs vantaalainen toveri kertoi, että on olemassa SKP:n Pääkaupunkiseudun posti- ja logistiikka-alan osasto, josta voisin olla kiinnostunut.

Olinkin. Sodan ja imperialismin vastaisuus ja marxilaisen teorian luokkakantaisuus kiinnostivat. Tuoreessa muistissa olivat Yhdysvaltain hyökkäykset Irakiin ja Afganistaniin, sekä niitä vastustaneet massiiviset mielenosoitukset.

SKP:n postilaisten puolueosasto, jonka epäkäytännöllisen juhlava nimi myöhemmin vaihtui puheissamme tuttavallisemmin KOM-Postiksi, sai minut myös kiinnostumaan ammattiyhdistystoiminnasta ja järjestäytymisestä työpaikallani, joka tuolloin oli vielä Suomen Postin varhaisjakelu. Osastollamme oli vahvat yhteydet postin suurille työpaikoille, se teki oikeaa luokkapolitiikkaa ja osastoon tuli jatkuvasti uusia jäseniä.

Kun minut myöhemmin valittiin osaston puheenjohtaksi, suhtauduin tehtävään äärimmäisellä vakavuudella. Ajattelin päässeeni keskelle juuri sellaista toimintaa, jota tässä ajassa tarvitaan.

***

Noista ajoista puolueen vaikutusvalta on kuitenkin vain typistynyt. Myös KOM-Postin toiminta on kokonaisuudessaan lakannut, vaaleissa ja ammattiyhdistysliikkeessä on jatkuvasti hävitty asemia ja aktiivien määrä nähdäkseni vähentynyt kasvun sijaan.

Nyt puolueen piirissä kauhistellaan tätä ja painotetaan, että tarvitaan jäsenhankintakampanja. Kato ei kuitenkaan nähdäkseni johdu siitä, etteikö puolueesta olisi kiinnostuttu. Itse asiassa puolueeseen on jatkuvasti tullut uusia nuoria toimijoita. Ongelmana on vain, että he ovat myös useimmiten lähteneet pois jonkun ajan kuluttua.

Itse en pitkään ymmärtänyt tämän syytä. Arvostamani toverit vetäytyivät yhtäkkiä kaikessa hiljaisuudessa pois toiminnasta. Puolueen piireistä heistä saatettiin puhua epäkunnioittavasti ja sivulauseilla: ”Sekin petturi…”

Mikä järkyttävintä, usealla tapaamallani ihmisellä oli itselläänkin tämä asenne. He saattoivat kertoa minulle: ”Tiedän olevani huono kommunisti…” tai ”Mitä sinäkin mahdat ajatella tällaisesta puolueen petturista.” Sanoin etten tietenkään ajattele sellaista.

Nyt olen itse vastaavassa asemassa, mutta anteeksi en pyytele.

***

Kantaaottava postilaatikko #MRAA

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Vielä hiljattain Ylen uutisartikkelissa politiikan tutkija Mikko Lahtinen mainitsi, että kommunismi kiinnostaa nyt ihmisiä, nimenomaan vaihtoehtona populistiselle, muukalaisvihamieliselle uusoikeistolle.

Uskon arvion pitävän paikkansa, sillä sellaista on nähty esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa radikaali vasemmisto ja kommunistit ovat erityisesti Trumpin valtakaudella liittoutuneet laajasti mm. Black Lives Matter -liikkeen kanssa. Keski-ikä monessa USA:n radikaalien keskusteluryhmässä vaikuttaa myös olevan lähempänä 16 vuotta kuin meikäläistä 60 vuotta.

Siirtotyöläisten ja evakkopakolaisten ulkomailla syntyneenä lapsena myös minä olen kokenut läheiseksi juuri kommunistisen ideologian vahvan internationalismin: eri maiden köyhillä on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin pomojensa. Se on voimallinen ajatus.

Kentällä SKP:n suhde ”oma kansa ensin” -tyyppiseen sosiaalisovinismiin on ollut tästä huolimatta ongelmallinen. Esimerkiksi juuri omassa puolueosastossani jatkui koko sen olemassaolon ajan tiettyjen ihmisten taholta vahva propagointi kärjistäen sen puolesta, että kansallisvaltiota on puolustettava, rajat laitettava kiinni, kerjäläiset kuriin ja siirtotyöläiset ulos.

Näkemykset eivät ole olleet puolueen valtavirtaa, mutta ne ovat olleet koko ajan olemassa, häiritsevinä ja ensialkuun omaa poliittista ajatteluanikin sumentavina.

Samankaltaisiin näkemyksiin törmäsin myöhemmin eri puolueiden väestä koostuvassa Vaihtoehto EU:lle -liikkeessä, johon petyin raskaasti.

***

Ihan aktiivinen vuosi näyttäs olleen. #bestnine2017

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Nämä ristiriidat olen onnistunut pitämään mielessäni taka-alalla, keskittyen puolueen hyviin aloitteisiin, erinäisiin joukkoliikkeisiin ja rauhanliikkeeseen osallistumiseen, kansainvälisen toiminnan seuraamiseen ja kriittisiin kirjoituksiin.

Etenin melko nopeasti puolueen keskuskomitean jäseneksi ja puolueen lehden, Tiedonantajan toimittajaksi.

Tiedonantajan toimittajana törmäsin toiseen harvinaisen ikävään piirteeseen puolueen piirissä. Suhtautuminen Venäjän valtioon oli monille kaikki muut kysymykset ylittävä aihe tavalla, joka lähenteli uskonnollista kiihkoa.

Jopa niin, että kun kirjoitin ja julkaisin aiheesta kriittisiä tekstejä, ruvettiin minusta levittämään kaikenlaisia salaliittoteorioita CIA:n agenttina, vihreiden soluttautujana, ja ties mitä muuta naurettavaa. Erityisen hilpeää tämä oli tietenkin siksi, että samaan aikaan vastapuoli tuomitsi minut luonnollisesti Venäjän trollina ja Putinin agenttina.

Tässäkään kysymyksessä ei ollut puolueen valtavirta, mutta kuitenkin selkeä puolueessa vaikuttava elementti, joka edelleen on olemassa.

***

Nyt presidentinvaalien yhteydessä nämä ideologiset epäselvyydet suhteessa sosiaalisovinismiin ja naapurin porvarivaltioon saavuttivat kipukynnyksen — ja menivät siitä reippaasti ohi.

Tämä sekaannus tiivistyy yhteen käytännön kysymykseen: vaikka keskuskomitea linjasi (omasta aloitteestani, muuten) selvästi, että puolue edellyttää presidenttiehdokkailta rasismin ja fasismin selväsanaista tuomitsemista, moni puolueen ylintä johtoa myöten lähti kampanjoimaan ”Kansalaispuolueen” ja kannattajayhdistyksen ehdokkaan Paavo Väyrysen puolesta.

Väyrynen on tietysti kaikille politiikan seuraajille tuttu, aivan omanlaisensa tapaus, joka menee milloin mihinkin suuntaan sen mukaan, mistä suunnasta politiikan tuulet puhaltavat. Eräs toveri totesikin, että hänen toiminnassaan pysyvää ja varmaa on ainoastaan yksi asia: että Paavo Väyrynen ajaa vankkumattomasti Paavo Väyrysen etua.

Olen itsekin julkisesti antanut tukea esimerkiksi Väyrysen aloitteelle kansanäänestyksen järjestämisestä eurojäsenyydestä, pitänyt sitä jopa merkittävänä ja tärkeänä poliittisena aloitteena.

Väyrysen perusteet tuollekin aloitteelle olivat tietenkin täysin porvarilliset ja pääoman etujen näkökulmasta kirjoitetut, ja painotinkin, että vasemmisto tarvitsee asiassa kirkkaan oman näkökulmansa, joka nimenomaan pohjautuu työväenluokan rajat ylittävään solidaarisuuteen. Siitä emme voi tinkiä.

***

Kun Väyrynen lähti rakentamaan omaa puolueprojektiaan, moni toivoi siitä vaihtoehtoa miljonääri-Sipilän johtamalle äärimmäiseen uusliberalismiin sitoutuneelle Keskustalle. Puhuttiin paluusta alkiolaisuuteen, Paasikiven-Kekkosen linjaan ja moneen muuhun turvalliseksi koettuun suomalaisen poliittisen historian ilmiöön.

Viimeistään kuntavaaleissa kävi selväksi, ettei tästä todellakaan ole kysymys.

talmudistit_Karoliina-Topelius-09032017-Facebook

Erään ”Terve Helsinki” -listalaisen ”tervettä” puhetta.

Jo ennestään taantumuksellisten ja oikeistolaisten Kristillisdemokraattien kyljessä Helsingissä esiintyvä Väyrysen ”Terve Helsinki” -lista keräsi riveihinsä niin ruokottomia antisemitistejä, antikommunisteja ja rasisteja, että jopa äärikonservatiiviset Kristillisdemokraatit joutuivat siivoamaan nämä häpeillen pois julisteistaan.

Paavokriittisyyttä ilmassa #thuglife

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Yksi näistä Väyrysen listalaisista oli Suomi Ensin -liikkeen keskeinen aktiivi Laura Niitamo, jonka kuntavaalien ”vaaliteltta” Helsingin Rautatientorilla oli samaan aikaan MV-lehden ”päätoimittaja” Ilja Janitskinin kampanjateltta sekä kaikenkarvaisten rasistien tukileiri ja paikka, josta he järjestivät jatkuvasti provokaatioita ja hyökkäyksiä turvapaikanhakijoiden ”Oikeus elää” -mielenosoitusta vastaan.

Poliisi tutki mm. tapausta, jossa Niitamo tovereineen hyökkäsi kaasuaseella turvapaikanhakijaa vastaan. Lopulta teltta poistettiinkin poliisivoimin yleistä järjestystä haittaavana.

Tämä sama rasistijoukko kävi myös henkilökohtaisesti minuun itseeni käsiksi Rautatientorilla kuntavaalien alla — pääsin irti niskalenkistä vasta, kun toverini Heikki Ketoharju tuli estämään tilannetta.

Entä mitä teki Väyrynen? Irtisanoutui? Tuomitsi? Antoi kurinpalautuksen?

Ei. Hän valjasti poliittisen arvovaltansa antamalla nimeltä mainiten julkisen tukensa rasistiselle Suomi Ensin -liikkeelle ja samalla uusfasistiselle Suomen Sisulle, jonka jäsenen otti ”asiantuntijana” mukaan puolueensa maahanmuuttopolitiikkaa laatimaan.

***

Sen jälkeen Väyrysen toistuvissa vaatimuksissa on ollut maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen, maahan otettavien pakolaisten määrän pienentäminen ja turvapaikanhakijoiden liikkumisen estäminen.

Näistä syistä, ja siksi ettei ulkomailla poliisilta piileskelevä Janitskin saanut omia kannattajakorttejaan kokoon presidenttiehdokkuutta varten, Suomi Ensin -jengi ryhtyikin julkisuudessa joulukuussa keräämään kannattajakortteja juuri Väyrysen presidenttiehdokkuutta tukeakseen.

Turussa Väyrysen kannattajakorttikeräystä puolestaan tuki kaupungin tunnetuin äärioikeistolainen ja nyrkkisankari Olavi Mäenpää.

vayrynenmaenpaa1_503_pi

Nämä kannattajansa Väyrynen on palkinnut hyvin jatkamalla presidenttitenteissä selväsanaisesti vaatimuksiaan rajakontrollista ja turvapaikanhakijoiden siirtämistä kokonaan Euroopan ulkopuolisille leireille. Väyrynen on signaloinnissaan jopa niin pitkällä, että kertoo haluavansa tehdä näissä asioissa yhteistyötä toisten ”kansallismielisten”, kuten Laura Huhtasaaren kanssa. Tätä yhteistyötä hän peräänkuuluttaa oululaisen raskaan sarjan rasistitrollin Junes Lokan videolla.

Tällainen mies ei nähdäkseni ansaitse minkäänlaista poliittista tukea kommunisteilta.

***

Juuri tästä syystä viimeaikaiset keskustelut julkisuudessa ovat olleet hyvin raskasta seurattavaa.

On ollut erityisen ikävää huomata, miten moni on ollut valmis ohittamaan puolueen keskuskomitean aiheellisesti tekemän linjauksen rasismiin puuttumisesta näissä presidentinvaaleissa.

Tätäkin masentavampaa on ollut huomata, että kun asiasta on huomautettu, ovat jotkut aivan puolueemme ylintä johtoa myöten kategorisesti kieltäytyneet keskustelemasta itse asiasta: siitä, että Väyrynen on todistettavasti antanut tukensa rasistiselle Suomi Ensin -liikkeelle ja uusfasistiselle Suomen Sisulle — ja sortuneet olkiukkojen rakenteluun, aiheen vaihtamiseen, panetteluun, nimittelyyn ja mustamaalaamiseen, siis suoranaiseen epärehellisyyteen todistellessaan, ettei kyseessä ole mikään ongelma.

Myös kaikenlainen salaliittoajattelu repesi valtoimeksi aivan keskuskomitean jäsenten puheita myöten. Eräiden mielestä Väyrysen kriitikot olivat jälleen salaa Sauli Niinistön, Pekka Haaviston tai — luonnollisesti — CIA:n asialla. Osalla Väyrysen puolustelu meni jopa niin pitkälle, että valokuva Mäenpäästä ja Väyrysestä poseeraamassa rinta rinnan oltiin valmiita julistamaan kuvamanipulaatioksi!

Ja kaikki tämä julkisesti sosiaalisessa mediassa, kaiken kansan nähtävillä.

Viime päivinä ovat minulta kysyneet monet toverit, ystävät ja läheiset järkyttyneinä: ”Voiko tämä olla todellista? Voivatko kommunistit aidosti olla tällä kannalla? Eivätkö he todellakaan välitä?”

Ja on ollut pakko vastata: tällaista ajattelua todellakin puolueessamme esiintyy.

***

Keskuskomitean sähköpostilistalla asiasta esitettiin seuraava arvio:

”Väyrynen edustaa vanhemmalle polvelle myös turvallista Kekkosen kautta. Yhteen aikaan kommunistit pitivät Väyrystä porvarina, joka kaikkein todennäköisimmin jatkaisi neuvostoystävyyttä Kekkosen linjalla. Vanhemman väen lienee vaikea uskoa Väyrysen muuttuneen äärioikeistolaiseksi tai edes äärioikeistolaisten sympatisoijaksi.”

Uskon tämän arvion olevan totuudenmukainen, jopa ymmärrettävä — muttei kuitenkaan millään tavalla hyväksyttävää.

Monen kohdalla kysymys voi varmasti olla myös ihan siitä, ettei ole seurattu ajankohtaista politiikkaa kovin tarkasti. Voi olla, että monelta jäi huomaamatta Väyrysen toiminta kuntavaaleissa ja puolueprojektiin pesiytyneet epäilyttävät tahot.

Toki sekin on jo itsessään melko ongelmallista, jos suomalaisen poliittisen puolueen ylimmän johdon jäsenet eivät seuraa suomalaisen politiikan tapahtumia.

***

Painotin omassa kirjallisessa vastauksessani, ettei tässä kyse ole enää mistään hypoteettisista skenaarioista tai arvuuttelusta. Kysymys on asioista jotka ovat jo tapahtuneet, jotka tapahtuvat parhaillaan.

Keskuskomitealle osoitetussa viestissäni kirjoitin seuraavaa:

Nämä ilmiöt eivät ole vain ”jossain tuolla” vaan ovat jo henkilökohtaisesti koskettaneet useita poliittisesti aktiivisia keskuskomitean jäseniä — kaikista lukemattomista muista ihmisistä puhumattakaan, jotka heitämme bussin alle jos lähdemme peesaamaan heidän sortonsa hyväksyvää ehdokasta.

Tänään olemme Suomessa poliittisessa tilanteessa, jossa uusnatsit ovat kuolettavasti pahoinpidelleet ihmisen maamme pääkaupungissa kirkkaassa päivänvalossa.

Olemme tilanteessa, jossa kokonaisia perheitä lennätetään kuolemanvaaraan poliisivoimin, satoja ihmisiä hukkuu jatkuvasti Välimereen ja Libyassa harrastetaan turvapaikanhakijoiden orjakauppaa länsimaiden katsoessa vierestä.

Mielenosoituksessa esitettiin vetoomus Libyan orjakauppaan puuttumiseksi.

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Olemme tilanteessa, jossa myös Suomessa vähemmistöjen kimppuun käydään sanoin ja teoin päivittäin arkielämässä, jossa muukalaisviha ja oikeisto on saavuttanut aivan uudenlaiset asemat, jossa uusfasistisen järjestön ykkösideologi oli vaarassa päätyä Suomen ulkoministeriksi juuri siksi, ettei tätä vaaraa otettu vakavasti.

Ja olemme tilanteessa, jossa eräästä SKP:n jäsenestä kiertää juuri tällä hetkellä lupaus tapporahoista äärioikeiston piirissä ja hänen kuvansa ja henkilötietonsa on julkaistu uusnatsien verkkosivulla.

Ei yksinkertaisesti voi olla niin, että joidenkin kuviteltu ja vanhasta muistista tuleva turvallisuuden tunne kävelee yli oikeiden ihmisten turvallisuuden tässä ajassa.

#hengenvaara #natsitvittuun

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Väyrynen ei ole mikään Kekkonen; Väyrynen ei ole edes se Väyrynen, joka oli kuusi vuotta sitten. Hänen ”Kansalaispuolueensa” ei ole mikään viljelijöiden yhteiskuntaluokkaa laajasti edustava Maalaisliitto, vaan marginaalinen pienten ja suurten porvarien klubi, joka on ottanut siipiensä alle myös erittäin hämäriä äärioikeistolaisia virtauksia.

Se, miten fasismiin, rasismiin ja sosialisovinismiin reagoidaan ei ole mikään sivujuonne politiikassamme, ei mikään pikkujuttu jonka voi ohittaa abstraktien ulkopoliittisten ”suurten kysymysten” hyväksi. Se on aivan keskeinen tämän ajan ristiriita ja ongelma, joka tulee ainoastaan pahentumaan kapitalismin kriisien syventyessä.

Kommunisteilla ja Tiedonantajalla on pitkät ja tunnetut perinteet suomalaisen fasismin päävihollisina. Olemme olleet se voima joka Suomessa on herkimmin paljastanut fasistit ja armotta hyökännyt heitä vastaan, jopa niin että edelleen fasistien historiankirjoituksessa muistellaan ”tiedonantajalaisia” ja heidän laajaa vaikutustaan, joka sai mm. juuri presidentti Kekkosen aikoinaan irtisanoutumaan fasistien toiminnasta.

Jos kommunistinen puolue ei myös vuonna 2018 kykene ottamaan periaatteellista proletaarista, internationalistista, antifasistista linjaa vaan sortuu alhaiseen ja matalaotsaiseen opportunismiin – ohittaen jopa hyökkäykset omia jäseniään kohtaan puhumattakaan kaikkia muita vielä huonommassa ja vakavammassa tilanteessa olevia sorrettuja – silloin se on poliittisena projektina unohtanut täysin tarkoituksensa.

Näin kirjoitin, ja sitä tarkoitin.

#Työväenliike rasismia vastaan #stopdeportations #joukkovoima

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

***

Ennen minua keskuskomiteaa oli lähestynyt samasta aiheesta Kommunistisen nuorisoliiton johto.

Ennakkoon kokoukselle oli lähtenyt liiton laatima kirje, jossa keskuskomitealta vaadittiin vastausta puolueen jäsenten toimiin Väyrysen tukijoina, sekä vastausta puolueen suhtautumiseen Väyrysen edustamaan sovinismiin.

(Teknisenä sivuhuomiona: Kommunistinen nuorisoliitto ei ole puolueen oma järjestö, vaan itsenäinen yleiskommunistinen alle 30-vuotiaiden järjestö. Itse erosin järjestöstä ikäni velvoittamana vuoden 2017 alussa.)

Kirje oli sävyltään provokatorinen, ja siinä vaadittiin puoluetta suhtautumaan ankarasti poikkeamiin keskuskomitean linjasta: peräänkuulutettiin ”konkreettisia toimia puolueen kurin ja elinvoiman palauttamiseksi”.

Kirjeessä vaadittiin lopulta myös linjaa rikkovien jäsenten erottamista, tarvittaessa jopa puoluejärjestöjä puolueesta erottamalla. Tämä olisi luonnollisesti varsin järeä ja puoluetta hajottava toimenpide.

***

Kirje oli siis osittain ongelmallinen ja nuoruuden ehdottoman hybriksen tuotosta.

Sen ydin ja asia oli kuitenkin täysin kohdillaan: ei voi olla niin, että näin keskeisessä kysymyksessä SKP:n linja horjuu ja kenttä hajoaa joka suuntaan, vaikka asiasta on tehty yhdessä keskuskomitean linjaus. Ei voi olla niin, että nykyisessä tilanteessa puolueella ei ole yhteistä näkemystä sovinismista, rasismista ja fasismista, tai sen tukemisesta ja normalisoinnista.

Provokaationa kirje oli myös onnistunut, sillä se paljasti syviä ristiriitoja ja todella ongelmallista ajattelua keskuskomitean ja laajemmin puolueen sisällä.

Kysymys puoluekurista SKP:ssä on myös hyvä ja oleellinen.

Puoluekuriin suhtaudutaan puolueessa kahtalaisesti: toisaalta sitä ollaan kulissien takana valmiita vaatimaan äärimmäisesti ja ehdottomasti, jopa uhkaavasti ja asiattomasti, kun kyseessä ovat byrokraattiset ja hallinnolliset asiat — mutta kun kyseessä on ajankohtainen politiikka, yhtäkkiä yhdessä päätettyjä linjauksia voikin näköjään tulkita aivan miten sattuu, ja vakavammatkin irtiotot painetaan villaisella — ainakin, jos ne edustavat tiettyjen ihmisten mielipiteitä.

Lisäksi puolueessa esiintyy epäreiluja, näkymättömiä vallan rakenteita: osa ei ole osannut luopua saavuttamastaan vallasta, vaikka johto on uudistunut. Erikoisin piirre on, että valtaa esimerkiksi keskuskomitean kokouksissa käyttää edelleen merkittävällä tavalla entinen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Tämä johtaa kiusalliseen tilanteeseen, jossa ajoittain käy epäselväksi, johtaako puoluetta entinen vai nykyinen pääsihteeri.

On sanottava, ettei tämä laisinkaan vastaa omaa käsitystäni laajaan demokratiaan pohjaavan puoluekurin tarkoituksesta ja merkityksestä, vaan on pikemminkin sen irvikuva.

***

keskuskomitea26850543_1790236014362571_4318411656010648042_o

Ilmeeni, kun…

Keskuskomitean kokous Pakilan työväentalolla 20.1.2018 alkoi puolueen eri työryhmien ”seiskaminuuttisilla”, joissa ryhmät raportoivat toiminnastaan.

SKP:n Turun piirijärjestön puheenjohtaja Tiago Silva esitti maahanmuuttopoliittisen ryhmän puolesta, johon myös itse kuulun, tiukkasanaista kritiikkiä puolueen jäsenten julkisesta toiminnasta presidentinvaalikysymyksessä. Tämän puheenvuoron voi lukea hänen blogistaan.

Seuraavaksi vuorossa oli varapuheenjohtaja Miguel Lopezin poliittinen tilannearvio.

Siinä väitettiin, ettei politiikkaa voi tehdä jotakin vastaan — siis profiloitua antifasistina tai antirasistina. Pitäisi myös välttää rasistien ja fasistien kutsumista rasisteiksi ja fasisteiksi, sillä se on nimittelyä.

Tätä ennen Lopez oli jakanut julkisuudessa toisten ihmisten kirjoittamia kannanottoja, joissa todetaan ettei ehdokkaista edes Huhtasaari ole syyllistynyt rasismiin, että valtamedia syyttä mustamaalaa näitä ”kansallismielisiä” ja ”patrioottisia” ehdokkaita, ja että asiaan huomion kiinnittäminen on ”kakaramaista”, henkisesti vajaata, ja niin edelleen.

Mielestäni varapuheenjohtajan tilannearvio ja toiminta julkisuudessa oli yksiselitteisesti väärin ja herätti paljon kysymyksiä — jos emme ole mitään vastaan, emmekö me sitten ole enää antikapitalisteja, anti-imperialisteja tai antimilitaristejakaan? — mutta kokouksen asialistaan merkittyä yleiskeskustelua poliittisesta tilanteesta ei käyty, vaan siirryttiin suoraan hallinnollisiin talousasioihin.

En näe tätä niinkään osoituksena pahasta tahdosta kuin nykyjohdon kokemattomuudesta: kokouksien aikataulut venyvät ja paukkuvat usein, jolloin tärkeiden asioiden käsittely jää epähuomiossa pois ajan ja ennakkovalmistelun puutteen vuoksi.

Tästä syystä käytin asiasta myöhemmin puheenvuoron asialistasta ohi, jossa tein selväksi erimielisyyteni. Lopez pahoitteli loukkaavia kommenttejaan julkisuudessa ja poisti ne, sekä yhdessä kokouksen muun puheenjohtajiston ja sihteeristön kanssa järjesti sunnuntaille aikaa poliittisen tilanteen ja KomNL:n kirjeen käsittelylle. Erosimme hyvissä väleissä.

***

Sunnuntaina alkanut poliittinen keskustelu olikin sitten täydellinen farssi.

Sen pääasialliseksi sisällöksi muodostui vastauksen laatiminen KomNL:n kirjeeseen, johon osa keskuskomitean jäsenistä oli edeltävänä päivänä laatinut vastausluonnoksen.

Vastausluonnos oli lyhyt, mutta selvä: siinä kiitettiin nuorisoliittoa palautteesta sekä aiemmasta hyvästä yhteistyöstä, todettiin että puolue on sitoutunut rasismin ja fasismin vastustamiseen, että puolue ryhtyy keskusteluihin jäsenistönsä kanssa, jotta jatkossa Väyrystä puolustavilta ulostuloilta vältytään, ja että jatkossa tarvitaan vasemmiston yhteistä fasismin vastaista toimintaa.

Puheenvuoroissaan puolueen varttuneempi väki teki kaikkensa ensin kirjeen hautaamiseksi: ”Ei vastata, merkitään vain tiedoksi”. ”Siirretään poliittisen toimikunnan käsiteltäväksi.”

Kirjeestä lähdettiin myös välittömästi esittämään salaliittoteorioita: sen väitettiin olevan samaan aikaan keskuskomitean sisäisen nuorisoklikin itselleen laatima, että kokonaan puolueen ja jopa KomNL:n ulkopuolisen agentin ”antikommunistinen” teksti, joka mukamas olisi myös vuodettu iltapäivälehdistölle mustamaalaustarkoituksessa.

Kun tämä ei mennyt läpi, ryhdyttiin vastauksen sisältöä murjomaan mitäänsanomattomaksi ja sellaiseksi, ettei se vastaisi laisinkaan KomNL:n esittämiin kysymyksiin. Paavo Väyrysen nimi ja viittaukset hänen yhteistyökumppaneihinsa vaadittiin poistettavaksi lukuisin kerroin, samoin vaatimukset vasemmiston yhteisestä fasismin vastaisesta toiminnasta.

Turun Kaija Kiesslingin käyttämän puheenvuoron mukaan puolue ei voi vaikuttaa rasismiin Suomessa alhaisen vaalikannatuksensa takia – mutta presidentinvaaleissa kuitenkin ilmeisesti voi. Tämä logiikka on täysin nurinkurista. SKP:n vaikutusvalta suomalaiseen ulkopolitiikkaan on marginaalista marginaalisempaa penkkiurheilua, mutta juuri työväenliikkeen rasismin vastaiseen ruohonjuurityöhön meillä olisi paljon annettavaa.

Selkeiten vastustuksensa ilmaisi Arto Viitaniemi, jonka mukaan Väyrysen taakse ei kanavoidu ”laisinkaan” rasistien tukea, että Väyrynen ei laisinkaan ole syyllistynyt sovinismiin, tai merkittävässä määrin tehnyt yhteistyötä tuomittavien tahojen kanssa, ja että kysymys hyvistä suhteista Venäjän valtioon on presidentinvaaleissa tärkeintä.

Myös useissa muissa puheenvuoroissa toistui käsitys siitä, että rasismin ja fasismin vastustaminen on merkitykseltään ja poliittiselta painoarvoltaan vähäisempää kuin esimerkiksi Naton vastustaminen.

Lukuisissa nuoremman väen puheenvuoroissa oltiin eri mieltä: niissä Naton, uusliberalismin ja rasismin vastustaminen koettiin toisistaan erottamattomaksi kolmiyhteydeksi. Yhtä ei voi olla ilman kahta muuta, tai mennään pieleen.

#Kapitalismi on sairaus – #Fasismi sen oire #ilmannatseja

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

***

Kokouksessa siis avoimesti asetuttiin sille kannalle monelta taholta, ettei Väyrysen politiikka ole ollut sovinistista. Nähdäkseni arvio on rajussa ristiriidassa todellisuuden kanssa.

Järkyttävämpää oli ainoastaan kokousväen yleinen huono käytös. Puheenvuorojen päälle puhuttiin, toisiin keskuskomitean jäseniin suhtauduttiin alentuvasti ja epätoverillisesti sekä pahantahtoisia epäilyjä esittäen.

Esimerkiksi rasistien ja fasistien väkivallan uhan alle joutuneille tovereille heiteltiin surkeimman Facebook-trollauksen tasoisia välikommentteja: ”Olisit lyönyt ensin!” ”Taidat itse olla rasisti!” ym. häpeällistä ilveilyä.

Oli suunnattoman ironista, miten samaan aikaan kokouksessa järjestettiin 80 vuotta sitten ammutuille tovereille hiljainen hetki, mutta tässä elämässä tänään uhan alla olevien tovereiden tilanteelle naureskeltiin ja väännettiin vitsiä.

Nokian kaupunginvaltuutettu Pauli Schadrin reagoi puolestaan vaatimalla nuorisoliittoa ”ulos puolueesta” (jota se jo on) ja toteamalla, että nuorten ymmärtämättömyys politiikasta johtuu siitä, ettei kukaan heistä käy töissä.

Kohtuullisen erikoinen ja paljon puhuva näkemys erityisesti nyt, kun juuri työttömät ovat hallituksen kovan hyökkäyksen kohteena!

***

Lopulta kahden tunnin vääntämisen jälkeen saatiin kirjallisessa vastauksessa todettua, ettei Väyrynen ole irtisanoutunut rasismista ja fasismista.

Tämänkin yhteydessä Viitaniemi pisti kuitenkin keskuskomitean kehumaan Väyrysen toimintaa ja kantoja, joka jätti hyvin avoimeksi kysymyksen, ollaanko lopulta Väyrysen kannalla vai ei, ja onko tuen antaminen jatkossa hyväksyttävää.

Vastapainoksi yritin vielä saada vastauksen loppuun yksiselitteisen kirjauksen: ”Keskuskomitea ei hyväksy Väyrysen maahanmuuttopoliittista linjaa.” Tämä vaadittiin välittömästi poistettavaksi. Tässä vaiheessa poistin itseni kokouksesta: sietokykyni oli täysin ylitetty.

Välittömästi tämän jälkeen hyppäsin linja-autoon ja ilmoitin julkisesti eroavani Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsenyydestä.

Ristiriidat ovat yksinkertaisesti liian syvät, jotta yhteistoiminnan edellytyksiä puolueen sisällä olisi. Ja kun tähän yhdistyy asiaton, epärehellinen ja henkisesti haavoittava käytös, en näe että keneltäkään voisi vaatia moisen sietämistä.

Moraalini ei taivu jatkamaan puolueessa, jossa laajasti ollaan valmiita hylkäämään kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset ja hyökkäysten kohteeksi joutuneet toverit porvaripoliitikon hyväksi, vain siksi että tämä on luvannut ylläpitää hyviä suhteita Venäjän valtioon. Minun on pystyttävä katsomaan puolisoani, läheisiäni ja tovereitani silmiin.

Vääryyksien vastustaminen vei minut siis aikoinaan puolueen jäseneksi, ja kuljettaa minut nyt sen piiristä pois. Myönnän olevani syvästi pettynyt ja järkyttynyt, mutta samalla helpottunut, jopa toiveikas. Tästä alkaa uusi aika.

SKP:ssä on mukana edelleen monia tovereitani, joiden toimintaa arvostan varauksetta. Heille toivon kaikkea tukea ja jaksamista. Heidän ja koko suomalaisen työväenliikkeen takia toivon myös, että puolueen sisäinen kulttuuri vielä joskus tervehtyy, ennen kuin viimeinen sammuttaa valot. Sitä ennen poliittinen toimintani kommunistina jatkuu muualla.

Np. Kumikameli – Vanhat valkeat miehet

Mainokset

”Marginaali” vs. työväenluokka

Tiedonantajassa on esitetty vaaliarvioita. Viimeisimmässä numerossa (16/21.4.2017) keskuskomitean jäsen, toveri Pauli Schadrin Nokialta esittää oman näkemyksensä.

Jutussa on paljon sellaista, jonka voi allekirjoittaa.

Emme ole riittävän hyvin ymmärtäneet sitä, että myös työelämässä on tapahtunut suuria muutoksia, koska kosketuspintaa nykypäivän työväestöön ei ole. Meidän on laskeuduttava tavallisen ihmisen tasolle ja nostettava statustamme pienituloisten, työläisten ja eläkeläisten silmissä: silloin olemme puolueena uskottava ja vakavasti otettava vaihtoehto.

Tämä on täysin oikein.

Juuri uskottavuus ja vakavastiotettavuus ovat keskeinen ongelma, johon on pyrittävä pureutumaan. Äänestystuloksen perusteella on todettava suoraan, että tällä hetkellä puolueemme ei ole erityisesti uskottava äänestäjien silmissä missään segmentissä. (Ja tämän ymmärtäminen onkin oleellista: ei missään segmentissä.)

Kysymys onkin sitten asetettava, kuinka uskottavaksi tullaan?

* * *

Schadrin esittää tekstissä seuraavaa ainakin yhdeksi syyksi puolueen ongelmaan. On keskitytty liikaa ”vähemmistöihin”:

– Nyt jokaisen on katsottava rohkeasti peiliin. SKP ei voi olla pelkästään vähemmistöjä varten ja puolueessa keskitytäänkin nykyisin aivan liikaa vähemmistöjen etujen ajamiseen: mistään muusta ei nykyisin puhuta ja kirjoiteta kuin vähemmistöjen oikeuksista.

Ensinnäkin on minusta todettava, että tältä väitteeltä puuttuu pohja.

Vaalikampanjan aikana esimerkiksi verkkosivuillamme julkaistuissa teksteissä puhuttiin lähes yksinomaan työstä/työttömyydestä, sotesta ja asukasdemokratiasta, sekä kansainvälisestä politiikasta. ”Vähemmistöjen oikeudet” eivät tulleet juuri lainkaan esiin, ehkä muutamaa kannanottoa lukuunottamatta.

Missä vähemmistöt meillä sitten mainitaan? Käytännössä juhlapuheissa abstraktilla tasolla, ja muutamien puolueen jäsenten (mukaanlukien puheenjohtaja) puheissa ja kirjoituksissa.

Onko ymmärrettävä niin, että jos nämä kannanotot olisivat jääneet sanomatta ja kirjoittamatta, ääniä olisi satanut joka ikkunasta? Mielestäni näin ei voida sanoa.

* * *

Viestintäämme voidaan kyllä kritisoida yleisestä fokuksen puutteesta ja amatöörimäisyydestä. Tämä on asia johon pitää palata toisessa keskustelussa.

Lisäksi voidaan aivan oikein sanoa, ettemme ole tarpeeksi profiloituneet työväenpuolueena käytännön kamppailussa. Se pitää paikkansa; yhteytemme ammattiyhdistysliikkeeseen ja työpaikkatasolle ovat heikot.

Mutta minusta on täysin virheellinen ajatus, että olisimme puuttuneet liikaa johonkin kysymykseen.

Päin vastoin emme ole tarpeeksi sekaantuneet näihinkään yhteiskunnallisiin kysymyksiin niin, että jokainen joka miettii feminismiä, sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, tai vaikkapa maahanmuuton kysymyksiä, törmäisi väistämättä kommunisteihin. Emme ole mukana minkäänlaisena voimana yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun nämä aiheet nousevat esiin.

Tosiasiassa olemme näissäkin kamppailuissa lähes täysin paitsiossa.

* * *

Schadrin jatkaa:

– Minulla ei ole mitään marginaalissa olevia ihmisiä vastaan, mutta…

Tässä on välttämättä esitettävä protesti: AUTS. Ei näin. Ei koskaan näin, hyvät toverit. Tämä on niin laajalti tunnettu rasistien käyttämä retorinen keino, että sillä on olemassa oma artikkelinsa argumentaatiovirheiden kaanonissa, ja se on yleinen pilkan kohde. Älkäämme edes vahingossa sortuko tähän.

… toiminnan painopistealueen on oltava duunareissa, eli kaikissa niissä, jotka lukeutuvat työväenluokkaan: työväestön etujen ajaminen on SKP:n tärkein tehtävä!

Tämä on sinällään totta, mutta on ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa.

Jos ja kun työväenluokka ei koostu vain valkoisista kantasuomalaisista heteromiehistä, vähemmistöjen etujen ajaminen on tällöin välttämätön osa koko työväen etujen ajamista.

* * *

Vielä kovemman tulkinnan Schadrinin ajatuksista esitti aiemmin julkisuudessa toveri Erno Laitinen, joka summasi Facebook-kirjoituksessaan 16.4. piirikomiteassa käytyä keskustelua seuraavasti:

Me emme ole feministi puolue, emme saamelaisten puolue, emme maahanmuutto puolue, emme eläin puolue jne (näin vapaasti muisteltuna). kaikki asiat ovat tärkeitä, mutta meidän mitää muistaa taustamme! ME OLEMME TYÖVÄEN PUOLUE SKP! Ja siihehen meidän tulee profiloitua! Marxismi-Leninismi kunniaan! Itse pidän itseäni Juchelaisena että Hoxsalaisena!

Edelleen: Jos ja kun proletariaattiin kuuluu myös naisia, saamelaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä jne. jne. ei proletaarinen puolue voi olla proletaarinen jos se ei myös ole heidän puolueensa.

* * *

lenin_legalized

Laitinen nostaa ulostulossaan esiin Leninin.

Mitä hän sitten olisi saattanut tähän sanoa?

Leninin laajalti tunnetussa pamfletissa Mitä on tehtävä käsitellään juuri näitä kysymyksiä.

Tuolloin Venäjän sosialidemokraattinen (myöhemmin sosialistinen/kommunistinen) liike oli vasta muotoutumassa, ja käytiin debattia siitä mihin aiheisiin työväenpuolueen tulee keskittyä.

Venäläisten sosialidemokraattien keskuudessa vaikutti ”ekonomisteja”, jotka halusivat nostaa vain työväen paremman toimeentulon, siis taloudellisen taistelun, puolueen kärkiteemaksi.

Lenin oli juuri tätä ajatusta vastaan. Hänen mielestään tuli mieluummin ottaa mallia Saksan sosialidemokraateista, jotka sekaantuivat kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin – jopa sellaisiin jotka eivät suoraan koske työväkeä – koska vain sitä kautta olisi mahdollistua profiloitua uskottavana edistysvoimana, riistää se maine vallitsevalta ideologialta.

Lenin kirjoittaa:

Katsokaa esimerkiksi Saksan sosialidemokratiaa, jolta meidän »ekonomistimme» haluavat omaksua vain sen heikot puolet. Miksi ainoakaan poliittinen tapahtuma Saksassa ei mene ilman, ettei se voimistaisi jatkuvasti sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusta? Siksi, että sosialidemokratia arvioi tämän tapahtuman aina muita vallankumouksellisemmin, puolustaa ensimmäisenä kaikkia vastalauseita mielivaltaa vastaan.

Se ei tuudittele itseään järkeilyillä, että taloudellinen taistelu sysää työläiset heidän oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen ja että konkreettiset olot sysäävät työväenliikettä kohtalokkaasti vallankumoukselliselle tielle. Se sekaantuu kaikkiin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän aloihin ja kaikkiin kysymyksiin, siihenkin kysymykseen, miksi Vilhelm ei vahvistanut porvarillista edistysmielistä henkilöä kaupungin pääksi (meidän »ekonomistimme» eivät ole vielä ehtineet valistaa saksalaisia, että se on asiallisesti kompromissi liberalismin kanssa!), samoin sellaisiin kysymyksiin kuin lain laatiminen »siveettömiä» teoksia ja kuvituksia vastaan, hallituksen vaikutus professorien valintaan ym. jne.

Kaikkialla he ovat kaikkia muita edellä nostattaen poliittista tyytymättömyyttä kaikkien luokkien keskuudessa, ravistellen hereille unisia, kannustaen jälkeenjääviä, antaen kaikinpuolista aineistoa proletariaatin poliittisen tietoisuuden ja poliittisen aktiivisuuden kehittämiseksi. Ja tulos on se, että eturivin poliittista taistelijaa alkavat kunnioittaa jopa tietoiset sosialismin vihollisetkin, ja tärkeä asiapaperi joutuu usein jollakin ihmeellisellä tavalla ei ainoastaan porvarillisista, vaan vieläpä byrokratian piireistä ja hovipiireistäkin »Vorwärtsin» toimitushuoneistoon.

* * *

Leninin pointti oli että vasta sitten kun yhteiskunnan jokaisessa taistelussa törmää kommunisteihin jotka ovat aina parhaiten, johdonmukaisimmin, ja edistyksellisimmin ajamassa tuota asiaa eteenpäin, vasta silloin tavoitellaan hegemoniaa. Silloin on pahimpien porvarienkin tunnustettava, kuten Manifestissa sanotaan, että kommunismi on jo itsessään voima, jolla on jotain omaehtoista sanottavaa ja annettavaa, jota on kunnioitettava.

Lyhyesti sanottuna: silloin ollaan uskottavia.

Nyt ei olla tässä tilanteessa. Ei vähemmistöjen eikä enemmistöjen suhteen.

Itse olen pikemminkin käynyt vaalien alla keskusteluja proletaarien kanssa, jotka edustavat eri vähemmistöjä (ja enemmistöjä! vrt. naisasialiike) joissa heidän kysymyksensä on ollut, mitä SKP oikeasti on tehnyt heidän puolestaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla rasismin nousu on todella vakava ja elämää rajoittava juttu monille – ja nimenomaan monille proletaareille.

Rehellisyyden nimissä olen joutunut vähän miettimään, mitä esittää, missä me oikeasti olemme näiden vähemmistöjen ja enemmistöjen puolella. Missä on meidän antirasistinen toimintamme? Onko sitä ollenkaan?

Jos meillä olisi oikeasti esimerkiksi nyt vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asiaa ajamassa joku toveri niin ytimessä, että hänet tunnettaisiin siitä laajalti valtakunnan tasolla, se olisi todella kova ja tärkeä juttu koko puolueen arvovallalle. Mutta on tunnustettava että emme ole tässä asemassa.

Leniniläisittäin on todettava, että olemme siis liian kaukana vähemmistöjen puolustamisesta, emme liian lähellä.

Saman kritiikin voimme tietenkin esittää palkkatyöläisten ym. puolustamisessa. Olemmeko oikeasti siellä missä köyhälistö, alaluokat, keskiluokka taistelevat toimeentulostaan? Törmääkö siellä kommunisteihin?

Jos ei, ei ole väliä mitä sanomme, vaikka hylkäisimme kaiken puheen vähemmistöistä ja julistaisimme olevamme keskiluokkaisen valkoisen ydinperheen puolue. Tosiasiassa julistuksiamme ei tulla edes lukemaan.

* * *

actual15977242_1854503341437176_4190237033008606072_n

Käsite jota tässä keskustelussa ei lausuta ääneen on identiteettipolitiikka.

Radikaalivasemmistoa jakavassa kysymyksessä on kyse seuraavasta vastakkainasettelusta: asetetaanko luokka aina etusijalle, vai onko luokka vain yksi sorrettu identiteetti muiden joukossa?

Äärimmäisyyksiin vietynä kumpikin ajattelutapa johtaa kummallisiin lopputuloksiin. Jos meiltä puuttuisi vahva luokkanäkökulma, voisimme esimerkiksi kannustaa kokoomuslaista naisehdokasta presidentiksi, koska olemme feministinen puolue.

Jos taas näemme vain luokan, on vaara, että ummistamme silmämme kaikilta muilta sorron muodoilta, jotka eivät ole eksplisiittisesti luokkasortoa.

Tällöin ei ymmärretä, että osa työväenluokasta voi olla etuoikeutetussa asemassa muuhun työväenluokkaan sukupuolensa, etnisyytensä, jne. johdosta – että järjestelmä muodostaa työväenluokan sisälle hierarkioita.

Marxilaisittain vain työväenluokka voi olla vallankumouksellinen luokka, ja se on pidettävä aina mielessä. Mutta työväenluokka ei voi voittaa ilman yhtenäisyyttä.

Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallisten suhteiden hahmottamista, ja ymmärrystä miten erilaiset sorrot kytkeytyvät tuotannon perustaan. Se tarkoittaa, että henkilökohtaisen identiteettikysymyksen sijaan nähdään sukupuoleen, etnisyyteen, jne. perustuva sorto kaikki saman järjestelmän erottamattomina ominaisuuksina, joita kaikkia vastaan on taisteltava.

Marxilaisessa feminismissä naiset eivät voi vapautua ilman työväenluokan vapautumista – ja toisinpäin. Marxilaisessa antirasismissa … ja niin edelleen.

* * *

Tässä vaiheessa kaikille lienee käynyt selväksi, että olen hyvin pettynyt tällaisiin julkisiin ulostuloihin, joissa ”marginaalit” ja työväenluokka asetataan vastakkain.

Oli tarkoitus sitten mikä hyvänsä, käytännössä tässä sanotaan suoraan isolle joukolle ihmisiä, että SKP ei ole sinun puolueesi, vaan ”oikeiden” tai ”aitojen” työläisten.

Se on itsessään identiteettipolitiikkaa, jossa tavoitellaan myyttisen valkoisen tehdastyöläismiehen identiteettiä. Paradoksaalista kyllä, tämä kertoo juuri aiemmin julkituodusta ongelmasta: puolueen etääntymisestä siitä, mitä työväenluokka tosiasiassa on.

Erno Laitiselle eräs äänestäjä kommentoi:

’Me emme ole feministi puolue, emme saamelaisten puolue, emme maahanmuutto puolue, emme eläin puolue jne’ Olette työläisten puolue, joo, se tiedetään, mutta tuohon kategoriaan sujahtaa aika moni vähemmistöön kuuluva. En itse kuulu Suomen kommunistiseen puolueeseen, mutta kuntavaaleissa SKP:läistä äänestäneenä tällaiset ranttaukset eivät rohkaise äänestämään uudestaan.

Onko meillä todella tällaiseen varaa? Olemmeko todella niin suosittuja, että ei haittaa, jos nämäkin (työväenluokkaiset!) äänestäjät ja kannattajat menetetään?

Mielestäni näin ei todellakaan ole.

Jälkipyykkiä: Syrjinnän vaalit

Maaliskuun lopulla vaalikiireiden keskellä allekirjoittaneella oli kunnia tulla valituksi Kansan Radioliitto ry:n uuteen hallitukseen DSL:n edustajana.

LähiradioYhteisöradiotoiminnan ja monipuolisen ohjelmatuotannon lisäksi Kansan radioliitto toimii käytännön sananvapauden ja viestintädemokratian laajentamiseksi sähköisessä joukkoviestinnässä, tukee vähäosaisten väestöryhmien äänen kuulumista mediassa ja edistää mediakriittistä keskustelua.

* * *

Liittokokouksessa kiinnitimme kriittistä huomiota tiedotusvälineiden liikaa ohjailevaan rooliin kuntavaaleissa.

Vaaleihin mentäessä helmikuussa 2017 Suomessa oli kaikkiaan 16 rekisteröityä puoluetta. Näistä kuitenkin vain puolet päästettiin ääneen tiedotusvälineissä tasavertaisina vaihtoehtona vaalitenteissä, mielipidekyselyissä ja muussa uutisoinnissa.

Kansan radioliitto muistutti, että Yleisradio on lailla ja kaupalliset sähköiset mediat toimilupaehdoilla velvoitettu vaalipuolueiden ja -listojen tasapuoliseen kohteluun, mutta käytännössä ne eivät sitä tee. Eduskuntapuolueet on nostettu mekaanisesti erityisasemaan, vaikka kuntavaalit ovat eri vaalit, ja ennen vaaleja kaikilla on 0 ääntä.

Aiemmin samasta asiasta Suomelle on antanut huomautuksen ETYJ:n vaaliorganisaatio ODIHR.

Tuolloin annettiin moitteet nimenomaan siitä, että eduskunnan ulkopuoliset puolueet eivät saa riittävästi näkyvyyttä julkisuudessa. ODIHR totesi eduskuntapuolueiden saavan valtionavustuksia ja runsaasti julkisuutta muun muassa valtiollisen yleisradioyhtiön vaalitenteissä.

syrjint17504371_156825174839511_3931427205698510224_o

* * *

Alkuun on todettava, että kaikkien tiedotusvälineiden osalta kyseessä ei välttämättä ole niinkään paha tahto kuin luutuneen ja asenteellisen maailmankuvan myötä syntynyt sokeus, jossa eduskunnan ulkopuolisia puolueita ei yksinkertaisesti nähdä.

Absurdina esimerkkinä Helsingin Sanomat toteutti kaksi vuotta sitten erityisen ”mediakoneen”, jonka tarkoitus oli selvittää puolueiden syrjintää tiedotusvälineissä. Ironista kyllä, tästä koneesta oli jätetty pois osa puolueista, jolloin se itsessään oli konkreettinen puoluesyrjinnän muoto.

Erityisesti kuntavaaleissa tämä asetelma johti usein omituisiin tilanteisiin ja keinotekoisiin jaotteluihin. Mainita voi vaikkapa helsinkiläisen Bassoradion 29.3.2017 järjestetty ”astetta rennompi vaalipaneeli”, josta oli jätetty pois yksi helsinkiläinen valtuustopuolue, SKP. Sen lisäksi kuusi muuta ehdolla olevaa puoluetta oli jätetty kutsumatta.

Bassolle on annettava siitä pisteet, että kun kuuntelijat nostivat aiheesta äläkän, virhe korjattiin ja myös ns. ”ug-puolueiden” raati järjestettiin — tosin varsin myöhäisellä ajankohdalla ja ilman pahempaa mainostusta.

Ilmiö toistui myös esimerkiksi vaalipaneeleissa ja vetoomuksissa. Pahimmillaan syrjintää vastustavat ihmisoikeusjärjestöt syyllistyivät itse poliittiseen syrjintään antaessaan ymmärtää, että vain eduskuntapuolueilla on kuntavaaleissa väliä.

Häkellyttävä oli myös Suomen lukiolaisten liiton yhteistyössä jättikorporaatio Microsoftin (!) kanssa opiskelijoille järjestämä tulevaisuuden koulua pohtiva #koulu17-keskustelu, josta tuttuun tyyliin puuttui puolet vaalien puolueista. Heidän tilalleen oli sijaan nostettu Microsoft Oy:n edustaja paneeliin tasavertaisena politiikan tekijänä!

* * *

Voidaan pelata muna vai kana -peliä ja kysyä, synnyttääkö tämän asenteen media, vai heijastaako media vain tätä laajalle levinnyttä asennetta.

Selvää on kuitenkin, että julkisesti omistettu Yle käyttää merkittävää valtaa mielipiteiden muodostamisessa ja yhteiskunnallisten asenteiden kehityksessä. Ylellä on siksi erityinen vastuu objektiiviseen ja puolueettomaan tiedonvälitykseen, erityisesti vaalien yhteydessä.

Tällöin juuri Ylen kohdalla puoluesyrjintä näyttäytyy erityisen räikenä ja ikävänä. Kuntavaalikoneensa kautta Ylellä oli käytössä laaja ja mielenkiintoinen aineisto, mutta siitä tarjoiltiin yleisölle johdonmukaisesti vain puolet. Uskon, että tämä johti Ylen uutisoinnissa jopa suorastaan virheellisen tiedon välitykseen.

Viittaan tällä Yle Uutisten julkaisemiin tutkimuksiin, joista uutisoitaessa toistuvasti asetettiin Vihreät ja Perussuomalaiset vaalien äärimmäisiksi vastapäiksi.

Näin otsikoitiin Ylellä sekä maahanmuutto- että ympäristökysymyksissä. Artikkelit tarkemmin lukemalla käy kuitenkin ilmi, että puolet puolueista kantoineen jäävät esittelemättä. Vain eduskuntapuolueiden prosentit esitellään, ja lukijalle jää täysin epäselväksi, vastaako otsikko todellisuutta, vai vain vertailua eduskuntapuolueiden välillä — eli onko se kirjaimellisesti puolitotuus.

Todellako esimerkiksi radikaaleista ympäristökannoistaan tunnettu SKP tai tuore haastaja Eläinoikeuspuolue jäivät maltillisten Vihreiden taakse ympäristökysymyksissä?

Maahanmuuttoartikkelissa lanseerattiin myös omituinen uusi käsite ”valtakunnalliset puolueet”, jolla jälleen viitataan eduskuntapuolueisiin. Tosiasiassa kaikki Suomen puoluerekisterissä olevat puolueet ovat valtakunnallisia. Epäselvän uutisoinnin ansiosta lukijoille saattoi nyt välittyä kuva, ettei näin ole, joka on puhdas virhetieto.

* * *

Yle toteutti lisäksi jokaisesta eduskuntapuolueesta ”puoluepäivän”, jossa yksi päivä omistettiin pelkästään yhden puolueen ja heidän ”ihannekuntansa” esittelylle, puolueen edustajien haastatteluille, puolueesta kertoville uutisjutuille, ja niin edelleen.

”Muut puolueet” esiteltiin Ylellä vasta, kun ennakkoäänestys oli ollut käynnissä kaksi päivää – ja kaikki puolueet saman päivän aikana. Se tarkoitti, että peräti seitsemän puolueen esittely oli radiossa ängetty yhteen tuntiin, eikä aika television puolella ollut sen merkittävämpi.

Kun näissä vaaleissa oli mukana vielä kolme täysin uutta puoluetta, on syytä esittää vakava kysymys, voiko äänestävä yleisö saada näin lyhyestä otannasta todellakaan kovin syvällistä kokonaiskuvaa näiden puolueiden näkemyksistä.

* * *

Räikeintä poliittista ohjausta harrasti Helsingin Sanomat omalla tontillaan.

Koko kuntavaalien asetelma typistettiin pormestaripeliksi, jossa puolueiden pormestariehdokkaat saivat suhteettomasti näkyvyyttä itse vaaleihin verrettuna. Tässä pelissä HS syrji järjestelmällisesti SKP:tä.

Lehden esitellessä pormestariehdokkaat ns. pormestarikoneensa avauksessa, HS jätti kokonaan pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaan Yrjö Hakasen.

SKP:n Helsingin piirin huomautettua asiasta Hakanen saatiin myöhemmin mukaan koneeseen, mutta vasta avauksen jälkeen. Koneeseen laadituista ”samassa veneessä” -grafiikoista ehdokas jäi puuttumaan loppuun saakka.

Oheista versiota HS:n pormestarikoneen graafisesta ilmeestä on hieman muokattu.

Torstaina 6.4.2017 Helsingin Sanomat julkaisi gallupin pormestariehdokkaiden kannatuksesta. Tästäkin kyselystä oli jätetty pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokas, vaikka kaikki muut ehdokkaat tarjottiin vastaajien valittavaksi. Samaan aikaan HS järjesti myös Sanomatalolla kuntavaalipaneelin, johon tuttuun tyyliin vain eduskuntapuolueiden puheenjohtajat saivat kutsun.

Uskomattomin temppu tehtiin kuitenkin saman viikon ns. pienpuolue-esittelyartikkelissa. Aiemmalla viikolla HS oli esitellyt eduskuntapuolueiden vaaliohjelmat ja kannat tarkoin nelikenttägrafiikoin analysoituna. Nyt sama huomio annettiin valtuuston ulkopuolisille puolueille.

Ongelma tässä oli vain se, ettei SKP yhdellä valtuustopaikallaan asettunut kumpaankaan kategoriaan. Se oli siksi päätetty jättää pois kummastakin esittelystä, ainoana puolueena!

Ainoa tapa, jolla Hesari suostui tässä juttukokonaisuudessa myöntämään lopulta SKP:n olemassaolon oli viittaus Kommunistisen työväenpuolueen ehdokkaan repliikissä – jossa SKP haukuttiin pataluhaksi.

* * *

Hakanen itse suhtautui syrjintään tutulla tyyneydellään Tiedonantajan haastattelussa:

– Medialta on syytä edellyttää asiallista ja tasapuolista suhtautumista myös SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaisiin, jotka tarjoavat vaaleissa vaihtoehdon kuntien palvelujen heikentämiselle, yhtiöittämiselle ja demokratian kaventamiselle, toteaa Hakanen.

Tästä on kuitenkin täysin oikeutettua olla vihainen. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole tullut, että tätä päätöstä olisi perusteltu journalistisesti mitenkään. Se on syrjintää puhtaimmillaan ja selkeimmillään.

* * *

Vaalien jälkeen voidaan todeta, että Hesari sai Helsingissä varmasti haluamansa tuloksen. Kokoomuksen Jan Vapaavuoresta tehtiin pormestaripelillä vaalikuningas, ja muutkin pormestariehdokkaat keräsivät sievoisen potin ääniä.

Sen sijaan SKP:llä ja Helsinki-listoilla ei ole enää uudessa valtuustossa valtuustopaikkaa.

Oliko valtuutettu Hakasen putoaminen vain Hesarin yksipuolisen uutisoinnin ja suoranaisen tietojen pimittämisen syytä? Tietenkään näin ei voida sanoa; syitä oli monia.

Mutta viimeistään tässä vaiheessa jokaiselle pitäisi olla harvinaisen selvää, että puolueet eivät ole Suomen tiedotusvälineissä millään tavalla tasa-arvoisessa asemassa — ja että Sanoma-yhtymän ykköslehdessä pelataan avoimesti likaista peliä.

* * *

Tulevatko asenteet sitten muuttumaan kaavailluissa maakuntavaaleissa, jotka ovat historian ensimmäiset?

Varmasti eivät, jos emme itse median kuluttajina ja tekijöinä vaadi parempaa.

Tätä tarkoitusta varten Facebookin puolelle on perustettu sitoutumaton Vaalisyrjintä seis! -sivusto, joka kokoaa esimerkkejä syrjinnästä ja kampanjoi tasavertaisemman uutisoinnin puolesta. Sivusto kannattaa panna seurantaan jo seuraavia vaaleja ajatellen.

Tehdään syrjintä yhdessä näkyväksi.

Neuvostoliitolla päähän

large_rainbow_stalin

Tähän kysymykseen olen itsekin törmännyt usein sosiaalisessa mediassa, jossa keskustelijoiden muisti tunnetusti pyyhkiytyy tyhjäksi aina seuraavan kommenttiketjun alkaessa.

Turhan työn välttämiseksi kopioin siis vastaisuuden varalta tähän SKP:n Uudenmaan piirisihteerin Tiina Sandbergin ketjussa esittämän vastauksen:

Kyllä on käsitelty ja on siihen otettu ohjelmassakin kantaa. Tyhjentävyys on aina katsojan ja kuulijan korvien välissä tapahtuva arvio. Luultavasti vaikka aiheesta tehtäisiin 500 sivua paksu kirja, niin jonkun mielestä se ei ole riittävän tyhjentävää.

Staliniin meillä on ollut kielteinen kanta koko ajan jostain 90-luvun alusta alkaen. Stalinhan tappoi myös tuhansia suomalaisia kommunisteja, jotka olivat sisällissodan jälkeen paenneet Neuvostoliittoon. Eli Isä Aurinkoinen ei ole huudossa.

Minusta sitten taas toisaalta on aika antoisaa lukea Leninin ajatuksia siitä, miten luodaan laajaa rintamaa. Se teoreettinen pohdiskelu on sangen mainiota ja tyyppi nyt kuitenkin kiistatta onnistui vallankumouksessaan. Neuvostoliiton virheitä ja onnistumisia voisi puida paljonkin, mutta ainakin itselläni on kädet täynnä töitä, jotka menevät tärkeysjärjestyksessä ostalgian edelle.

Itse asiassa kommunistinen liike teki pesäeron stalinismiin virallisesti jo 50-luvulla heti Stalinin kuoleman jälkeen, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. puoluekokouksessa Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin henkilökultin ja vainot epämarxilaisina.

Neuvostoliitossa alkoi niin sanottu destalinisaation kausi.

* * *

Sinunkin naapurisi saattaa olla taistolainen!

Sinunkin naapurisi saattaa olla taistolainen!

Se, mitä stalinismin poliittisella perinnöllä ymmärretään, on tietenkin Stalinin henkilöä laajempi ja monimutkaisempi asia.

Stalinismiksi on vaihtelevasti kutsuttu 30-luvun Neuvostoliitossa esiintyneen tiukan henkilökultin ja valtioterrorin lisäksi yleisesti niin sanotuissa reaalisosialistisissa valtioissa esiintynyttä vallan keskittämistä ja ruohonjuuritason demokratian puutetta, sekä siihen liittyvää byrokraattisen klikin muodostumista. Lisäksi ns. sosialismi yhdessä maassa liitetään joissain piireissä stalinismin vakiopiirteeksi.

Suomen kommunistinen puolue otti kantaa reaalisosialistisen demokratian puutteeseen jo vuonna 1968 tuomitessaan Neuvostoliiton miehityksen Tšekkoslovakiassa, joka johti enemmistön ja vähemmistön väliseen linjaristiriitaan.

Neuvostoliiton puolelle asettuneita, Taisto Sinisaloon henkilöityneitä vähemmistökommunisteja eli ns. taistolaisia herjattiin silloin stalinisteiksi, vaikkei heillä suoraa ideologista viehtymystä Staliniin ollutkaan.

Oikeistolaisessa kielenkäytössä luonnollisesti kaikki paatuneimmista oikeistodemareista vasemmalle olevat voivat olla stallareita ja taistolaisia, aina Tarja Halosesta lähtien.

Käsite onkin viime aikoina hämärtynyt niin paljon, että mielestään ovelat kirjoittajat löytävät ”nykypäivän taistolaisia” koko Suomen poliittisesta kentästä. Tittelin ovat saaneet vailla sen kummempaa logiikkaa poliittiset ryhmät aina vasemmistoliitosta ja vihreistä kokoomukseen ja jopa perussuomalaisiin.

* * *

Tšekkoslovakialainen poliittinen juliste: Sosialismi Kyllä, Miehitys Ei.

Tšekkoslovakialainen poliittinen juliste: Sosialismi Kyllä, Miehitys Ei.

Vaikka nykyhistorian valossa on helppo olla jälkiviisas ja todeta vähemmistökommunistien olleen väärässä Tšekkoslovakian miehityksen tukemisessa – ja kyllä, myös minä olen sitä mieltä – oli tilanne Kylmän sodan leimaamalla 70-luvulla luokkakantaisen vasemmiston näkökulmasta hyvin toisenlainen.

Sosialismi.net-verkkolehdessä julkaistu artikkeli Mitä taistolaiset oikeasti ajattelivat? avaa asiaa ansiokkaasti historiallisesta perspektiivistä:

1970-luvun maailma oli olennaisesti toisenlainen kuin nykyisin. Sitä leimasi ennen kaikkea kahden maailmanjärjestelmän, USA:n johtaman kapitalismin ja NL:n johtaman reaalisosialismin, välinen taistelu. Kyse ei ollut yksinkertaisesti kahden suurvallan välisestä köydenvedosta; antagonismin saama ulkopoliittinen muoto oli ehkä suurvaltojen välistä taistelua vaikutusvallasta maailmassa, mutta sen sisältö oli sosiaalis-yhteiskunnallinen.

Nuorempaa polvea, jonka muisti ei ulotu näihin aikoihin, voi ehkä olla vaikea oivaltaa, miten 70-luvun maailmassa lähes kaikki keskeiset poliittiset kannanotot tehtiin tämä järjestelmä- eli systeemiantagonismi huomioiden. Esimerkiksi Tshekkoslovakian miehityksen motiiveja ja syitä on mahdoton ymmärtää ilman systeemiantagonismin luomia realiteetteja.

Taistolaiset kokivat siis Neuvostoliittoa tukiessaan puolustavansa sosialismia ja oikeaa marxilais-leniniläistä linjaa, viime kädessä suomalaisen työtätekevän kansan etuja. Ja vaikka ulkopolitiikassa tehtiinkin selkeitä virhearvioita, oli taistolaisten tulopoliittisen luokkasovun ja opportunistisen hallitusyhteistyön hylkäävä sisäpolitiikka juuri sitä, mikä kommunistien ja laajemmin vasemmiston tehtävä mielestäni onkin: periksiantamatonta, porvarillisen demokratian rajat ylittävää toimintaa työväenluokan puolesta.

Vasemmiston seikkailut 1990-luvun ja 2010-luvun hallituksissa ovat osoittaneet erityisen hyvin, minkälaiseen ansaan porvarien kanssa marjaan meneminen on koko työväenliikkeen ajanut. Vasemmiston kannatus on tänään historiallisissa pohjalukemissa siinä, missä oikeistohegemonia jatkaa vahvistumistaan.

skdl-vasemmisto

* * *

Neuvostoliiton kaaduttua uuden perinpohjaisen arvion tarve koko kommunistisen liikkeen historiasta ja nykypäivän tehtävistä kävi selväksi.

Tämän suomalaiset kommunistit tekivätkin. Vuonna 1994 uutta SKP:tä perustettaessa hyväksyttiin puolueelle uusi puolueohjelma, jossa todetaan mm. seuraavaa:

Neuvostoliitolla oli keskeinen osuus ihmiskunnan pelastamisessa fasismilta toisessa maailmansodassa. Sosialismia rakentaneet maat hillitsivät imperialismin väkivaltaisuutta. Ne rohkaisivat ja tukivat työväenliikettä ja kansallisia vapautusliikkeitä.

Sosialismia rakentaneissa maissa pääsi kuitenkin vallalle myös valtiollinen ja puoluebyrokratia, eräissä vaiheissa jopa terrori. Näissä maissa rikottiin monia ihmisoikeuksia ja sosialismin periaatteita. Stalinilainen terrori kohdistui 1930-luvulla rajusti myös valkoisen Suomen vainoaman SKP:n jäseniin. Kielteisiä piirteitä ruokki se, että sosialismin rakentaminen jouduttiin aloittamaan kehittymättömissä ja erittäin vaikeissa oloissa. Vaikeuksia lisäsivät sodat ja kilpavarustelu, eristäminen ja ulkoa tullut painostus. Sosialismia rakentaneet maat eivät kyenneet uudistumaan laadullisesti tieteellisteknisen kehityksen, väestön sivistystason ja demokratian vaatimusten kasvaessa.

Nämäkin kirjat voit ostaa TA-Tiedon verkkokaupasta tai lukea kirjastossa.

Nämäkin kirjat voit ostaa TA-Tiedon verkkokaupasta tai sitten lukea kirjastossa.

Neuvostososialismin ongelmista ja suoranaisista rikoksista laajemmin on sittemmin kirjoittanut muiden muassa Taisto Sinisalon entinen poliittinen sihteeri ja uuden SKP:n puheenjohtaja, nykyinen Helsingin kaupunginvaltuutettu Yrjö Hakanen.

Tammikuussa 2001 Helsingin Sanomien puffaaman Kommunismin mustaan kirjaan kirjoitetussa vastineessaan Hakanen muistutti varsin selväsanaisesti:

Se, että sosialismin ja kommunismin nimissä on tehty rikoksia, on tiedetty. Kommunistit itse ovat todenneet jo vuosikymmeniä sitten, että ne ovat olleet rikoksia myös sosialismin aatteita vastaan. Vaietaanko näistä arvioista siksi, että koko aate ja kaikki sen kannattajat voitaisiin leimata rikollisiksi?

Suomen kommunistinen puolue ei ole vastuussa Stalinin kauden rikoksista. SKP joutui itse aikoinaan valkoisen Suomen vainojen lisäksi myös stalinilaisen terrorin uhriksi. SKP:n aatteissa ja toiminnassa suomalaisen yhteiskunnan uudistamiseksi ei ole hävettävää, saati rikollista. Kun SKP oli voimakas, muuttui ihmisten elämä Suomessa turvallisemmaksi. Sen sijaan nyt, kun Suomesta puuttuu vahva vasemmisto, otetaan köyhiltä ja annetaan rikkaille, alistetaan Suomea kansainväliselle pääomalle ja kytketään maatamme Natoon.

Artikkelissaan vuonna 2001 julkaistussa kirjassa Marxismi ja 2000-luku sanoo Hakanen puolestaan seuraavaa:

SKP:n solidaarisuudessa Neuvostoliitolle ei ollut kyse vain siitä, mitä reaalisosialismi oli, vaan myös sosialismin tarjoamista mahdollisuuksista toisenlaiseen kehitykseen. Kylmän sodan ja porvarillisen tiedotushegemonian oloissa ajauduimme kuitenkin välillä puolustamaan myös sellaista, jota emme itsekään täysin tunteneet tai ymmärtäneet, kuten Neuvostoliiton sotilaallinen sekaantuminen Tshekkoslovakian tapahtumiin. Avoimempi ja kriittisempi keskustelu olisi voinut auttaa myös neuvostoliittolaisia tovereitamme.

Neuvostoliitossa ja eräissä muissa maissa sosialismin nimissä tehdyistä rikoksista SKP ei ole kuitenkaan vastuussa. Päinvastoin SKP on itse joutunut kokemaan valkoisen Suomen ja lapuanliikkeen vainojen sekä suojelupoliisin ja työnantajien mustien listojen lisäksi Stalinin kauden terrorin, joka tuhosi suurimman osan poliittisia vainoja pakoon Neuvostoliittoon menneistä SKP:n jäsenistä. Kaikesta tästä huolimatta useimmat kommunistit lähtivät siitä, että ”kaveria ei jätetä”, kun kommunismin vastustajat arvostelivat Neuvostoliittoa.

Ja yhä edelleen kirjassa Imperialismi ja sosialismi tänään vuodelta 2004 Hakanen toteaa:

2000-luvun alun vasemmiston haasteena on elvyttää Karl Marxin visio sosialismista demokratian täydellistymisenä. […] Oikeisto on aina pyrkinyt esittämään sosialismin vastakohtana demokratialle ja vapaudelle. Sosialismin nimissä erityisesti Stalinin ja Maon kaudella tehdyt rikokset ovat antaneet vettä myllyyn tälle propagandalle. Toisin kuin uusliberalismin ideologit väittävät, heidän puolustamansa markkinoiden — illusorinen — vapaus ei kuitenkaan tuota demokratiaa vaan pääoman harvainvallan. Omalla tavallaan työväenliikkeen ja demokratian yhteydestä kertoo sekin, että sosialismin tappiot ovat johtaneet myös demokratian kriisiin.

* * *

Nuo sanat eivät ole jääneet pelkästään sanoiksi. Helsingin kaupunginvaltuutettuna Hakanen on ollut mukana aloittamassa monenlaisia ruohonjuuritason demokratian ja osallistuvan budjetoinnin hankkeita.

2000-luvun kommunistien toiminnassa avainasemassa onkin nimenomaan radikaali pyrkimys demokratian laajentamiseen sen kaikilla tasoilla, ei ainoastaan kunnissa tai valtakunnallisella tasolla, mutta myös työpaikoilla ja talouden alalla, kokonaan yli porvarillisen demokratiakäsityksen. Nykypäivän kommunistit yhtyvät globaalin kapitalismin kriisin myötä voimakkaasti esiin nousseeseen vaatimukseen todellisesta demokratiasta, jossa markkinavoimien sijaan ihmisen tarpeet asetetaan etusijalle.

Jotta yhteiskunnallisen omistuksen keskeinen osuus ei luo sosiaalista perustaa valtiollisbyrokraattiselle hallinnolle, kuten kävi muun muassa Neuvostoliitossa, tullaan taas kysymykseen uudentyyppisestä demokratiasta, joka rakentuu alhaalta ylöspäin ja perustuu laajaan työväen itsehallintoon, aktiiviseen kansalaisyhteiskuntaan ja jokaisen yksilön perusoikeuksien kunnioittamiseen.

Mitä kommunistit tekivät väärin?

Tämän kysymyksen esittää erinomaisessa päänavauksessaan Tiedonantaja.fi -verkkolehden blogissa Jokke Karjalainen. Vaaleissa puolet äänistään menettäneellä puolueella ei ole varaa jättää itsekritiikkiä väliin.

Karjalainen kysyy samoja kysymyksiä, joita itse olen mielessäni pyöritellyt. Jokainen meistä on varmasti saanut moneen otteeseen kuulla, miten asiamme ovat hyviä ja ehdokas hyvä, mutta puolue väärä. Ilmiö toistuu kaikkialla. Miten siis voi olla, että pelkästään hyvistä ehdokkaista ja ideoista muodostuu kansan mielissä huono puolue?

***

Vastaus on, ettei muodostukaan. Se mielikuva on muodostettu täysin irrallaan nykyisen SKP:n toiminnasta. Osin se perustuu tietämättömyyteen ja siihen voimalliseen antikommunistiseen propagandaan, jota meille syötetään joka tuutista. Osin se perustuu todellisiin virheisiin, joihin vanha SKP – tai joku sen lukuisista suuntauksista – menneisyydessään sortui. Ja erityisesti se perustuu muiden maiden kommunististen puolueiden virheisiin, joihin yhdelläkään meistä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Mutta missään vaiheessa tämä mielikuvanmuodostus ei etene Suomeen vuonna 2011 ja tämän ajan kommunistisen puolueen politiikkaan. Kadulla ihmiset ovat lähinnä hämmästyneitä, että koko puolue on ylipäätään olemassa. Nämä samat ihmiset ovat hämmästyneitä, kun saavat kuulla etteivät demarit olleetkaan hallituksessa. Heidän poliittinen tietämyksensä perustuu hämäriin mielikuviin ja oletuksiin, ei tarkkoihin analyyseihin.

Ongelma on siis pikemminkin psykologinen kuin poliittinen – siitä on todistusaineistona myös Tiedonantajan keskustelupalsta, jolla väsymättömät antikommunistit jaksavat jokaisena viikonpäivänä kirjoittaa saman viestin uudelleen ja uudelleen jokaisen julkaistun artikkelin alle. Oikeamielisen ristiretkeläisen vimmalla he näpyttelevät näppäimistöjensä äärellä sanasta sanaan samat lauseet, joita kaikesta päätellen ovat kirjoitelleet lehtien mielipidepalstoille jo viimeiset 60 vuotta. Niissä saavat osansa Neuvostoliitto ja Stalin, talvisodan pommitukset ja kylmän sodan kauhut. Viimeisen omahyväisen räksytyksen roiskahdettua viestikenttään paha kansainvälinen kommunistinen salaliitto on jälleen kukistettu – ainakin kirjoittajien mielissä, sillä nykypäivän SKP:tä nämä viestit harvemmin, jos koskaan käsittelevät.

Ja vaikka näille ukkojen höpinöille on helppo nauraa, on tosiasia että puolueemme nimen historiallinen painolasti on todellinen ongelma vaalikamppailussa. Se herättää ihmisissä vahvoja virheellisiä ennakkomielikuvia ja sysää käytävän keskustelun kauas menneisyyteen.

Moni sekä puolueen sisällä että sen ulkopuolella onkin tästä syystä jopa ehdottanut nimen vaihtamista.

Minusta sitä on syytä miettiä ihan vakavasti tulevia vaaleja ajatellen, ja siitä pitäisi varmasti kirjoittaa ihan erikseen.

***

Kuitenkaan ongelmamme ydin ei ole niinkään nimessä, tai edes sosialismissa tai kommunismissa termeinä, vaan siinä, että annamme vihollistemme määrittää niiden sisällön. Käymme puolustustaistelua kun pitäisi hyökätä.

Sen sijaan että kehittäisimme omaa sosialismin teoriaamme, tyydymme vain torjumaan vihollisten panettelua. Tyydymme toteamaan, ettei meidän sosialismimme ei ole neuvostomalli, ei Kiinan tai Pohjois-Korean malli, tai edes Kuuban tai Venezuelan malli. Tämän pitäisi tietenkin olla jokaiselle ilmiselvää. Suomen kaltaisessa kehittyneessä kapitalistisessa maassa rakennettavan sosialismin on jo lähtökohtaisesti pakko kehittyä eri tavalla.

Emme kuitenkaan osaa täysin sanoa, minkälainen tämä suomalainen sosialismin mallimme on. Mainio puolueohjelmamme toteaakin, ettei valmiita vastauksia ole ja kehottaa lukijaa itseään tulemaan mukaan kehittelemään 2000-luvun kommunistista teoriaa, mutta kuten Karjalainen toteaa, emme ole kyenneet käymään tätä tarvittavaa keskustelua puolueemme sisällä.

Vaalien tulos ja puolueemme tulevaisuus ylipäätään vaatii sen, että tämä puolueohjelman visioima keskustelu 2000-luvun kommunismin sisällöstä nyt aloitetaan toden teolla. Vain siten voimme jälleen riistää takaisin oman ideologiamme määrittelyn sitä mustamaalaavien propagandistien käsistä. Ja mikä tärkeintä, vain siten voimme vakuuttaa ihmiset siitä, ettemme ole vanhakantaisia dogmaatikkoja tai, kuten eräs vallankumouksellinen asian ilmaisi, näpertelijöitä. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettä.

”Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme horjuttaneet pahasti vallankumousmiehen arvovaltaa …. Henkilö, joka on selkärangaton ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan viittaamalla joukkojen vaistonvaraisuuteen, joka … ei osaa esittää niin laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissakin, ja joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jokin viheliäinen näpertelijä.”

”Älköön yksikään käytännönmies loukkaantuko minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa, joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä, ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä, että tajusimme olevamme näpertelijöitä sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voitu, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme maan paikoiltaan! … meidän tehtävämme ei ole puolustella vallankumouksellisen madaltamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.”

Tämä Karjalaisen päänavaus ja monet muut keskustelut, joita nyt käydään kaikkialla sosiaalisessa mediassa, kasvokkain ja vihdoin myös Tiedonantajassa, ovat lähtölaukaus tälle nostolle. Näin ollen tällä kirvelevällä vaalitappiolla on potentiaalia saada aikaan paljon enemmän positiivista kehitystä puolueemme piirissä kuin mitä tähänastinella tasaisella jumituksella.

Kyse on vain siitä, otammeko rohkeasti haasteen vastaan.

Runolla päähän

Markku Huhtala, SKP:n kansanedustajaehdokas vuoden 2011 eduskuntavaaleissa lukee Kihniön ratavartijan talossa perjantaina 10.9.2010 samana päivänä kirjoittamansa runon.

Kihniö sijaitsee nykyään Pohjois-Pirkanmaalla eli Pirkanmaan vaalipiirissä.

Suomen on hylättävä USA:n sotakumppanuus ja Nato-jäsenyysoptio

Nato-kumppanuus on korostanut sotilaallista toimintaa ja kenraaleiden roolia Suomen turvallisuuspolitiikassa rauhanpolitiikan, kehitysyhteistyön ja ulkopoliittisen johdon kustannuksella. Suomea sidotaan Natoon myös jatkuvasti lisääntyvillä asehankinnoilla, Suomen yhä vilkkaamalla osallistumisella Naton sotaharjoituksiin, maamme vetämisellä mukaan Naton sotilaalliseen toimintaan arktisilla alueilla ja Itämerellä sekä maamme osallistumisella Tallinnaan sijoitetun Naton kybersodankäynnin keskuksen toimintaan.

Suomen Nato-kumppanuuden ja maamme Nato-jäsenyyteen kytkemisen vaarallisuutta korostaa Naton uusi YK:n peruskirjan ja kansainvälisen oikeuden vastainen strateginen konsepti, jonka mukaan sotilasliiton etujen piiri kattaa koko maailman ja valtuuttaa sen käyttämään sotilaallista voimaa missä tahansa osassa maapalloa. Vaarallisuutta korostavat Naton omaksuma ydinase-ensi-iskun oppi, Naton laajentaminen, Venäjän saarrostaminen Naton sotilastukikohdilla, aikeet rakentaa ensi-iskun mahdollistava ns. ohjuspuolustusjärjestelmä Venäjän rajoille ja suunnitelmat avaruuden militarisoimisesta. Vaikka USA ja Venäjä ovat päässeet sopimukseen ydinaseistuksen osittaisesta vähentämisestä, ei USA:n hallinto ole suostunut sitoutumaan siihen, että se ei käytä ensimmäisenä ydinaseita eikä kehitä uusia joukkotuhoaseita.

Naton strateginen konsepti ei vain heikennä ja syrjäytä koko toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä diplomaattista ja turvallisuusjärjestelmää vaan se on suora hyökkäys sitä vastaan. Konsepti myös kiihdyttää Euroopan militarisoimista ja eurooppalaisten sotilaiden lähettämistä sotiin ympäri maailman. Tätä vahvistaa EU:n sotilaallisen toiminnan kehittäminen Lissabonin sopimuksen mukaisesti tiiviissä yhteistyössä Naton kanssa.

SKP vetoaa kaikkiin rauhanpolitiikan kannattajiin Nato-kumppanuuden ja jäsenyysoption hylkäämiseksi. Myös tuleviin presidentinvaaleihin tarvitaan selkeästi sotaa ja Natoa vastustavia ehdokkaita.

Suomalaisjoukot pois Afganistanista

Havainnollinen osoitus Suomen Nato-kumppanuuden ja jäsenyysoption vaarallisuudesta on Afganistanin sota. Afganistanissa ei ole kyse rauhanturvaoperaatiosta vaan miehitys- ja sisällissodasta, jonka uhreista suurin osa on siviilejä. Kyse on myös sodasta USA:n strategisten ja energiaetujen turvaamiseksi. Eikä sodalle näy loppua ellei konfliktiin haeta ratkaisua poliittisten neuvottelujen kautta.

Rauha kasvaa afganistanilaisista ja sen ensimmäinen edellytys on ulkomaisten joukkojen vetäminen pois ja aseiden vaikeneminen. Sodankäynnin koventamisen sijasta on ohjattava rahaa maan jälleenrakentamiseen.

Eduskunnan aikoinaan yksimielisesti hyväksymä suomalaisjoukkojen lähettäminen Afganistaniin on osoittautunut yhä selvemmin vakavaksi virheeksi. Se on tehnyt myös Suomesta sodan osapuolen. Puheet ihmisoikeuksien edistämisestä ovat olleet vain savuverho sille, että kyse on Suomen poliittisen eliitin USA:lle maksamasta Nato-kumppanuuden pantista ja valmistautumisesta Nato-jäsenyyteen.

SKP vaatii suomalaisten joukkojen vetämistä pois Afganistanista ja Afganistanin armeijan Suomessa tapahtuvan kouluttamisen lopettamista. Suomalaisten mahdollisuudet toimia rauhanvälittäjinä ja siviilikriisinhallinnassa paranevat, jos suomalaiset joukot eivät ole sodan osapuolena. On palattava sotilaallisen liittoutumattomuuden ja rauhanpolitiikan tielle.

Imperialisminvastainen solidaarisuus

Vakavaa huolta rauhasta sekä sodan- ja imperialisminvastaisen toiminnan tärkeyttä korostavat myös Israelin aggressiot Palestiinan kansaa vastaan, Irakissa yhä jatkuva miehityssota, Kaukasian konfliktit sekä USA:n toimet Latinalaisen Amerikan edistyksellisiä maita vastaan. USA:n perustama komentokeskus AFRICOM lisää militarismia myös Afrikassa.

SKP:n mielestä Suomen hallituksen, EU:n ja YK:n tulee tehdä selväksi, että ne eivät hyväksy Israelille mitään oikeutta asettaa ehtoja Gazan humanitaariselle avulle. Suomen hallituksen on tuomittava laiton juutalaissiirtokuntien laajentaminen ja vaadittava Israelia vetäytymään kaikilta vuodesta 1967 alkaen miehittämiltään Palestiinan alueilta. Palestiinan kansan oikeuksien tunnustaminen on perusedellytys vuosikymmenien väkivallan kierteen katkaisemiselle.

SKP kehottaa kaikkia rauhan ja Palestiinan ystäviä liittymään israelilaisten tuotteiden boikottiin siihen asti, kunnes Israel lopettaa miehityksen ja tunnustaa Palestiinan kansan oikeudet. Suomen hallitusta SKP vaatii lopettamaan kaiken asekaupan israelilaisten yhtiöiden kanssa. Muun muassa yhtiöt Elbit ja Rafael tuottavat asekalustoa ja –teknologiaa sotarikoksiin Palestiinaa, Irakia ja Afganistania vastaan.

Suomen on asetuttava vastustamaan USA:n ja Israelin uhkailuja hyökätä Irania vastaan. Kiistaan Iranin ydinvoiman rakentamisesta on suurvaltojen, Iranin ja YK:n turvallisuusneuvoston neuvotteluin löydettävä rauhanomainen, kaikkien maiden turvallisuutta ja suvereenisuutta kunnioittava sekä ihmisoikeuksia ja kansalaisvapauksia vahvistava ratkaisu.

Positiivisia mahdollisuuksia kansainväliselle kehitykselle voi avata kylmän sodan jälkeisen yksinapaisen maailmanjärjestyksen mureneminen ja muuttuminen moninapaisemmaksi. USA:n ylivalta on heikentymässä ja erityisesti suurten kehittyvien maiden, kuten Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan rooli on kasvamassa.

Tärkeä esimerkki imperialisminvastaisen kehityksen mahdollisuuksista ovat Latinalaisen Amerikan vasemmistolaisten hallitusten pyrkimykset kehittää oikeudenmukaisuuteen, tasa-arvoon ja kansojen itsemääräämisoikeuteen perustuvia uudistuksia ja yhteistyötä. Kuuban lisäksi Venezuelassa, Boliviassa ja useissa muissa Latinalaisen Amerikan maissa on suuntauduttu rakentamaan 2000-luvun sosialismia.

SKP vaatii USA:n julistaman Kuuban saarron purkamista ja tuomitsee EU:n parlamentin enemmistön osallistumisen Kuuban vastaiseen poliittiseen painostukseen. SKP ei hyväksy pyrkimyksiä alistaa suhteet Latinalaiseen Amerikkaan EU:n vapaakauppaideologialle. Samalla SKP vaatii toimia Hondurasin sotilasvallankaappauksen lopettamiseksi niin, että maassa palataan laillisesti valitun presidentin ja demokraattisten uudistusten tielle.