Viime viikolla sohaisin pitkästä aikaa Venäjä-keskustelun herhiläispesää.
Kuvasin rauhanjärjestöjen yhteistyössä järjestämän We Refuse to be Enemies -rauhanmarssin tapahtumia ja sen yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa venäläinen oppositiotoimittaja varoitti olemaan tarkastelematta Ukrainan sisällissotaa vain Putinin kautta.
Kuvasin myös tapahtuman ympärillä käytyä, sangen ikävää sosiaalisen median keskustelua. Sen perusteella näyttää siltä, että kun esittää kansojen välille tunnuksen ”Emme ole vihollisia!” on se nimenomaan takuuvarma tapa löytää vihollisia, suunnasta jos toisestakin.
Onneksi me tietokonepelien pelaajat tiedämme, mitä se tarkoittaa.
* * *
Viime lauantaina, vaalipäivän aattona valmistauduin osallistumaan maailmanlaajuiseen TTIP-mielenosoitukseen. (Venäjän juonia tämäkin mielenosoitusliike, mutta siitä joskus myöhemmin.)
Odotellessani linja-autoa sipoolaisen lähikaupan nurkkaan rakennetussa kahviossa lukaisin tapojeni vastaisesti läpi päivän Ilta-Sanomat.
Lehti oli jälleen oikea malliesimerkki siitä, kuinka kansakunnan mielipideilmastoa muokataan pelkoa ja paranoiaa lietsomalla — vihjauksia, puolitotuuksia ja epärehellisiä otsikkoja.
Lehdessä kokonaisen keskiaukeaman mielipidekirjoitukselleen varannut toimittaja Arja Paananen muun muassa tiesi enemmän tai vähemmän varmuudella sanoa, että myös eduskuntavaaleissa oli ehdokkaina mukana Putinin agentteja!
Euroopassa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka Putin yrittää tahallaan hajottaa Euroopan unionia tukemalla eri maiden äärioikeistoa ja äärivasemmistoa jopa rahallisesti. Olisi naiivia ajatella, että tällainen yritys omien ”vaikuttaja-agenttien” ja ”riidankylväjien” saamiseksi valtaan ei olisi parhaillaan käynnissä myös meillä Suomessa. Tätäkin äänestäjien on hyvä miettiä sunnuntaina, ennen kuin lappu putoaa uurnaan.
Keitä nämä ehdokkaat olivat — sitä juttu ei tietenkään kerro. Mutta ei se mitään — kuten Paananen meille muistuttaa:
Venäjän kanssa on joskus parempi uskoa intuitioonsa kuin odottaa kaikkien faktojen selviämistä …
* * *
Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!
Vahvan intuition varassa on ilmeisesti kirjoitettu myös samassa 18.4. ilmestyneessä lehdessä vanhan oikeistodemarin, entisen tupakkateollisuuden lobbarin ja tv-visailujuontajan Lasse Lehtisen kirjailema kliseiden kokoelma, jossa rauhanaktivistit — tai ”kommunistien rintaperilliset” — saavat jälleen kuulla kunniansa.
Kolumnin oleellisin sisältö on, että Lehtinen esittää närkästynyttä, kun ei ole saanut kutsua rauhanmarssille, vaikka 70-luvullakin sellaisia järjestettiin. Kukaan ei ilmeisesti ole kertonut Lehtiselle, että ei kukaan tule sieltä työpöydän takaa marssille hakemaan, kyllä se pitää itse aktivoitua.
Mutta hetkonen… Missä olen kuullut tämän saman jutun aikaisemmin?
Yle Uutiset 10.4.2015.
Niinpä niin. Lehtisen kolumnin teksti on oleellisilta osin suora kopio 10.4. ilmestyneestä Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista, Venäjän verkossa: Naapurin palveluksessa.
Tässä Venäjän mediaa käsitelleessä jutussa toimittaja Jarmo Mäkelä antaa otsikon kautta ymmärtää, että ”naapurin palveluksessa” ovat ainakin Suomen Rauhanpuolustajat, Maan Ystävät ja (nyt entinen) oppositiokansanedustaja Jyrki Yrttiaho, koska venäläinen media on kertonut heidän antimilitaristisista ja isäntämaasopimuksen vastaisista aloitteistaan.
Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo seuraavaa:
… suomalainen rauhanliike on Venäjän mediassa kerrotun mukaan taas nostamassa päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoimisen vuoksi. Uutistoimisto TASS tiesi viime kuun alussa kertoa, kuinka Suomen rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet syvän huolensa siitä, että Yhdysvaltain ja Suomen ilmavoimat harjoittelivat yhdessä Porin edustalla.
Tässä näkökulma on siis vielä nimellisesti siinä, miten Venäjän media suomalaisen rauhanliikeen näkee.
Syytös on silti selvä: Suomalainen rauhanliike on hiljaa Ukrainan tilanteesta, ja toimii Venäjän hyväksi.
* * *
Kuten Lehtinen kolumnissaan, Mäkeläkin aloittaa juttunsa kertomalla tarinan hurskaasta toiveestaan saada vihdoin ja viimein uudelleen kutsu rauhanmarssille. On se kumma, kun ei postissa tule kutsukirjettä!
Lasse Lehtinen kertoo tismalleen saman kaskun 70-luvun mielenosoituksista, mutta varmuuden vuoksi jatkaa vielä nykypäivän Rauhanpuolustajien leimaamista muistuttamalla Wikipedian asiantuntemuksella, mitä järjestö teki 47 vuotta sitten.
Paradoksaalisesti Lehtisen tekstissä kiitosta saa Naton kansainvälisiä lakeja rikkonut ”humanitaarinen interventio” Serbiassa.
Silloin rauhanliike varoitti, että kansainvälisten lakien yli kävelemisellä tulee olemaan kauaskantoiset seurauksensa. Juuri tuo interventio aloitti sen kansainvälisen lain kunnioituksen murentamisprosessin, jonka ansiosta Venäjäkin katsoo tänään, että sillä on yhtäläinen oikeus ”humanitaarisiin interventioihin” omien rajojensa ulkopuolella.
Olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella tarkemmin, mitä rauhanliike silloin yritti sanoa?
* * *
Väärin mielenosoitettu. T. Lasse
Seuraavaksi tekstissä siirrytään oikopäätä tyrmäämään se kerta, kun suomalaiset rauhanjärjestöt itse asiassa marssivat sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöille maaliskuussa 2014, ja esittivät vaatimuksensa tasapuolisesti kummallekin. Tämä ei käy Lehtisen valmiiseen narratiiviin, joten se on armotta lytättävä.
On surkuhupaisaa, että tässäkin rauhanliike sai paskaa niskaansa kummaltakin puolelta. Lehtisen ideologisten lasien läpi katsottuna mielenosoitus olikin Venäjään päin kallellaan, koska Venäjän lähetystöllä ei luovutettu kirjallista vetoomusta kuten Ukrainan lähetystöllä.
Samaan aikaan Venäjä-symppareiden näkökulmasta mielenosoitus oli kammottava, Nato-myönteinen provokaatio, koska Ukrainan suurlähetystöllä käytiin aamuvarhaisella, jolloin monikaan ei ehtinyt mukaan, ja Venäjän suurlähetystöllä oltiin työpäivän päätyttyä, jolloin paikalla oli yli 200 ihmistä. Rauhanjärjestöt saivat silloin kuulla olevansa USA:n taskussa.
Niin tai näin, molempien osapuolien silmissä rauhanliike on jälleen on taas saatu kätevästi lytätyksi — Lehtisen tapauksessa tosin vuoden viiveellä.
Varsinaisista mielenosoittajien esittämistä ajatuksista, konfliktin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ei tarvitse edes keskustella, kun kyseessä on joka tapauksessa kommunistien/CIA:n salajuoni.
* * *
Koska kolumnin kirjoittaminen on lopulta aika vaikeaa puuhaa, Lehtinen on kopioinut aloituksensa lisäksi myös juttunsa varsinaisen pihvin Mäkelältä. Tässä teksti on muutamia sanamuutoksia lukuunottamatta sama kuin Ylellä:
Rauhanliike on tänäkin vuonna nostanut päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoitumisen takia.
Tekstistä on tosin pudonnut pois se kohta, jossa tämän kerrotaan olevan Venäjän median näkökulma alkuvuodelta. Lehtinen kertoo asian ajankohtaisena totuutena.
Mikä ongelma tässä sitten on?
No, väite siitä, ettei rauhanliike olisi ollut tänä vuonna liikkeellä Ukrainan sotaa vastaan ei yksinkertaisesti ollut totta. Näin suoran valheen lukeminen valtakunnallisesta lehdestä aiheutti varsin hämmentävää kognitiivista dissonanssia — kyllä minä aika varmasti muistan, että tiistaina oltiin liikkeellä…
Jo Ylen jutun ilmestyessä 10.4. verkossa kiersi kolmen suomalaisen rauhanjärjestön kutsu osallistua 14.4. järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen.
Lauantaina 18.4. Lehtisen kolumnin ilmestyttyä tuo mielenosoitus oli jo pidetty — Lehtisen itkiessä, ettei rauhanliike tänä vuonna ole tehnyt mitään, oli se samalla viikolla marssinut läpi Helsingin, ottaen jälleen kantaa kriisin rauhanomaisen ratkaisun puolesta.
Viimeistään silloin väite siitä, ettei rauhanliike ole tänä vuonna ”nostanut päätään” Ukrainan sotaa vastaan oli siis puhtaasti asiavirhe. Sen olisi voinut todeta helpolla Google-haulla, jos asia olisi edes himpun vertaa kiinnostanut. Ilmeisesti Ilta-Sanomilla ei kolumnistien faktoja pruukata tarkistella.
Todellisuuden kommentointia helpompi onkin tietenkin laiskan kolumnistin copy-pastetella kaverin juttuja netistä, muistella 70-lukua ja itkeä krokotiilinkyyneliään.
Mikähän näiden Lehtisten norsunluutornin osoite mahtaa olla, että kutsu tavoittaisi seuraavalla kerralla heidätkin?
Twitterin armottomilla kybersotakentillä informaatiosodankäynti jatkuu päivästä toiseen aivan yhtä mielettömänä.
Illalla meinasin hengittää kokouskahvit väärään kurkkuun, kun näin tämän, aiemmista keskusteluista tutun sotatieteiden tohtorin viimeisimmän julistuksen:
Kyllä, tässä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija toteaa ykskantaan, ”vielä kerran”, suomalaisen rauhanliikkeen olevan väkivallan mahdollistaja.
Ilmeisesti ajatus ”humanitaarisesta sodasta” on todella saatu iskostettua ihmisten mieliin niin syvälle, että nykyään sotilaslaitokselta voi ihan oikeasti hyvällä omatunnolla syyllistää rauhanliikettä väkivallasta ilman, että ironiamittari edes värähtää.
Mitenkäs se nyt menikään. Sota on rauhaa, jotain sellaista? Käänteisesti silloin kai rauhan on oltava sotaa!
Elämme totisesti absurdiikan aikoja.
Onneksi sentään vaalit ovat ohi, ja seuraavat tulevat vasta 2017 — nyt on taas hetken aikaa poliittisesti korrektia tehdä politiikkaa!
Tällaisellakin kampanjoitiin vaalien alla. Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.
Viime eduskuntavaaleissa sain 71 ääntä, tällä kerralla ääniä tuli 98.
Suunta on oikea. Kiitän jokaista toisenlaisen maailman puolesta äänestänyttä yhdessä ja erikseen!
Voin olla tuloksesta erityisen ylpeä, koska tiedän vaalibudjettini olleen tasan 0 euroa. En ostanut mainoksia lehdistä, netistä tai televisiosta, naamaani ei näkynyt mainosplakaateissa teiden varsilla eikä valtamedia juuri puolueeni olemassaolosta, saati sen ajamista asioista tiedottanut.
Jokainen ääni on annettu, koska joku Uudenmaan asukas on omakohtaisesti tutustunut ajatuksiini ja toimintaani jossain asiayhteydessä, ja katsonut olevansa samaa mieltä.
Se on kannustava viesti.
* * *
Laajemmin vaalituloksessa ei ole juuri hurrattavaa.
Vasemmiston historiallinen alamäki Suomessa jatkuu vielä näissä vaaleissa. Äänestäjät ja äänestämättä jättäneet ovat antaneet karua palautetta kokoomusjohtoisessa hallituksessa ryvettymisestä, luottamus on mennyt.
Moni tuntuu olevan vaalituloksesta syvästi masentunut. Sosiaalinen media on täynnä viestejä siitä, miten nyt lähdetään ensimmäisellä laivalla johonkin parempaan maahan, että tämän järkytyksen jälkeen tätä maata ei tunne omakseen.
Ehkä seuraan politiikkaa liikaa, mutta minua ei näissä tuloksissa yllättänyt kuin ehkä vihreiden nousu Talvivaaran ja ydinvoiman leimaaman vaalikauden jälkeen. Käänteisesti voi ajatella, että muutkin ovat nyt heränneet siihen poliittiseen masennukseen, joka itseäni on vaivannut koko vaalikauden ajan, kokoomusjohtoisen sixpack-hallituksen toilailuja seuraillessa.
Itse näkisin kuitenkin, että asetelmat ovat viimeistään nyt erittäin hyvät vahvan vasemmistolaisen, kenties jopa punavihreän leikkauspolitiikan vastaisen oppositioliikkeen rakentamiselle — jos ja kun hallituksen muodostaa kolme kokoomusta, jotka ovat luvanneet ja vannoneet kautta kiven ja kannon leikata miljardikaupalla kansan yhteistä hyvää.
Tuon pikimustan taantumuksen vastavoiman kokoamiseen tarvitaan jokaista, joka ei nykymenoa hyväksy. Tarvitaan myös uusia yhteistyön muotoja, ruohonjuuritason liikkeitä ja kansainvälistä solidaarisuutta — sanalla sanoen kaikkea sitä, joka politiikasta on viimeisen neljän vuoden aikana puuttunut.
Kuten eräs kreikkalainen toveri joitakin vuosia sitten totesi: Yö on aina pimein juuri ennen aamunkoittoa.
* * *
P.S. Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: Sain Uudenmaan vaalipiirissä enemmän ääniä kuin tämä rasismilla ja köyhien kyykyttämisellä kampanjoinut, kaikkien tuntema julkkis-mulkkis.
Uutisvuotta 2014 leimasivat imperialismin kiristyneet ristiriidat. Synkän vuoden muotisanoiksi nousivat Ukrainan myötä ulkopolitiikkaan ja informaatiosotaan liittyvät termit – hybridisodankäynti, Putin-juusto ja löyhästi määritelty venäjätrolli-termi, joka asiayhteydestään irrotettuna siirtyi nopeasti tarkoittamaan ketä hyvänsä, jonka mielipiteet poikkeavat valtavirrasta.
Kauhistellessaan venäläistä propagandaa Suomen media sokaistui täysin omalle propagandistiselle asenteelleen. Tuskin viikkoakaan kului ilman uutta, varmaa tietoa Stalinin, Hitlerin ja Saatanan parhaimmat puolet yhdistäneen presidentti Putinin viimeisimmästä juonesta. ”Venäjä aloitti kauppasodan,” uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa, kun Venäjä vastasi omilla pakotteillaan EU:n aloittamaan kauppasotaan.
Nähtäväksi jää, mikä vaikutus EU:n asettamilla Venäjä-pakotteilla on Suomen talouteen pitkällä tähtäimellä. Maamme poliittisen johdon vastuusta vapauttava termi on kuitenkin jo ehditty uittaa tiedotusvälineisiin. ”Nyt tulevat Putin-potkut!”
Nato-lähentyminen eteni
Ukrainan kriisin sivutuotteena Alexander Stubbin sekalainen pätkähallitus onnistui siinä, mistä moni porvarihallitus on vain haaveillut. Suomi on hyvää vauhtia menettämässä itsenäisen ulkopolitiikkansa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.
Pitkään jatkunut maamme hivuttaminen kohti sotilasliitto Natoa otti uuden askeleen syksyllä, kun Walesin huippukokouksessa allekirjoitettiin niin sanottu isäntämaapöytäkirja. Tämä eduskunnalta piilossa valmisteltu sopimus — jota ei saa sanoa sopimukseksi — määritteli uudet puitteet tuelle, jota Suomi antaa maaperälleen tuleville ulkomaisille sotajoukoille.
Siinä missä jokainen Venäjän sotaharjoitus ja joukkojen siirto uutisoitiin tarkkaan, ei Naton suuri sotaharjoitus Baltian alueella kesäkuussa juuri viihtynyt lööpeissä. ”Älä säikähdä,” ennätti sen sijaan Aamulehti neuvomaan elokuussa, kun osana Northern Coasts 14 -harjoitusta Naton saksalaiset sotilasajoneuvot vyöryivät Vuosaaren satamasta kohti Turkuun rantautuneita sotalaivoja.
Samaan aikaan mediassa meni läpi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) ja puolustusministeri Carl Haglundin (r.) vakuuttelu siitä, ettei uusi isäntämaasopimus lähennä Suomea Natoon ”millimetriäkään” — tai muutenkaan ole millään tavalla merkittävä. Itse sopimuksen tekstistä ilmenee kuitenkin, että Suomi sitoutuu siinä ”täysin voimin” tukemaan kaikenlaisia Naton sotilastoimia, myös hyökkäyksiä maamme rajojen ulkopuolelle.
Ay-liikkeen näytön paikka
Vaikka uusien työpaikkojen luomisesta on puhuttu koko vuosi, kokoomusjohtoinen hallitus on onnistunut lähinnä valtion tulopohjan rapauttamisessa ja työttömyyden tuntuvassa kasvattamisessa. Yt-neuvottelut koskivat viime vuonna yhteensä yli 109 000:ta palkansaajaa, potkut tuli 12 447 työläiselle.
Yksityisten palvelualojen irtisanomiset kasvoivat noin 60 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Kyseenalaisen tilaston johdossa oli jälleen Postiksi nimensä vaihtanut Itella (1 132 irtisanottua), sitten entisiä nokialaisia nurkista siivoava Microsoft (1 050) ja pronssisijalla työläisten kyykyttämisellä vuoden aikana profiloitunut Kesko (662).
Ay-liikkeelle vuosi 2015 on näytön paikka. Kentältä nousseet mielenosoitukset Palmian yksityistämistä ja metallin pääluottamusmies Terho Laitilan erottamista vastaan sisältävät myrskyvaroituksen, joka uutta kattojärjestöä suunnittelevan ay-johdon olisi viimeistään nyt syytä panna merkille.
Toinen vuoden aikana pinnan alla kuplinut kysymys on niin sanotun osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan varjolla toteutetut, toinen toistaan hurjemmat suunnitelmat ilmaistöiden teettämisestä ja Saksan matalapalkkatöiden tuomisesta Suomeen. Todellinen pommi laukaistiin vuodenvaihteessa, kun kunnille annettiin väliaikainen oikeus irtisanoa väkeä ja palkata valtion tuella tilalle yli 57-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä.
Yhä röyhkeämmäksi kasvavan EK:n kanssa työväelle aina vain kurjempia ”kompromisseja” hieromisen sijaan Suomen ay-liike voisi ottaa mallia vaikkapa Belgiasta, jossa eläkeiän korotukseen vastattiin viime kuussa yleislakkoon huipentuneella työtaistelujen sarjalla.
Vaietut vapaakauppasopimukset
Marraskuussa tehtiin suomalaista ihmisoikeushistoriaa, kun kansalaisaloitteen avulla eduskunnan käsittelyyn noussut tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin – taantumuksellisten voimien paastoista, rukouksista ja tunteikkaista lauluesityksistä huolimatta.
Vähemmälle huomiolle jäivät samaan aikaan eduskunnassa läpi runnotut päätökset lapsilisien leikkauksista sekä EU:n ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisestä.
Kauppasopimuksiin liittyvät silmänkääntötemput ovatkin olleet vuoden 2014 kestoteema. TTIP-info -liikkeen lukuisista vetoomuksista, mielenosoituksista ja aktiivisesta tiedottamisesta huolimatta kauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) ei vielä joulukuussa osannut mainita sopimukseen liittyviä uhkia. ”Mä oon ehkä enemmän keskittynyt tähän etujen hakemiseen,” kuului ministerin häkeltynyt, mutta rehellinen kommentti.
Kohua herättänyttä TTIP-sopimusta pahemmin jäi varjoon yhtä suuri TiSA-sopimus, joka koskee palvelukauppaa. Arvioiden mukaan sopimus tulee käytännössä tarkoittamaan julkisen palvelujen yksityistämistä laajalla skaalalla. Joulun alla tullut asiakirjavuoto paljastaa, kuinka puhtaat jauhot neuvottelijoilla on pussissa: TiSA-sopimus on tarkoitus pitää salaisena vielä viisi vuotta hyväksymisen jälkeenkin!
Vaalien ravisuttavat ääripuolueet
Tutut puheet eurokriisistä ja Kreikan velasta nousivat uudelleen esiin vuoden lopulla maan ajauduttua uusiin parlamenttivaaleihin. Se, mitä vaaleissa tapahtuu, ja mikä suuren suosian saavuttaneen vasemmistopuolue Syrizan rooliksi muodostuu, on vielä kirjoittamaton lehti.
Varmaa on kuitenkin se, että Kreikan vaalit tarjoavat koko Euroopalle uutta toivoa vallalla olevan talouskurituksen murtamiseksi, ja sitä EU-porvaristo pelkää kuollakseen. ”Pahempaa kuin kommunismi!” kiljui rahastoyhtiö Capital Groupin julkisuuteen vuotanut muistioTalouselämässä. Helsingin Sanomissa maltillisia keynesiläisiä reformeja ajava Syriza taas esiintyy ”Eurooppaa ravisuttavana ääripuolueena”.
Myös Suomessa vuosi 2015 on vaalivuosi. Kokoomuksen kannatus on ammattitaidottoman Alexander Stubbin, arkielämästä irrallaan leijailevan Laura Rädyn, maahanmuuttajien lastenvaunuilla ratsastaneen Pia Kauman ja suhmuroinnilla Helsingin johtoon pyrkineen Lasse Männistön myötä romahtanut alemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Samalla hallituksen ikuisuusprojektit kompastelevat edelleen. Kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella hyväksytty sote-uudistus törmäsi juuri niihin ongelmiin, joista sekä SKP että oikeusoppineet alusta lähtien varoittelivat.
Huonosti on käynyt myös perussuomalaiselle valeoppositiolle, jonka kenttä laskevien gallup-lukujen pelossa repii itseään hajalle. PS:n todellinen korttien kuultiin paljastus joulukuun lopussa, kun pääministeriksi pyrkivä Timo Soini lupasi vaalien jälkeisen hallituksen sopeuttavan valtiontaloutta ”noin 10 miljardilla eurolla.”
En olisi tästä kuvatekstistä niin varma…
Samanlaisia lukuja on aiemmin pyörittänyt ”Oy Suomi Ab:n” johdosta haaveileva keskustan bisnesmies Juha Sipilä, joka pelkästään taustalla pysyttelemällä, nyökyttelemällä ja hymyilemällä on noussut gallupeissa johtoon. Heitot kymmenien tuhansien julkisten sektorin töiden lakkauttamisesta ja Suomen valtion omaisuuden myymisestä ovat olleet niin karmeita, että Sipilän keskusta voisi suoraan vaihtaa nimensä oikeistoksi, jottei äänestäjille jää asiasta epäselvyyksiä.
Suomessakin on siis tilausta ”ääripuolueelle”, joka uskaltaa haastaa suurpääoman politiikan ja aiheuttaa porvareille univaikeuksia.
Eräänä kesäkuisena aamuna seisoin linja-autopysäkillä murheen murtamana, kun yhtäkkiä eteeni astui Guy Fawkes -maskiin pukeutunut nuori mies ja ojensi käteeni kaksi villilupiinia.
Kiitettyäni kukista hän otti seuraavaksi esiin vesipistoolin ja ampui sillä minua päin kasvoja. ”Kyllä se siitä,” nuorukainen toivotti hilpeästi jatkaessaan matkaansa. ”Älä huoli! Minä olen sinun äänestäjäsi!”
Ensin mielessäni heräsi murhanhimo, mutta sitten rupesi naurattamaan. Onhan se hyvä tavata äänestäjäkuntaansa. Ja tottahan miehen sanomassa oli perää – turhia ei kannata huolia. Jo näissä vähemmän turhissa jutuissa riittää huolehdittavaa ihan riittämiin.
* * *
Nyt poliittinen tilanne Suomessa ja maailmalla on sen verran synkkä, että murheen aihetta todellakin on.
Suomessa kokoomusjohtoisen sixpack-hallituksen tuhoisa politiikka on johtanut massatyöttömyyteen, jota Stubbin ja Rinteen uudempi tynkähallitus nyt vauhdittaa entisestään vanhoilla lääkkeillä. Hampaaton, halpahintaisella muukalaisvihalla ratsastava oppositio on koko vaalikauden ajan peesannut kokoomusta kaikissa sen tärkeissä, hyvinvointiyhteiskuntaa purkavissa hankkeissa, ja suunnittelee jo täyttä häkää tulevaa hallituskauttaan.
Euroopassa tavalliset ihmiset joutuvat edelleen maksamaan jättimäisten pankkien ja rahoituslaitosten vuonna 2008 aiheuttamaa kriisiä. Massiivisista protestiliikkeistä huolimatta suurpääoman kuristusote demokratiasta pelkästään kiristyy Euroopan unionissa. Nyt ylikansallisille jättikorporaatioille pelataan valtaa päättää asioista kansallisten parlamenttien yli TTIP, TISA– ja CETA-sopimuksilla.
Mikä kaikista huolestuttavinta, omaa etuaan tavoittelevien suurvaltojen taloudellisista intresseistä lähtenyt poliittinen peli uhkaa käynnistää kolmannen maailmanpalon. Imperialistinen kilpavarustelu, mediapropaganda, sotilaallinen liittoutuminen ja rajojen uudelleen piirtely on vuonna 2014 täysin sitä samaa, joka johti kokonaisen sukupolven hävittäneeseen sotaan vuonna 1914.
Siis siihen sotaan, jota kukaan ei enää muista.
* * *
Tämän kaiken edessä olisi helppo vaipua epätoivoon – jäädä kotiin ja antaa periksi.
Olen kuluneen vuoden aikana kohdannut todella monia, jotka ympäröivän maailman synkkyys on murtanut ja ajanut masennukseen. Heidän tarinansa on yleensä hyvin samankaltainen: sairaalla logiikalla toimivassa yhteiskunnassa mielikin sairastuu. Valehtelisin, jos väittäisin etten olisi itse ollut yksi heistä, toivonsa hetkeksi menettäneistä.
Tuon kesäkuisen aamun innoittamana olen kuitenkin tehnyt päätöksen jatkaa poliittista aktivismiani kaikilla rintamilla – myös lähtemällä protestiehdokkaaksi tulevissa eduskuntavaaleissa.
Tulen käyttämään kaiken sen rajoitetun julkisuuden, joka tyhjätaskuisella, pienituloisella ihmisellä vaalien kautta nyt on ylipäätään mahdollista saada, nostaakseni esiin radikaalin vaihtoehdon kriisien, sotien ja ympäristökatastrofien riivaamalle talousjärjestelmälle.
Tulen kampanjoimaan voimallisesti Nato-miesten järjetöntä militarismia, EK:n vastuutonta köyhien kyykyttämistä ja nationalistien ahdasmielistä rasismia vastaan.
Mutta ennen kaikkea haluan tuoda yhden, yksinkertaisen viestin kaikille tämän maailman järjettömyyden nurkkaan ahdistamille ihmisille —
Älkää luopuko toivostanne. Älkää luopuko unelmistanne. Älkääkä luopuko vastarinnasta. Te ette ole niin yksin, kuin teidän halutaan uskovan. Niin kauan kun olemme elossa, kamppailua paremmasta maailmasta ei ole hävitty!
Minkäänlaista budjettia kampanjallani ei tule olemaan, joten se tulee perustumaan yksinomaan vapaaehtoistoimintaan. Jos haluat lähteä tukemaan kampanjaani jollain tavalla, ota yhteyttä.
Tämän kysymyksen esittää erinomaisessa päänavauksessaanTiedonantaja.fi -verkkolehden blogissa Jokke Karjalainen. Vaaleissa puolet äänistään menettäneellä puolueella ei ole varaa jättää itsekritiikkiä väliin.
Karjalainen kysyy samoja kysymyksiä, joita itse olen mielessäni pyöritellyt. Jokainen meistä on varmasti saanut moneen otteeseen kuulla, miten asiamme ovat hyviä ja ehdokas hyvä, mutta puolue väärä. Ilmiö toistuu kaikkialla. Miten siis voi olla, että pelkästään hyvistä ehdokkaista ja ideoista muodostuu kansan mielissä huono puolue?
***
Vastaus on, ettei muodostukaan. Se mielikuva on muodostettu täysin irrallaan nykyisen SKP:n toiminnasta. Osin se perustuu tietämättömyyteen ja siihen voimalliseen antikommunistiseen propagandaan, jota meille syötetään joka tuutista. Osin se perustuu todellisiin virheisiin, joihin vanha SKP – tai joku sen lukuisista suuntauksista – menneisyydessään sortui. Ja erityisesti se perustuu muiden maiden kommunististen puolueiden virheisiin, joihin yhdelläkään meistä ei ole minkäänlaista yhteyttä. Mutta missään vaiheessa tämä mielikuvanmuodostus ei etene Suomeen vuonna 2011 ja tämän ajan kommunistisen puolueen politiikkaan. Kadulla ihmiset ovat lähinnä hämmästyneitä, että koko puolue on ylipäätään olemassa. Nämä samat ihmiset ovat hämmästyneitä, kun saavat kuulla etteivät demarit olleetkaan hallituksessa. Heidän poliittinen tietämyksensä perustuu hämäriin mielikuviin ja oletuksiin, ei tarkkoihin analyyseihin.
Ongelma on siis pikemminkin psykologinen kuin poliittinen – siitä on todistusaineistona myös Tiedonantajan keskustelupalsta, jolla väsymättömät antikommunistit jaksavat jokaisena viikonpäivänä kirjoittaa saman viestin uudelleen ja uudelleen jokaisen julkaistun artikkelin alle. Oikeamielisen ristiretkeläisen vimmalla he näpyttelevät näppäimistöjensä äärellä sanasta sanaan samat lauseet, joita kaikesta päätellen ovat kirjoitelleet lehtien mielipidepalstoille jo viimeiset 60 vuotta. Niissä saavat osansa Neuvostoliitto ja Stalin, talvisodan pommitukset ja kylmän sodan kauhut. Viimeisen omahyväisen räksytyksen roiskahdettua viestikenttään paha kansainvälinen kommunistinen salaliitto on jälleen kukistettu – ainakin kirjoittajien mielissä, sillä nykypäivän SKP:tä nämä viestit harvemmin, jos koskaan käsittelevät.
Ja vaikka näille ukkojen höpinöille on helppo nauraa, on tosiasia että puolueemme nimen historiallinen painolasti on todellinen ongelma vaalikamppailussa. Se herättää ihmisissä vahvoja virheellisiä ennakkomielikuvia ja sysää käytävän keskustelun kauas menneisyyteen.
Moni sekä puolueen sisällä että sen ulkopuolella onkin tästä syystä jopa ehdottanut nimen vaihtamista.
Minusta sitä on syytä miettiä ihan vakavasti tulevia vaaleja ajatellen, ja siitä pitäisi varmasti kirjoittaa ihan erikseen.
***
Kuitenkaan ongelmamme ydin ei ole niinkään nimessä, tai edes sosialismissa tai kommunismissa termeinä, vaan siinä, että annamme vihollistemme määrittää niiden sisällön. Käymme puolustustaistelua kun pitäisi hyökätä.
Sen sijaan että kehittäisimme omaa sosialismin teoriaamme, tyydymme vain torjumaan vihollisten panettelua. Tyydymme toteamaan, ettei meidän sosialismimme ei ole neuvostomalli, ei Kiinan tai Pohjois-Korean malli, tai edes Kuuban tai Venezuelan malli. Tämän pitäisi tietenkin olla jokaiselle ilmiselvää. Suomen kaltaisessa kehittyneessä kapitalistisessa maassa rakennettavan sosialismin on jo lähtökohtaisesti pakko kehittyä eri tavalla.
Emme kuitenkaan osaa täysin sanoa, minkälainen tämä suomalainen sosialismin mallimme on. Mainio puolueohjelmamme toteaakin, ettei valmiita vastauksia ole ja kehottaa lukijaa itseään tulemaan mukaan kehittelemään 2000-luvun kommunistista teoriaa, mutta kuten Karjalainen toteaa, emme ole kyenneet käymään tätä tarvittavaa keskustelua puolueemme sisällä.
Vaalien tulos ja puolueemme tulevaisuus ylipäätään vaatii sen, että tämä puolueohjelman visioima keskustelu 2000-luvun kommunismin sisällöstä nyt aloitetaan toden teolla. Vain siten voimme jälleen riistää takaisin oman ideologiamme määrittelyn sitä mustamaalaavien propagandistien käsistä. Ja mikä tärkeintä, vain siten voimme vakuuttaa ihmiset siitä, ettemme ole vanhakantaisia dogmaatikkoja tai, kuten eräs vallankumouksellinen asian ilmaisi, näpertelijöitä. Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettä.
”Perussyntimme organisatorisessa suhteessa on se, että näpertelyllämme olemme horjuttaneet pahasti vallankumousmiehen arvovaltaa …. Henkilö, joka on selkärangaton ja häilyvä teoreettisissa kysymyksissä, jolla on ahdas näköpiiri, joka puolustelee velttouttaan viittaamalla joukkojen vaistonvaraisuuteen, joka … ei osaa esittää niin laajaa ja rohkeaa toimintasuunnitelmaa, että se herättäisi kunnioitusta vastustajissakin, ja joka on kokematon ja saamaton ammattitaidossaan, sellainen henkilö ei — totta totisesti! — ole vallankumoustaistelija, vaan jokin viheliäinen näpertelijä.”
”Älköön yksikään käytännönmies loukkaantuko minulle näistä kovista sanoista, sillä mikäli on puhe valmentumattomuudesta, niin kohdistan sen ennen kaikkea itseeni. Olen työskennellyt kerhossa, joka asetti itselleen sangen laajoja, kaikkikäsittäviä tehtäviä, ja kaikki me, tämän kerhon jäsenet, jouduimme tuskallisesti, suoranaista kipua tuntien kärsimään siitä, että tajusimme olevamme näpertelijöitä sellaisella historiallisella ajankohdalla, jolloin olisi voitu, kuuluisaa lausetta hieman muuttaen, sanoa: antakaa meille vallankumouksellisten järjestö, niin me käännämme maan paikoiltaan! … meidän tehtävämme ei ole puolustella vallankumouksellisen madaltamista näpertelijän tasolle, vaan nostaa näpertelijät vallankumouksellisten tasolle.”
Tämä Karjalaisen päänavaus ja monet muut keskustelut, joita nyt käydään kaikkialla sosiaalisessa mediassa, kasvokkain ja vihdoin myös Tiedonantajassa, ovat lähtölaukaus tälle nostolle. Näin ollen tällä kirvelevällä vaalitappiolla on potentiaalia saada aikaan paljon enemmän positiivista kehitystä puolueemme piirissä kuin mitä tähänastinella tasaisella jumituksella.
Kyse on vain siitä, otammeko rohkeasti haasteen vastaan.
Perussuomalaiset julkaisivat viime viikolla eduskuntavaaliohjelmansa ja julkisuuteen on jälleen tultu muissakin yhteyksissä urakalla. Moni odotti innolla tai kauhulla, minkälainen protestimanifesti perussuomalaisten puoluetoimistolta oikein kajahtaa. Lopputulos oli vielä häkellyttävämpi kuin osattiin aavistaa.
Kansan silmille lävähti tällä kertaa sellainen härskiintynyt sillisalaatti, ettei sen löyhkää saada kuurattua pitkiin aikoihin Suomen poliittiselta kentältä. Tiedotusvälineisiin sen tahma on myös tarttunut tiukasti – eikä syyttä.
Ohjelma on lähes käsittämätön sekoitus pikkuporvarillista yrityskieltä, keskiluokkaista valkoisen miehen turhautuneisuutta, juorulehtien yleisönosastoilta tuttua moralisointia ja 30-lukulaista kansallishurmosta. Vennamolainen konkretia on korvattu ristiriitaisella annoksella väljähtynyttä mielikuvien maalailua ja kuluneita hokemia – sekä ripauksella vanhaa kunnon kansallissosialismia.
Ohjelman poliittisen sisällön näköalattomuutta on jo keretty analysoimaan poliittisen kentän kaikilta laidoilta. Kenellekään ei tässä vaiheessa kai ole uutinen, että persut tavoittelevat hallituspaikkaa – onpa media ennättänyt pelottelemaan jopa perussuomalaisella pääministerillä. Tämä näkyy myös vaaliohjelmassa: Persujen jo ennestään sekava linja on jalostunut hampaattomaksi jaaritteluksi, jossa protestiliikkeen räväkkyydestä ei ole enää tietoakaan.
Politiikan konkreettisen sisällön vähenemistä on paikattu kansallismielisellä symbolisella puheella ja yleisluontoisella kansan ja eliitin vastakkainasettelulla. Samalla kun perussuomalaisten vaaliohjelma julistaa olevansa kansan asialla, se korostaa konkreettisten taloudellisten, sosiaalisten ja muiden etujen sijasta mystistä kansallista yhtenäisyyttä ja suomalaisuutta. Myyttinen suomalaisuus ja kristillissosiaaliset arvot asetetaan vastakkain niin ylikansallisten pääomapiirien, ”postmodernin” kuin sosialismin kanssa.
Hakanen summaa ohjelman politiikan artikkelissaan varsin kattavasti, joten sitä ei tarvitse tässä toistella. Itse haluaisin sen sijaan kiinnittää huomiota juuri tähän myyttisen yhtenäiskulttuurin ideologiaan ja sen heijastelemiin arvoihin, jotka yhä vahvemmin leimaavat persujen ajatusmaailmaa.
Se on minusta oikeasti helvetin pelottavaa kamaa.
Kansallissosialistinen työväenpuolue ilman sosialismia
Ohjelma alkaa heti kärkeen kylmiä väreitä aiheuttavalla määritelmällä. Sen mukaan ”Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue” joka ei ole oikealla eikä vasemmalla. Jokainen, joka ei nukkunut yläasteen historiantunnilla muistaa, minkälaiset liikkeet Suomessa ja Euroopassa ovat historiallisesti kuvanneet itseään näin.
Kaiken takana on olettamus ”terveestä” suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Ohjelmasta käy kuitenkin ilmi, että tämän yhtenäiskulttuurin vahvistaminen – toisin sanoen aikaansaaminen – vaatii valtion väliintuloa.
Moni liberaali on tämän perusteella jo kerennyt leimaamaan ohjelman totalitaariset sävyt ”neuvostoliittolaiseksi,” mikä osoittaa melkoista historiallista tietämättömyyttä – tai pikemminkin historian tahallista vääristelyä. Ilmeisesti suomalaisille on vain vielä nykyäänkin liian vaikeaa myöntää, että vastaavaa puhetta on kuultu ihan täällä koto-Suomessamme eikä todellakaan kommunisteilta, vaan virallisen valkoisen Suomen edustajilta.
Toinen syy, miksi tätä ei uskalleta sanoa ääneen, lienee pelko siitä että vastapuoli pääsee syyttelemään ”Hitler-kortin” käytöstä. Ja totta onkin, että retorisena tehokeinona se alkaa olla melko loppuunkulutettu. Moni muistaa esimerkiksi Nina Mikkosen järjettömän päiväkotihoidon yhdistämisen Hitleriin ja Mussoliniin. Toisaalla venäläismielisissä piireissä nimitetään fasismiksi kaikkea, joka ei ole linjassa Putinin hallituksen mielipiteen kanssa.
Hitler-kortti ei kuitenkaan ole tyhjää retoriikkaa tai ajatusvirhe, jos se oikeasti kuvaa sitä, mitä tapahtuu. En minäkään sano, että Timo Soini olisi uusi Adolf Hitler – sen vitsin käyttivät jo Vihreät omassa vaalipropagandassaan. Perussuomalaisten nousun takana on silti tismalleen sama mekanismi, kuin kansallissosialistien nousun taustalla 30-luvulla: muukalaisvihamielinen reaktio kapitalistisen järjestelmän maailmanlaajuiseen kriisiin ja ylikansallisen pääoman hirmuvaltaan, joka korostaa paluuta vanhoihin arvoihin.
Isänmaallinen kansanliike ei hyväksy sitä materialistista maailmankatsomusta, joka on marxilaisen työväenliikkeen pohjana, vaan pitää elämän, myöskin yhteiskunnallisen elämän, perustana kristillistä maailmankäsitystä. Sillä historia osoittaa selvästi, että elävä kristillinen henki parhaiten edistää kansojen siveellistä ryhtiä ja tervettä kansalaiskuntoa, jotka ovat ehyen yhteiskuntaelämän välttämättömiä edellytyksiä ja kansakunnan menestymisen ehtoja. Myöskin Isänmaalliseen kansanliikkeeseen liittyvä työväki asettuu tinkimättömästi kristilliselle pohjalle, vaatien kansakunnalta ja sen jokaiselta jäseneltä kristillisten hyveiden ja arvojen sekä kristillisen elämäntavan kunnioittamista ja yhteiskunnan asioiden hoitoa samassa hengessä …
Kun persut nyt ohjelmassaan ovat ottaneet samat argumentit käyttöön, ei rinnastus todellakaan ole enää niin kaukaahaettua. Aitoon hitleristiseen tyyliin ohjelma hyökkää esimerkiksi vääränlaista historianopetusta ja suomalaiseen kulttuuriperintöön kuulumatonta ”postmodernia tekotaidetta” vastaan:
Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta … Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti […] markkinoiden vastuulle.
Toki neuvostoliitossakin vaadittiin sosialistista realismia ja kulttuurielämä oli puoluekoneiston valvonnan alaisuudessa, mutta parempia esimerkkejä löytyy paljon lähempää. Sodanaikaisen suomalaisen yhteiskunnan henkeä puhkuva Suomen Kansallissosialistien ohjelma vuodelta 1941 toteaa:
Kaikkinainen opetus on uudistettava kansallismielisessä hengessä elävää elämää silmälläpitäen, ja kuollut tieto karsittava pois opintosuunnitelmista. Kansan tervettä elämää vahingoittavat henkiset virtaukset on estettävä.
Perussuomalaisten ohjelmajohtaja Vesa-Matti Saarakkala selventää linjausta vielä vähän tarkemmin. Kyse on siitä, ettei kritiikkiä saa esittää, ellei sen takana ole kansan tervettä elämää palveleva ihanne:
”Me emme ole puolueena sellaisen aatteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen … Postmodernistiseen taideteokseen vähän sisältyykin se, että siitä on vaikea ylipäätään tunnistaa, mikä tekele siinä on kyseessä. Siinähän on ideana väittää taiteeksi vähän mitä vain. Ei määrittely helppoa ole, mutta se, joka viestii kritiikkiä vailla ihanteita, on aika postmodernia.”
Kansallissosialistien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Natsit määrittelivät Kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.
Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle.
Harvoja vivahde-eroja kansallissosialistien ja perussuomalaisten ohjelmien välillä tuntuukin olevan se, että perussuomalaiset muistavat porvarillisesti korostaa myös yksilöä tervehenkisen ja yhtenäisen kansan lisäksi.
”Työväenpuolue ilman sosialismia” paljastuu siis eduskuntavaaliohjelmassa lähinnä kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi ilman sosialismia.
Persunuoret pistävät paremmaksi
Jos perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma sisälsi epämiellyttäviä kaikuja menneiltä ajoilta, hiljattain julkaistu ps-nuorten periaateohjelma voisi olla lähes suoraan 30-luvun kommunistivainojen ja suomalaisten keskitysleirien ajalta.
Persunuorten julistuksessa hyökätään voimalla vallitsevaa demokratiakäsitystä vastaan ja tyrmätään ”nykykapitalismi” haitallisena ja epäluonnollisena. Esimerkiksi Kokoomuksen propagandalehti Nykypäivä kerkesi vetää tästä jälleen sen tahallisesti typerän johtopäätöksen, että kyseessä on ”äärivasemmistolainen” ohjelma.
Vasemmistolaisuudesta ohjelmassa ei kuitenkaan ole tietoakaan – päin vastoin. Antikapitalistisessa ja samalla antikommunistisessa retoriikassa ei edelleenkään ole mitään uutta Suomen politiikassa. Fasismi on aina esiintynyt kapitalismin kriitikkona, sillä sen nousu on aina liittynyt kapitalismin kriisiin. Ps-nuorten ohjelma on kuin oppikirjaesimerkki tästä trendistä. Herääkin kysymys, ovatko ps-nuoret kopioineet mielipiteensä suoraan vanhoista manifesteista vai onko niihin päädytty vahingossa?
Me Perussuomalaiset nuoret kannatamme markkinataloutta yhdistettynä kansallisvaltiojärjestelmään, jolloin kilpailu on terveellä pohjalla ja hyödyttää myös kilpailussa häviäviä. Emme kannata pääomia suurpääomapiireille ansiottomasti keskittävää nykyistä globaalia kapitalismia, koska tällainen järjestelmä lisää yhteiskunnallista epävakautta …
Harjoitetaan jälleen hieman sisällöllistä vertailua. Suomen Kansallissosialistien linjauksia, 1942:
Yksityinen yrittäjävapaus on turvattava. Epäterve, kansakunnan etuja vahingoittava talouselämä on estettävä.
”Vapaaseen kilpailuun” perustuva kapitalistinen talousjärjestelmä on kumottava ja sen sijaan luotava elimellinen kansakokonaisuutta palveleva tuotannollinen elämä.
Maamme on vapautettava kansainvälisestä lainapääomasta, joka luotoillaan sekä vaatii meiltä suunnattomasti korkoina, kurssitappioina ym. hyvityksinä että sitoo kansamme myös poliittisesti saattaen maassamme voimaan ylivaltiollisen rahavallan ja kansamme korko-orjuuteen.
Molemmat ohjelmat asettavat vastakkain ”epäterveen” kapitalismin ja ”terveen” yritystoiminnan. Ps-nuorten ohjelma jatkaa:
Globaali kapitalismi elää loisena demokraattisissa järjestelmissä ja monistaa koko ajan itseään syövän tavoin valtiokehoja näivettäen. Nykykapitalismin, kuten kommunisminkin, valheellinen viesti on puettu yksilönvapauden kaapuun. Kapitalismi ja kommunismi ovat eräänlaisia sairauksia, koska ne tuhoavat elämää ja etenevät yhteiskunnan ”kudoksessa” sitä nopeammin, mitä enemmän niille antaa sijaa. Ne kannustavat ihmisiä käyttäytymään niin, että luonnollisten ja pyyteettömien suhteiden solmiminen yksilöiden välille käy mahdottomaksi. Nykykapitalismi ja kommunismi ovat uhmakkaita.
Antikapitalistina voin tietenkin jopa allekirjoittaa tuosta osan. Olen itsekin poleemisissa kirjoituksissani ollut sitä mieltä, että kapitalismi täyttää syövän tunnusmerkit. Tässä ilmastonmuutoksen, öljykatastrofien ja massasukupuuttojen leimaamassa ajassa on kiistaton tosiseikka, että kapitalistinen tuotantotapa on globaalille ekosysteemille kestämätön. Marxilaisena olen luonnollisesti myös sitä mieltä, että kapitalistiset tuotot perustuvat työväen riistoon.
Kriittinen ero on, että siinä missä minä kirjoitan kapitalismin vaarallisuudesta luonnon ja ihmisen näkökulmasta materialistisin argumentein, ps-nuorille kyse on olemattomista henkisistä ideaaleista – kansallisvaltion kehon ja sen ”kudoksen” mädättämisestä.
Tämä ajattelutapa on tuttu kansallissosialismista ja – kyllä – Adolf Hitlerin puheista, joissa ”talouselämän loiset” vilisivät tuon tuostakin. Hitlerin ajattelutavalle oli myös ominaista, että kapitalismin ja kommunismin juutalaiset loiset näivettivät valtiokehoa yhdessä:
Vuosikymmeniä käyttivät nämä juutalaiset meidänkin maassamme köyhälistön marxilaisia puolueita muurinsärkijöinä, mutta ei suinkaan kansallisen tai talouselämän loiseläjiä vastaan, ei, päinvastoin loiseläjien palveluksessa aina vain kansallista tuotantoa vastaan. Niin kauan he ahdistivat tätä kansallista tuotantoa, kunnes lopulta seitsemän miljoonaa työtöntä harhaili kadulla. Ja tämä kaikki vain toivossa, että näistä seitsemästä miljoonasta työttömästä sittenkin lopulta voitaisiin muodostaa bolshevistinen vallankumousarmeija.
Ps-nuorten retoriikka noudattaa tismalleen samaa kaavaa. Juutalaisuuden on tietenkin korvannut islaminusko, jota ei kuitenkaan ohjelmassa suoraan mainita.
… Pääomapiirit pyrkivät purkamaan yhteiskuntia käyttämällä hyväksi kulttuurivähemmistöjä ja pirstomalla yhteiskuntia vastuusta vapaan liikkuvuuden avulla.
Aina kun ohjelma tuomitsee nykykapitalismin – ei siis ilmeisesti myyttistä menneisyyden kapitalismia – sen on samalla rituaalinomaisesti tuomittava myös kommunismi. Yhteensä kommunismi mainitaan dokumentissa peräti 11 kertaa, mikä on naurettavan paljon ottaen huomioon ettei Suomen eduskuntapuolueista yksikään ole kommunistinen.
Samoin on ps-nuorten – ja perussuomalaisten vaaliohjelman – suhtautuminen demokratiaan tuttu menneiltä ajoilta. Kansanvalta pyritään määrittelemään vahvimman oikeudeksi, jossa vähemmistöjen kulttuuri on suorastaan rangaistavaa:
Demokratia on pohjimmiltaan populismiin ja yhtenäiskulttuuriin perustuvaa enemmistövaltaa.
Yhtenäiskulttuuri luo tarpeen sille, että arvoyhteisön yhteisistä normeista radikaalisti poikkeavia ja sitä sopimattomilla tavoilla muuttamaan pyrkiviä tarvittaessa rangaistaan.
Täysivaltaisia kansalaisia ei tarvitse sen takia lähtökohtaisesti epäillä yhteisiä normeja rikkovasta toiminnasta.
Ps-nuorissa on selvästi luettu Yrjö Raikkaan vuoden 1942 kirjaa Demokratia ja kansallissosialismi – tai jotain vastaavaa. Silloin ei tosin pyritty määrittelemään demokratiaa uudelleen vaan oltiin rehellisesti sitä vastaan:
Kansakokonaisuuden ja lähimmäisen etu sitovat yksilön. Hänellä ei ole oikeutta saalistaa toiselta. Samoin kuin luonnossa yksilöt menestyvät noudattamalla vain täysin määrättyä elämänkulkua (kasvit, eläimet), samoin kansallissosialistisessa yhteiskunnassa yksilöiden on elämänlakien alaisuudessa noudatettava kokonaisuuden edun vaatimuksia.
Mikään vieras henki enempää kuin kansainvälisyyden palvonta eivät saa tulla kysymykseenkään.
Yksilö jää kokonaisuuden palvelijana täysin vapaaksi, samoin kansakunta voi riippumattomana kansainvälisestä plutokratiasta ratkaista omat sisäiset asiansa.
Ylivuotosanomat sai nimettömästä lähteestä haltuunsa KRP:n tietokoneluonnoksen ps-nuorten kirjoittajan todennäköisestä ulkonäöstä.
Kaikissa näissä ohjelmissa on yksi punainen lanka: Toimiva yhteiskunta voi rakentua vain terveen suomalaisen yhtenäiskulttuurin pohjalle. Sellaisen rakentaminen otetaan ensimmäistä kertaa nyt viralliseksi tavoitteeksi myös PS:n ohjelmissa.
Tämä on huomionarvoista siksi, että persujen argumentti on ollut jo pitkään, että Suomen kansa on luonnollinen ja yhtenäinen, ehkä jopa myyttisiä piirteitä omaava ikiaikainen kulttuuriyksikkö jota pitää puolustaa monikulttuurisuudelta. Jos heille on sanonut, että koko yhtenäinen kansallisidentiteetti on valtaapitävien ylläpitämä keinotekoinen rakennelma, he ovat närkästyneet ja pitäneet suoranaisena rotupetturina.
Nyt puolustuskannalta on siirrytty hyökkäykseen – yhtenäiskulttuuriin pääseminen on asetettu päämääräksi. Samalla persutkin joutuvat kuitenkin myöntämään, että tämän kulttuurin – ja koko kansan – synnyttää vasta poliittinen järjestelmä:
Kansa syntyy lopullisesti vasta järjestelmän muodostumisen seurauksena, kun järjestelmän olemassaolo lisää tietoisuutta yhteisen kansallisen kulttuurin olemassaolosta ja entistä laajemmalla rajatulla alueella voidaan käyttää kansalaisoikeuksia.
Tästä voidaan vetää se oikea johtopäätös, että ilman ideologista kansallisaatetta ei suomalaista kulttuuria tosiasiallisesti yhdistä mikään keskeinen, luonnollisen suomalaisuuden ominaisuus. Suomalaisuus on poliittisesti määritelty demos – ei luonnollisen yhtenäiskulttuurin muodostama etnos. Ennen 1800-luvun fennomaniaa suomalaiset näkivät itsensä vain erilaisina maantieteen, murteen ja tapojen määrittäminä heimoina.
Siksi myös persujen peräänkuuluttama suomalainen yhtenäiskulttuuri on täysin keinotekoinen ideaali. Heidän päämääränään ei suinkaan ole sen suojelu ulkopuolisilta vaikutteilta – se on mahdotonta, sillä olematonta ei voi suojella. Persujen tarkoituksena ei ole enempää eikä vähempää kuin määrittää itse suomalaisen kulttuurin sisältö. Kun suomalaisuuteen kuuluvat arvot on tiukasti määritelty, voidaan ihmisten ”suomalaisuutta” testata ja arvottaa sen perusteella.
Koska Suomen valtakunta on suomalaisten kotimaa, on välttämätöntä:
c) Kansalaisoikeudellisesti:
5. Täysien kansalaisoikeuksien myöntäminen vain niille suomalaisille, jotka tunnustavat kuuluvansa kansaamme yhteisin kohtalo- ja kultuurisitein.
6. Muitten kuin suomalaisten oikeuttaminen elämään vain vieraina Suomen valtiossa ja muukalaislakien alaisina.
7. Suomalaisten oikeuksien ja etujen asettaminen niitten etujen edelle, joista vieraisiin kansalaisuuksiin kuuluvat nauttivat.
Ajatus kuulostaa modernissa Suomessa naurettavalta. Kuitenkin tästä on jo nyt surkuhupaisia esimerkkejä, jotka osoittavat miten yhtenäiskulttuurin ihanne on saamassa jalansijaa ihmisten ajattelussa. Uuden Suomen blogissa taivastellaan kurdimuslimi Husein Muhamedin eduskuntavaaliehdokkuutta:
14-vuotiaana Suomeen tulleena hänellä ei voi olla sitä kulttuuritietoa ja –taustaa, mitä etnisellä suomalaisella on. Ovatko Huseinin omat vanhemmat Suomessa? Entä onko Husein käynyt armeijan, onko hänellä tietoa maanpuolustuksesta? Husein tuskin on odottanut käsi täristen joulupukin saapumista. Tietääkö Husein, mitä merkitsee kun löytää riisipuurosta jouluna mantelin? Millaista on pukea alba päälle konfirmaatiossa? Miltä maistuu nuotiolla kärvennetty Campingmakkara? Miten tehdään pajupilli? Miltä tuntui, kun Myllys haparoi ilmakiekon omaan maaliin Globenilla -95, pysähtyikö hänelläkin siinä melkein sydän? Entä sitten hieman myöhemmin, kun laulettiin porukalla Ruotsalaisilta mestaruuden lisäksi varastettua ”Den glider in” –laulua? Voisin jatkaa tätä listaa lähes loputtomiin. Sen sijaan kuitenkin kysyn, voiko suomalaisia koskevia päätöksiä tehdä ilman tätä taustaa?
Tämä aivotuhnu on erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun suomalaisuudesta tulee eksklusiivinen kategoria. Kirjoittajan mielestä ”olisi parempi, että Suomessa päättäisivät vain suomalaiset” – joihin eivät näillä kriteereillä siis lukeudu pasifistit, naiset, muslimit, ateistit, vegaanit, jne. Tämä olisi hillittömän hauskaa, ellei se olisi niin saatanan pelottavaa.
En minäkään tiedä, miten pajupilli tehdään, mitkä olivat ”Myllyksen haparoinnit” tai mikä ”konfirmaation alba” on. Jessica Alban tiedän. Olen siis valesuomalainen – mutta senhän kaikki jo tiesivät.
Perinteisemmän kasvatuksen saanut ystäväni osasi valistaa:
Alba on siis se valkonen pellavakaapu, joka vedetään päälle ja sit mennään juomaan Kristuksen verta. Seki on vitun hämmentävä ja väittäisinpä jopa alentava asia monille ihmisille. Jengiä viedään niinku pässiä narussa ylipäätään rippikouluun …
Kuulostaa hyvin tervehenkiseltä – ei yhtään kuin niiden outojen muslimien kierot uskonmenot.
Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Camping-makkara ja veri!
Godwinin laki vai Van der Leunin korollaari?
Ovatko natsiviittaukset siis oikeutettuja tässä yhteydessä? Natsikortin vinguttelua nettiväittelyissä kuvaava humoristinen Godwinin laki kertoo meille:
»Verkossa käytävän keskustelun pitkittyessä todennäköisyys sille, että joku esittää vertauksen natsismiin tai Hitleriin, lähenee arvoa 1.»
Van der Leunin korollaari kuitenkin toteaa puolestaan:
Suomen Sisun jäsenen Jussi Halla-ahon hovioikeudessakin tuomitut raapustukset tuntevat kaikki. James Hirvisaari on puolestaan kirjoitellut niin ahkerasti siitä miten raiskaaminen on mustan miehen luonto, ettei edes Uusi Suomienää haluaisi julkaista miehen tekstejä. Kunnallisvaaliehdokas Rami T. A. Sipilä puolestaan kirmaa läpi Internetin ihmemaan viharyhmiä perustellen, heittää valokuvissa kavereidensa kanssa iloisen natsitervehdyksen ja lämmittelee jo polttouuneja.
”Toivon sydämmestäni että krakovan läheisyydessä olevalla upeella leirillä laitettas uunit lämpiin sua ja kaikkia muita isänmaan pettureita varten! sieg heil.”
Perussuomalaisten kannattajat ovat tähän saakka kyenneet kiertelemään tätä epämiellyttävää tosiseikkaa nimittämällä rasisteja ja suoranaisia natseja riveissään ”yksittäistapauksiksi”. Onhan se Soini kuitenkin niin lupsakka mies ja Veltto Virtasellakin hauska lätsä.
Nyt näyttää siltä, että yksittäistapaukset ovat päässeet jo kirjoittamaan koko puolueen ohjelmat. Ps-nuorten ohjelmaa valmistelleessa työryhmässä oli mukana esimerkiksi Suomen Sisun puheenjohtajana ja 20-vuotiaana äärioikeistolaista Suomen Isänmaallista kansanliikettä uudelleen perustamassa ollut Teemu Lahtinen. Ei siis ole mikään ihme, että sisältö oli mitä oli.
Luonnollisesti tutun kuuloinen selittely ohjelman sisällöstä alkoi heti Uuden Suomen blogissa. Lahtinen itse vähättelee osuuttaan:
Mielestäni saimme aikaa hienon kokonaisuuden, joka olisi vastannut hyvin jäsenistön näkemyksiä ja tullut sitten laajemminkin mainostetuksi. Puhtaaksikirjoitus jäi kuitenkin työryhmän ulkopuolelle ja kun se sitten sieltä tuli, niin en tunnistanut omaksi tekeleeksemme. Nyt onkin käynnistetty uuden periaateohjelman laadinta.
Luit aivan oikein. Nyt on tultu siihen, että jo kokonaiset puolueen ohjelmat voivat olla näitä kiusallisia natsistisia yksittäistapauksia. Ne muut ohjelmat ovat kyllä ihan hyviä – nyt vain sattui törähtämään ulos kasa paskaa.
Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelman fasistissävytteisiä linjauksia selatessani en voinut välttyä ajatukselta, että historia toistaa vitsejään.
Ohjelmassaan puolue julistaa olevansa ”kansallismielinen ja kristillissosiaalinen” oikeiston ja vasemmiston määritelmien ulkopuolelle asettuva Suomen kansan pelastaja. Tuntuu, että mitä enemmän persuilmiö kehittyy, sitä enemmän historiallisia yhteneväisyyksiä sillä on 20-40-lukujen vastaavien liikkeiden kanssa.
Aivan kuin silloin, oikeistopopulismin aalto on nyt pyyhkäissyt yli Euroopan mantereen vastareaktiona kapitalistisen talousjärjestelmän kriisille ja pääoman hirmuvallalle. Monissa maissa on nähty avoimen fasististen liikkeiden esiinmarssi.
Suomen onni on, ettei persuilla ole johdossaan samanlaisia karismaattisia sekopäitä kuin muualla Euroopassa vastaavissa liikkeissä. Kannanottojen ja retoriikan taso on tähän saakka pidetty maltillisena ja jäsenistön törkeimmistä ylilyönneistä on pyritty irtaantumaan.
***
Sekopäisyydestä ei silti perussuomalaisten johdossakaan ole näköjään pulaa. Jo pitkään on tiedetty puheenjohtaja Timo Soinin olevan harras katolilainen, joka on jo julkisuudessa kertonut uskovansa mm. ihmeparannukseen:
Nykyinen paavi Benedictus XVI kertoi perjantaina, että ranskalaisen nunnan Parkinsonin tauti parantui selittämättömästi sen jälkeen, kun hän oli rukoillut edesmennyttä paavia.
Katoliseen kirkkoon kuuluva Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini ei halua ottaa kantaa yksittäisiin ihmetekoihin, mutta toteaa, ettei ”Kaitselmuksen osuutta historiassa ja maailmassa voi sulkea pois”.
Nämä heitot olisi voinut vielä kirjata harmittomaksi – tai kuten Soini itse asian muotoilee, ”Ajatellaan ehkä, että kahelihan se Soini on, kun tuollaisia puhuu, mutta se on rehellinen kaheli.”
Viimeisimmillä kommenteillaan mies kuitenkin paljastaa olevansa Päivi Räsäsen veroinen uskonnollinen fanaatikko, jonka vakaumukseen on vaikea suhtautua muulla kuin inholla – ja pelolla, sillä tästä taantumuksen lippua innolla heiluttelevasta hurskastelijasta media kaavailee jo täyttä häkää uutta pääministeriä.
Uusi Tie -lehden haastattelussa Soini paljastaa koko kyseenalaisen arvomaailmansa kaikessa karmeudessaan. Artikkeli kannattaa jokaisen todella lukea, sillä se on lähes uskomaton kokoelma toinen toistaan törkeämpiä lausuntoja.
Heti kärkeen syyksi Soinin katolilaisuuteen paljastuu ”kiukku” ja ihan puhtaasti naisten ja homoseksuaalien oikeuksien vastustaminen. Soini on mies, joka vihoissaan vaihtoi uskontokuntaa vain siksi, että kirkoissa sallittiin naispapit.
Nuori mies löysi hengellisen kotinsa roomalaiskatolisesta kirkosta.
Naispappeuden hyväksyminen luterilaisessa kirkossa sysäsi häntä siihen suuntaan. Toinen oli abortti.
– Siinä oli monta pohdintaa, lievää kiukkua – kyllä, voimakkaita henkilökohtaisia kokemuksia ja opilliset syyt. … Jos olet ortodoksi tai katolilainen, saat vapaasti olla naispappeuden vastustaja, mutta luterilaisena et saa olla. Se on mielestäni erikoista.
Erityisen iljettäviä ovat miehen käsitykset abortista.
Soini pitää abortteja suurena tragediana. Hän huomauttaa, että niihin joudutaan usein siksi, että seksiä on harrastettu seksin takia, muualla kuin avioliitossa.
– Se on tavallaan seurausten maksamista.
Soini siis sanoo suoraan, että ei-toivottu raskaus on vietävä loppuun eräänlaisena Jumalan rangaistuksena esiaviollisesta, nautinnon vuoksi harjoitetusta seksistä, joka hänen mielestään on ilmeisesti suurinta syntiä heti homoseksin jälkeen.
Erikoiseksi tämän käsityksen tekee Soinin oma tilitys siitä, miten on mielipiteensä muodostanut:
Kun Soini oli 14-vuotias, hänen rinnakkaisluokkaansa käynyt tyttö tuli raskaaksi.
– Minusta oli hienoa, että hän piti lapsen, vaikka sosiaalinen paine ja kuiskuttelu oli kovaa. Se teki vaikutuksen.
Tarina ei kerro, raiskattiinko tämä n. 14-vuotias tyttö vai oliko hän muuten vain syntinen seksinhimoinen nymfomaanikko – Soinin mielestä tyttö joka tapauksessa ansaitsi kohtalonsa eikä raskauden keskeytys olisi tullut kysymykseen. Kun tämän epämiellyttävän kertomuksen yhdistää Soinin kehuihin siitä, miten katolinen kirkko on katsonut ”syntiä suoraan silmiin” koko olemassaolonsa ajan ja erityisesti paavi Johannes Paavali II:n johdolla, päästään melkoisiin tekopyhyyden sfääreihin.
Samaan aikaan kun Jussi Halla-aho kirjoittaa silmät kiiluen ”kärjekkäitä” blogikirjoituksiaan koraanin historiallisista pedofiliaviittauksista, Timo Soini puolustelee nykypäivän pedofiliaskandaalien ravisuttamaa kirkkoaan jumalaisen moraalin esikuvaksi ja kannustaa alaikäisiä äideiksi. Jos olisin Halla-ahon tasoinen kirjoittaja, voisin tämän perusteella vetää Soinista melko kärjekkään johtopäätöksen.
***
Onkin melko erikoista huomata, miten islamia jatkuvasti demonisoivan puolueen johtajan arvot eivät kuitenkaan käytännössä eroa juuri mitenkään vaikkapa Suomen islamilaisen yhdyskunnan imaami Anas Hajjarin letkautuksista. Ainakin seksuaalipoliittisesti Hajjar on Soinin kanssa täysin samoilla linjoilla:
– Ehkä konkreettinen esimerkki, mikä liittyy vaikkapa suhtautumiseen seksuaalisuuteen. Meille on tärkeätä että seksuaalisuus on nimenomaan avioliiton sisällä.
– Se ei ole niin, että mennään löysäksi, että jo esiaviolliset suhteet ovat sallittuja, ne eivät ole sallittuja. Tämmönen löyhä suunta ei tule olemaan.
Naisten ja seksuaalivähemmistöjen väheksyminen ei Soinille kuitenkaan riitä, sillä fundamentalistivaihde pysyy päällä loppuun asti. Hän myöntää katolisen kirkon tehneen ”hirveitä asioita ja laiminlyöntejä”, mutta ei se mitään – tärkeintä on ettei se ole koskaan ”opettanut vastoin sakramentteja eikä luopunut elämän pyhyyden kunnioittamisesta.”
"...katolinen kirkko on siinä mielessä vahva, että se katsoo syntiä suoraan silmiin. Se on tehnyt niin kaksituhatta vuotta riippumatta siitä, että sen papistot, hallintovirkamiehet ja jäsenet ovat tehneet mitä kauheimpia asioita. Opista ei ole lähdetty lipsumaan."
Miljoonat AIDSiin kuolleet afrikkalaiset katolisen lähetystyön uhrit saattaisivat haluta sanoa tästä jotain, mutteivät pysty sillä ovat kuolleet tuskallisesti. Katolisen kirkon kunnioittama ”elämän pyhyys” ei ilmeisesti ulotu sikiöistä jo syntyneisiin ihmisiin, sillä kondomin käyttöä vastaan saarnaamalla kirkko on käytännössä joka vuosi vastuussa miljoonista kuolemantuottamuksista.
Timo Soinille tällä ei niin ole väliä. On hyvä muistaa, että kyseessä on sama mies jonka mielestä myös kehitysapua näihin samoihin kehitysmaihin voidaan leikata. Elämän pyhyys tuntuu hänelle olevan varsin venyvä käsite – ehkei se Soinin maailmassa vain yksinkertaisesti koske afrikkalaisia.
Ei sillä, että lähimmäisenrakkautta miehellä muutenkaan riittäisi: ”En ole väistävä kristitty. En pysty aina kääntämään toista poskea.” Pyhästä vihasta osansa saavat niin ateistit, marxilaiset kuin humanistitkin.
Ajatollah Soini on kollegansa Ruhollah Khomeinin kanssa samaa mieltä: ”hyvä ihminen, hyvä elämä, hyvä humanismi – ihan täyttä roskaa.”
Lopuksi muistetaan vielä täyttää jokaisen oikeistolaisen pakollinen antikommunismin kiintiö, kun Soini kertoo ”ihastuneensa” paaviin 80-luvulla:
– Paavi opetti, ettei marxismiin ja ateismiin pidä sopeutua. Ajattelin, että tämähän on mainio kaveri.
***
Kaiken tämän voisi vielä niellä, jos kyseessä olisi satunnaisen ihmisen satunnainen mielipide. Vastenmielistä se silti olisi, mutta menisi sananvapauden piikkiin.
Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin sellaisen puolueen puheenjohtajasta, joka jatkuvasti ilmoittaa ajavansa jokaisen suomalaisen yhteisiä arvoja ja mustamaalaa moniarvoisuutta yhteiskuntaa hajottavana ilmiönä. Puolueen, jonka jäsenet kavahtavat Suomeen tulvivien maahanmuuttajien vieraita, naisia alistavia aatteita ja esiintyvät itse moraalin ja oikeamielisyyden esikuvina.
Uuden Tien haastattelu asettaa nämä väitteet aivan uuteen valoon. Se näyttää, miten perussuomalainen yhtenäiskulttuuri-ideologia ei suinkaan juonna juuriaan halusta varjella suomalaisen yhteiskunnan yhteisiä arvoja. Soinilla on täysin päinvastainen, paljon henkilökohtaisempi tavoite – hän haluaa itse sanella, mitkä suomalaisen yhteiskunnan arvot ovat.
Timo Soini uskoo, että kristinusko on erilainen kuin muut uskonnot.
– Se on kipeä asia sanoa ääneen, mutta näin se on.
Viimeistään näillä lauseilla Soini paljastaa olevansa puhdas uskonsoturi. Kovat arvot ja uskonnollinen fanaattisuus eivät hänelle ole ongelma, vaan se, että ne tulevat vääränvärisiltä ihmisiltä väärän profeetan suulla.
Pyhä tuomio on yksiselitteinen: Suomen humanistit, abortin tehneet naiset, homoseksuaalit, kommunistit ja vääräuskoiset ovat syntisiä ja heidän edustamansa arvot ovat yhteiskuntaa ja moraalia mädättävää roskaa. Ollaan tultu kauas kansaa kosiskelevista iskulauseista ja leppoisista sutkauksista. ”Kyllä kansa tietää!”
Todellisen Soinin maailmassa Suomen kansa ei todellakaan ole se, joka tietää. Soinin maailmassa Soini tietää – ja itse Jumala tulee perässä hyvänä kakkosena.
Jokainen voi itse kätevästi testata tällä vaalikoneella, edustavatko Soinin näkemykset omia arvoja.
Minä voin ylpeydellä sanoa, etteivät Timo Soinin arvot kuulu minun kulttuuriini.
Posti- ja logistiikka-alan unioni PAU:n Helsingin osastojen järjestämä postilakitilaisuus 21.9.2010 keräsi postilaiset tenttaamaan kansanedustajia lakimuutoksen vaikutuksista. Paikalla olivat Matti Saarinen (sd), Outi Mäkelä (kok), Kari Uotila (vas) ja Johanna Karimäki (vihr). Äänessä SKP:n Pääkaupunkiseudun posti- ja logistiikka-alan osaston puheenjohtaja Sippo Kähmi.
Uusi lakiehdotus ei vaadi Itellan kilpailijoilta 5 päivän jakelua, mikä antaa kilpailijoille selvän etulyöntiaseman. Tämä mahdollistaisi varhais- ja perusjakelun yhdistämisen, mikä käytännössä tarkoittaisi 10 000 perusjakelijan siirtämistä vastentahtoisesti yötöihin. Lisäksi on esitetty että 1. luokan kirjeestä luovutaan ja 2. luokan kirjenopeus riittää. Suurin ongelma on kuitenkin rahoitus yleispalvelun turvaamiseksi, jonka laki jättää kokonaan auki. Käytännössä valtio ja veronmaksajat saattavat siis kuitenkin joutua maksumiehiksi, vaikka menettävät postipalvelujen julkisen hallinnan.
Edustajista kukaan ei pystynyt tarkentamaan, miten rahoitus uuden lain myötä hoidetaan. Demarit julistautuivat heti alkuun työväenliikkeen poliittiseksi siiveksi, mutta kun puhe siirtyi toimintaan, leimasi edustaja Saarinen (erityisesti ranskalaiset) mielenosoittajat ja lakkoilijat väkivaltaisiksi pullonheittäjiksi. Kokoomuksen Outi Mäkelä myönsi suoraan, ettei osaa puolustaa lakia, mutta toisteli silti mantranomaisesti kilpailutuksen olevan hyvästä. Vasemmistoliiton Uotila suhtautui sympaattisesti PAU:n näkökantaan mutta jatkoi selittelyä, miten EU:lle ja eduskunnan voimasuhteille ei voi mitään. Vihreiden Karimäki tyytyi kiittelemään saaduista tiedoista, muttei luvannut tekevänsä asialle sen kummempaa.
Koko tilaisuutta leimasi suomalaisen politiikan yleinen vaihtoehdottomuus. Kansalaisen rooliksi jää äänestää tv-kasvoja neljän vuoden välein ja kuunnella sitten se neljä vuotta, miten millekään asialle ei voi tehdä mitään. Tai tehtäisiin, mutta kun ne toiset. Tai tehtäisiin, mutta kun se EU. Tai kun ne markkinat. Tai kun se kilpailukyky.
Vaihtoehtoja on aina! Nyt vaaditaan toimintaa ja joukkovoimaa, ei selittelyä! Uusi postilaki on torjuttava!
Markku Huhtala, SKP:n kansanedustajaehdokas vuoden 2011 eduskuntavaaleissa lukee Kihniön ratavartijan talossa perjantaina 10.9.2010 samana päivänä kirjoittamansa runon.
Kihniö sijaitsee nykyään Pohjois-Pirkanmaalla eli Pirkanmaan vaalipiirissä.
Ylivuotosanomat 
Lukijat kurnuttavat