Archive for the ‘Työ’ Category

Ay-väen rauhanpäivät 2017

Anja Sagulin toivottaa porukat tervetulleiksi Ay-väen rauhanpäiville.

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Maailmanpolitiikan suuret jännitteet eivät löydy Euroopasta vaan Tyyneltämereltä.

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Tehyn Rauno Vesivalo: Olen lisännyt iltarukoukseeni ettei #sote "valinnanvapaus" mene nykymuodossaan läpi.

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

ayväen15940613_10154864315739857_6774603912584681663_n

15994897_10206435775653163_8210016072327628745_o

Luokkajako on selvä

A post shared by Sippo Kähmi (@spkahmi) on

Mainokset

Kiitos AKT: ”Tekoja 110 vuotta”

Sain muutama viikko sitten lahjaksi AKT:n heijastinnauhan. Silloin en ajatellut asiaa sen pidemmälle, mutta nyt tätä kantaa kaduilla ylpeydellä. ”Tekoja 110 vuotta” luvataan nauhassa, ja todellisen sankariteon liitto tekikin kieltäytyessään EK:n ja SSS-hallituksen kiristyksestä. Kiitos siitä kaikille AKTläisille meidän kaikkien muiden puolesta!

#STOP

Ammattiyhdistysliikkeen mielenosoitus.

30 000 osallistujaa.

Silent Saoghal

Myydään: halpamainen hallitus Myydään: halpamainen hallitus

Perjantaina 18.9.2015 järjestettiin valtakunnallinen palkansaajien mielenosoitus, jolla vastustettiin hallituksen suunnittelemia leikkauksia sunnuntailisiin, ylityökorvauksiin, lomarahoihin ja sairauspäivien palkkoihin. Yksistään Helsingin Rautatientorille väkeä kokoontui poliisin arvion mukaan yli 30 000 henkeä. Kuten elokuisessa suurprotestissa, myös tällä kertaa väkeä saapui järjestetyillä bussikyydeillä myös muilta paikkakunnilta. Mielenilmauksen vuoksi muun muassa monien liikkeiden ovet olivat kiinni, tehtaat pysähdyksissä ja pääkaupunkiseudulla julkinen liikenne seisoi koko päivän.

Ensin leikkauslistalla olivat vuorossa vähävaraiset, nyt on palkansaajien vuoro. Hallitukseen palkansaajien leikkausohjelmaan kuuluvat julkisen sektorin vuosilomien lyhentäminen 38 päivästä 30 päivään, loppiaisen ja helatorstain muuttaminen palkattomiksi vapaapäiviksi, ensimmäisen sairauspäivän muuttaminen palkattomaksi (sairauspäivät 2 – 9 80 % palkasta), sunnuntaikorvauksen vähentäminen 100:sta 75 % ja ylityökorvausten puolittaminen. Mielenosoitus vastusti näitä leikkauksia ja puolusti työmarkkinajärjestöjen oikeutta sopia vapaasti virka- ja työehtosopimuksista.

Mielenosoituksen aikana lavalla kuultiin ammattiyhdistysten puheenjohtajia, hallituksen oppositiota sekä hallituspuolueiden kansanedustajia, jotka olivat saapuneet mielenosoitukseen puolustamaan hallituksen leikkauslistaa. Mielenosoittajat eivät ottaneet Perussuomalaisten, keskustan ja kokoomuksen kansaedustajien puheenvuoroja suosiollisesti vastaan: erityisesti Perussuomalaisten Sampo Terho sai osakseen…

View original post 296 more words

Oppimisen paikka

”Yhteistyö on voimaa, joka aina opettaa!” Niin laulettiin meillä ala-asteen kevätjuhlissa.

Lapsena en vielä aivan sisäistänyt tuota Leppätien koulun tunnuslaulun kertosäkeen sanomaa. Rehtori laittoi meidät koltiaiset nuhteeseen, kun keksimme pilkkaversion, jossa yhteistyö pitää lopettaa.

* * *

Viime päivinä nuo vanhan laulun sanat ovat pyörineet mielessäni.

Reilun viikon sisällä olen löytänyt itseni uudenlaisesta poliittisesta tilanteesta.

Olen tutustunut lukemattomiin uusiin ihmisiin, joita yhdistää tyrmistys hallituksen rajuun kurjistamispolitiikkaan ja polttava halu toimia sen torjumiseksi. Abiturientteja, eläkeläisiä, työttömiä ja työssäkäyviä, jotka eivät eläissään ole olleet mukana mielenosoituksissa, saati niiden järjestämisessä.

Tämä on oppimisprosessi paitsi heille, myös ennen kaikkea meille, politiikkaa vuodesta toiseen seuranneille. Uusia verkostoja on perustettu, uusia aloitteita suunniteltu ja kaikkien huulilla on kysymys: mistä löytyy se voima ja rintama, joka pystyy kääntämään politiikan suunnan? Olisi virhe kuvitella, että siihen on valmiita vastauksia.

Lopulta eurooppalaista leikkauspolitiikan vastaista mielenosoituskulttuuria ei tuonut Suomeen minkään puolueen ammattikaaderisto, rekisteröitynyt yhdistys tai kokouksessa päätetty toimintapäivä.

Keskiviikkona nähty kymmenen tuhannen ihmisen joukkoprotesti maamme suurissa kaupungeissa lähti käyntiin muutaman päiväkotiopettajan viestistä: olemme ihmisiä, joilla on vain kaksi kättä.

Se on voimallinen tunnus, sillä se kumpuaa aidosta hädästä.

* * *

Ylen pääuutislähetykseen ei vuosikymmeniin suurin, ammattiliittojen laajan tuen taakseen saanut hallituksen politiikkaa vastustava mielenosoitus keskiviikkoiltana mahtunut.

Torstain Aamu-TV:ssä asiaa sen sijaan kommentoi hallituksen taholta tuore sisäministeri, kokoomuksen Petteri Orpo.

– Kyllä me varmaan nähdään paljon tällaisia oireiluja, paljon mielenilmauksia, mutta toivon että ymmärretään, että näitä kipeitä leikkauksia on nyt pakko tehdä, lateli ministeri. Paitsi tietenkin armeijan ja poliisivoimien osalta.

– Ne on sellaisia yhteiskunnan peruspilareita. Pitää luottaa jatkossakin siihen, että Suomessa on turvallisuuden tunne.

Mutta kenelle? Keskiviikkona Mannerheimintien liikenteen lastenvaunuilla pysäyttäneet perheet eivät selvästikään tunteneet tulevaisuuttaan kovin turvatuksi.

* * *

Kun maatamme johtavan poliittisen eliitin irtautuminen tavallisten ihmisten arjesta ja huolista on näin ilmeistä ja räikeää, ei agitaattoreita tarvita.

Sen sijaan joukkovoimaa kokoamaan tarvitaan nyt kaikkia niitä, jotka ovat aidosti valmiita yhteistyöhön – auttamaan, kuuntelemaan, rakentamaan – ja oppimaan.

TTIP ja rauha: Kenen asialla, SAK?

... ja Stubb kiittää!

… ja Stubb kiittää!

Olipa kerran niin, että ennen sanomalehtimiesuraani olin sanomalehdenjakaja, ammattiyhdistysaktiivi ja luottamusmies Posti- ja logistiikka-alan unionissa.

Keskellä työnantajapuolen ja oikeiston euroopanlaajuista vyörytystä halusin olla osa vahvaa, kansainvälistä, työväen oikeuksia puolustavaa ay-liikettä. Kun Euroopan ammatillinen yhteisjärjestö EAY vuonna 2010 kutsui kaikki jäsenjärjestönsä osoittamaan yhdessä mieltä EU:ssa vallitsevaa uusliberaalia vyönkiristyspolitiikkaa vastaan, ajattelin historiallisen hetken koittaneen myös Suomessa.

Sen sijaan sain törmätä kummalliseen ilmiöön, jossa suomalaiset EAY:n jäsenet — ay-keskusjärjestöt SAK, STTK sekä Akava — viittasivat kintaalla eurooppalaisen kattojärjestönsä aloitteelle. Toiminnan järjestäminen jäi muutaman paikallisen aktiivin harteille.

Vaikka virhe luvattiin korjata, sama kuvio toistui seuraavana vuonna, ja sitä seuraavana. Suomalaiset keskusjärjestöt vaikenivat järjestelmällisesti eurooppalaisista aloitteista.

Kun Belgiassa, Ranskassa, Bulgariassa, Kreikassa, Puolassa, Italiassa, Portugalissa, ym. ym. toteutettiin ulosmarsseja ja yleislakkoja, meillä pahimmassa tapauksessa Lauri Lyly kävi jossain EAY:n kokouksessa kettuilemassa, miten meillä pohjoismaissa kyllä osataan hoitaa nämä jutut vähän sivistyneemin.

* * *

Olen siis tottunut siihen, että keskusjärjestöjemme kantoja saa suomalaisena duunarina hävetä.

Siitä huolimatta jouduin hieraisemaan silmiäni toimittaessani syksyllä juttua EU:n ja USA:n välisestä TTIP-vapaakauppasopimuksesta.

Taustamateriaalia etsiessäni löysin SAK:n sivuilta huhtikuulle kirjatun lausunnon, jossa kaikki kolme ay-keskusjärjestöä julistavat kannattavansa sopimuksen solmimista, vaikka sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa ay-liike on johdonmukaisesti ollut sitä vastaan.

Kuvio on jälleen ikävän tuttu: EAY ja poliittinen vasemmisto marssii kaduilla ja kerää toista miljoonaa nimeä kansalaisaloitteeseen siitä huolimatta, että Euroopan komissio kieltää koko aloitteen tekemisen. Samaan aikaan Pohjoismaissa haukotellaan ja käännetään kylkeä: ei anna aiheita toimenpiteisiin, antaa toisten riehua.

Päin vastoin, SAK:n julkilausumassa sopimusta oikein monin sanankääntein kehutaan. Sen väitetään mm. tuovan työntekijöille nykyistä enemmän ”mielekkäitä, hyvin palkattuja töitä, parantavan kuluttajien ostovoimaa ja laajentavan tuotevalikoimaa,” joka kaiken olemassaolevan tiedon valossa on täyttä höpöpuhetta.

Näitä väitteitä vielä häkellyttävämpi on seuraava, täysin perustelematon lause: ”EU:n ja Yhdysvaltojen yhteistyö edistäisi yhteisiä arvoja, kuten demokratiaa ja ihmisoikeuksia.”

Siis että mitä…?

* * *

Viikonloppuna Ay-väen rauhanpäivillä Raumalla aihe nousi uudelleen keskusteluun.

Otsikolla TTIP — Uhka vai mahdollisuus? käydyssä paneelissa SAK:n kv-asiantuntija Aleksi Kuusisto avasi — mitä ilmeisemmin koko SAK:n hallituksen suulla — järjestön näkemystä tarkemmin. Koska kyseessä olivat rauhanpäivät, hän päätti sitoa myös rauhankysymyksen selitykseensä mukaan.

Vakavalla naamalla hän väitti TTIP-sopimuksen olevan tärkeä askel rauhan ja ihmisoikeuksien edistämiseksi maailmassa, sillä sen avulla demokratian ja työväen oikeuksien esitaistelijat, Euroopan unioni ja Amerikan Yhdysvallat, pystyvät tiivistämään rivejään aggressiivisesti käyttäytyvää Venäjää ja Kiinaa vastaan.

Väite on logiikaltaan aivan uskomaton. Se on kuin suoraan Alexander Stubbin höyrypäisimmistä twiittauksista.

ttip1503321_1407739452851208_6217854188136368182_n

Jos maailmanpolitiikkaa on yhtään selvittänyt, nimenomaan Yhdysvallat on ollut edellisen vuosikymmenen suurin uhka rauhalle ja vakaudelle. Ihmisoikeuksilla ja demokratialla maa on pyyhkinyt lattiaa aina, kun mahdollista.

Sen aloittamat sodat ovat johtaneet miljoonien ihmisten kuolemiin, vammautumisiin ja pakolaiseksi joutumiseksi. Yhdysvallat on halveksinut kansainvälistä oikeutta ja vanginnut eristysselleihin ne, jotka ovat paljastaneet maan sotarikokset. Sen väkivalloin valtaan nostamat uudet hallitukset ovat olleet työväenliikkeen näkökulmasta vähintään yhtä huonoja, etteivät jopa taantumuksellisempia kuin edeltäjänsä.

Tällaiset sivuseikat eivät esiintyneet Kuusiston puheissa lainkaan.

* * *

Ristiriitaisesti mies perusteli kantaansa muistuttamalla suurten sotien aiemmin syttyneen kauppapoliittisten intressien konflikteista, aina ensimmäisestä maailmansodasta nykyiseen Ukrainan kriisiin.

Tämä on tietenkin täysin totta. 1. maailmansota oli seurausta imperialististen taloudellisten blokkien keskinäisen kilpailun kärjistymisestä, kuten Ukrainakin.

Siksi onkin irvokasta, että hän kannattaa sopimusta, jonka tarkoituksena nimenomaan on kauppapoliittisten suhteiden kärjistäminen: Yhdysvaltain johtaman talousblokin kilpailuaseman vahvistaminen suhteessa nousevaan BRICS-talousblokkiin. Sopimus, jota Hiekanjyvät-lehden päätoimittaja luonnehti Yhdysvaltain johtamaksi ”taloudelliseksi Natoksi”.

Muitakin perusteluja Kuusistolla oli. EAY:n kannasta poikkeavaa kantaa hän mm. perusteli sillä, että pohjoismaissa ay-liikkeeseen on järjestäytynyt ”julkisen sektorin lisäksi” enemmän yksityisen vientiteollisuuden palkansaajia, siksi meillä on erityinen velvollisuus toimia vientiyritysten hyväksi.

Aivan kuin muualla Euroopassa ay-liikkeeseen ei juuri kuuluisi vientiyritysten duunareita.

* * *

Vajaa 200-päinen rauhanpäivien yleisö ei Kuusiston kommentteja niellyt, vaan ne saivat osakseen ankaraa kritiikkiä. Väittämät purettiin ansiokkaasti myös toisten panelistien, TTIP-aktiivi Marissa Varmavuoren ja tutkija Matti Ylösen taholta.

Kyseessä on kuitenkin sen verran vakava asia, ettei sitä saa jättää vain rauhanpäivien keskustelun aiheeksi. Me ay- ja rauhanaktiivit emme voi vetää Kuusiston kommenteista kuin yhden, hälyttävän johtopäätöksen: kovasta työstämme huolimatta virallinen ay-liike ei ole laisinkaan kuunnellut joka vuosi järjestettyjen Ay-väen rauhanpäivien viestiä.

Se on vuodesta toiseen ollut se, että suurvaltapeliin mukaan menemisen sijaan Suomen on pidettävä pää kylmänä ja toimittava puolueettoman, ristiriitoja purkavan rauhanvälittäjän roolissa. Syystä tai toisesta tämä viime vuoden aikana yhä ajankohtaisemmaksi käynyt vaatimus on kaikunut Hakaniemen kivitaloissa kuuroille korville.

Rauhanliikettä tarvittaisiin juuri nyt enemmän kuin koskaan, ja vahvaa työväenliikettä sen tueksi.

Sen sijaan joudumme toteamaan olevamme tilanteessa, jossa omat keskusjärjestömme puhuvat samaa kieltä kokoomuksen pahimpien transatlantisti-intoilijoiden kanssa, viis veisaavat sekä oman suomalaisen ruohonjuuritasonsa että eurooppalaisen kattojärjestönsä kannoista — ja pitävät rauhanpolitiikkana sitä, että Suomi sidotaan väkivaltaiseen imperialismiin.

* * *

Kun nyt nämä samat järjestöt ovat tänä vuonna suunnittelemassa fuusioitumista yhdeksi megajärjestöksi, onkin tärkeä hetki kysyä, kenen asialla ne lopulta oikein ovat.

Oletteko te SAK:ssa, STTK:ssa ja Akavassa osa työväenliikettä, vai vain yksi elinkeinoelämän etujärjestö lisää? Mikä on teidän olemassaolonne oikeutus?

Rauhanpäivillä yleisö vastasi tähän kysymykseen selkeästi: — Ay-liike on perustettu työläisten turvaksi, kapitalisteja vastaan, solidaarisuuden työkaluksi.

Olen samaa mieltä. Ay-väen, rauhanaktiivien, poliittisen vasemmiston ja duunarien kaikilla työpaikoilla tulisi viimeistään nyt lähettää voimallinen viesti kentältä, että sellaisena sen pitää pysyä jatkossakin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on erityinen sana kuvaamaan niitä, jotka yhteisessä kamppailussa ovat poissa rivistä, jotka solidaarisuuden ja tovereiden tukemisen sijaan tuijottavat omaa napaansa ja veljeilevät työnantajan kanssa. Heitä kutsutaan rikkureiksi.

Suomalaisten keskusjärjestöjen eurooppalaisen tason rikkurointi meidän nimissämme saa riittää.

Vuosi jälkikatsauksessa – ja se, mikä jäi kertomatta

theylive10896252_10204757749920115_8884154790789620092_o

Uutisvuotta 2014 leimasivat imperialismin kiristyneet ristiriidat. Synkän vuoden muotisanoiksi nousivat Ukrainan myötä ulkopolitiikkaan ja informaatiosotaan liittyvät termit – hybridisodankäynti, Putin-juusto ja löyhästi määritelty venäjätrolli-termi, joka asiayhteydestään irrotettuna siirtyi nopeasti tarkoittamaan ketä hyvänsä, jonka mielipiteet poikkeavat valtavirrasta.

Kauhistellessaan venäläistä propagandaa Suomen media sokaistui täysin omalle propagandistiselle asenteelleen. Tuskin viikkoakaan kului ilman uutta, varmaa tietoa Stalinin, Hitlerin ja Saatanan parhaimmat puolet yhdistäneen presidentti Putinin viimeisimmästä juonesta. ”Venäjä aloitti kauppasodan,” uutisoi Helsingin Sanomat elokuussa, kun Venäjä vastasi omilla pakotteillaan EU:n aloittamaan kauppasotaan.

Nähtäväksi jää, mikä vaikutus EU:n asettamilla Venäjä-pakotteilla on Suomen talouteen pitkällä tähtäimellä. Maamme poliittisen johdon vastuusta vapauttava termi on kuitenkin jo ehditty uittaa tiedotusvälineisiin. ”Nyt tulevat Putin-potkut!”

Nato-lähentyminen eteni

Ukrainan kriisin sivutuotteena Alexander Stubbin sekalainen pätkähallitus onnistui siinä, mistä moni porvarihallitus on vain haaveillut. Suomi on hyvää vauhtia menettämässä itsenäisen ulkopolitiikkansa ja sotilaallisen liittoutumattomuutensa.

Pitkään jatkunut maamme hivuttaminen kohti sotilasliitto Natoa otti uuden askeleen syksyllä, kun Walesin huippukokouksessa allekirjoitettiin niin sanottu isäntämaapöytäkirja. Tämä eduskunnalta piilossa valmisteltu sopimus — jota ei saa sanoa sopimukseksi — määritteli uudet puitteet tuelle, jota Suomi antaa maaperälleen tuleville ulkomaisille sotajoukoille.

Siinä missä jokainen Venäjän sotaharjoitus ja joukkojen siirto uutisoitiin tarkkaan, ei Naton suuri sotaharjoitus Baltian alueella kesäkuussa juuri viihtynyt lööpeissä. ”Älä säikähdä,” ennätti sen sijaan Aamulehti neuvomaan elokuussa, kun osana Northern Coasts 14 -harjoitusta Naton saksalaiset sotilasajoneuvot vyöryivät Vuosaaren satamasta kohti Turkuun rantautuneita sotalaivoja.

Samaan aikaan mediassa meni läpi ulkoministeri Erkki Tuomiojan (sd) ja puolustusministeri Carl Haglundin (r.) vakuuttelu siitä, ettei uusi isäntämaasopimus lähennä Suomea Natoon ”millimetriäkään” — tai muutenkaan ole millään tavalla merkittävä. Itse sopimuksen tekstistä ilmenee kuitenkin, että Suomi sitoutuu siinä ”täysin voimin” tukemaan kaikenlaisia Naton sotilastoimia, myös hyökkäyksiä maamme rajojen ulkopuolelle.

Ay-liikkeen näytön paikka

Vaikka uusien työpaikkojen luomisesta on puhuttu koko vuosi, kokoomusjohtoinen hallitus on onnistunut lähinnä valtion tulopohjan rapauttamisessa ja työttömyyden tuntuvassa kasvattamisessa. Yt-neuvottelut koskivat viime vuonna yhteensä yli 109 000:ta palkansaajaa, potkut tuli 12 447 työläiselle.

Yksityisten palvelualojen irtisanomiset kasvoivat noin 60 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Kyseenalaisen tilaston johdossa oli jälleen Postiksi nimensä vaihtanut Itella (1 132 irtisanottua), sitten entisiä nokialaisia nurkista siivoava Microsoft (1 050) ja pronssisijalla työläisten kyykyttämisellä vuoden aikana profiloitunut Kesko (662).

Ay-liikkeelle vuosi 2015 on näytön paikka. Kentältä nousseet mielenosoitukset Palmian yksityistämistä ja metallin pääluottamusmies Terho Laitilan erottamista vastaan sisältävät myrskyvaroituksen, joka uutta kattojärjestöä suunnittelevan ay-johdon olisi viimeistään nyt syytä panna merkille.

Toinen vuoden aikana pinnan alla kuplinut kysymys on niin sanotun osallistavan sosiaaliturvan ja kuntouttavan työtoiminnan varjolla toteutetut, toinen toistaan hurjemmat suunnitelmat ilmaistöiden teettämisestä ja Saksan matalapalkkatöiden tuomisesta Suomeen. Todellinen pommi laukaistiin vuodenvaihteessa, kun kunnille annettiin väliaikainen oikeus irtisanoa väkeä ja palkata valtion tuella tilalle yli 57-vuotiaita pitkäaikaistyöttömiä.

Yhä röyhkeämmäksi kasvavan EK:n kanssa työväelle aina vain kurjempia ”kompromisseja” hieromisen sijaan Suomen ay-liike voisi ottaa mallia vaikkapa Belgiasta, jossa eläkeiän korotukseen vastattiin viime kuussa yleislakkoon huipentuneella työtaistelujen sarjalla.

Vaietut vapaakauppasopimukset

Marraskuussa tehtiin suomalaista ihmisoikeushistoriaa, kun kansalaisaloitteen avulla eduskunnan käsittelyyn noussut tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin – taantumuksellisten voimien paastoista, rukouksista ja tunteikkaista lauluesityksistä huolimatta.

Vähemmälle huomiolle jäivät samaan aikaan eduskunnassa läpi runnotut päätökset lapsilisien leikkauksista sekä EU:n ja Kanadan välisen CETA-vapaakauppasopimuksen hyväksymisestä.

Kauppasopimuksiin liittyvät silmänkääntötemput ovatkin olleet vuoden 2014 kestoteema. TTIP-info -liikkeen lukuisista vetoomuksista, mielenosoituksista ja aktiivisesta tiedottamisesta huolimatta kauppaministeri Lenita Toivakka (kok.) ei vielä joulukuussa osannut mainita sopimukseen liittyviä uhkia. ”Mä oon ehkä enemmän keskittynyt tähän etujen hakemiseen,” kuului ministerin häkeltynyt, mutta rehellinen kommentti.

lenita_toivakka

Kohua herättänyttä TTIP-sopimusta pahemmin jäi varjoon yhtä suuri TiSA-sopimus, joka koskee palvelukauppaa. Arvioiden mukaan sopimus tulee käytännössä tarkoittamaan julkisen palvelujen yksityistämistä laajalla skaalalla. Joulun alla tullut asiakirjavuoto paljastaa, kuinka puhtaat jauhot neuvottelijoilla on pussissa: TiSA-sopimus on tarkoitus pitää salaisena vielä viisi vuotta hyväksymisen jälkeenkin!

Vaalien ravisuttavat ääripuolueet

Tutut puheet eurokriisistä ja Kreikan velasta nousivat uudelleen esiin vuoden lopulla maan ajauduttua uusiin parlamenttivaaleihin. Se, mitä vaaleissa tapahtuu, ja mikä suuren suosian saavuttaneen vasemmistopuolue Syrizan rooliksi muodostuu, on vielä kirjoittamaton lehti.

Varmaa on kuitenkin se, että Kreikan vaalit tarjoavat koko Euroopalle uutta toivoa vallalla olevan talouskurituksen murtamiseksi, ja sitä EU-porvaristo pelkää kuollakseen. ”Pahempaa kuin kommunismi!” kiljui rahastoyhtiö Capital Groupin julkisuuteen vuotanut muistio Talouselämässä. Helsingin Sanomissa maltillisia keynesiläisiä reformeja ajava Syriza taas esiintyy ”Eurooppaa ravisuttavana ääripuolueena”.

Myös Suomessa vuosi 2015 on vaalivuosi. Kokoomuksen kannatus on ammattitaidottoman Alexander Stubbin, arkielämästä irrallaan leijailevan Laura Rädyn, maahanmuuttajien lastenvaunuilla ratsastaneen Pia Kauman ja suhmuroinnilla Helsingin johtoon pyrkineen Lasse Männistön myötä romahtanut alemmaksi kuin pitkiin aikoihin. Samalla hallituksen ikuisuusprojektit kompastelevat edelleen. Kaikkien eduskuntapuolueiden yhteisellä sopimuksella hyväksytty sote-uudistus törmäsi juuri niihin ongelmiin, joista sekä SKP että oikeusoppineet alusta lähtien varoittelivat.

Huonosti on käynyt myös perussuomalaiselle valeoppositiolle, jonka kenttä laskevien gallup-lukujen pelossa repii itseään hajalle. PS:n todellinen korttien kuultiin paljastus joulukuun lopussa, kun pääministeriksi pyrkivä Timo Soini lupasi vaalien jälkeisen hallituksen sopeuttavan valtiontaloutta ”noin 10 miljardilla eurolla.”

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma...

En olisi tästä kuvatekstistä niin varma…

Samanlaisia lukuja on aiemmin pyörittänyt ”Oy Suomi Ab:n” johdosta haaveileva keskustan bisnesmies Juha Sipilä, joka pelkästään taustalla pysyttelemällä, nyökyttelemällä ja hymyilemällä on noussut gallupeissa johtoon. Heitot kymmenien tuhansien julkisten sektorin töiden lakkauttamisesta ja Suomen valtion omaisuuden myymisestä ovat olleet niin karmeita, että Sipilän keskusta voisi suoraan vaihtaa nimensä oikeistoksi, jottei äänestäjille jää asiasta epäselvyyksiä.

Suomessakin on siis tilausta ”ääripuolueelle”, joka uskaltaa haastaa suurpääoman politiikan ja aiheuttaa porvareille univaikeuksia.

Internationalismin välttämättömyydestä

globalTiedonantaja-lehden keskusteluryhmään tänään välitetyssä kirjoituksessa Internatsionaalin houre – vasemmiston taantumus esitetään seuraavaa:

Nykyinen vasemmisto elää eilisen maailmassa, kun se kamppailee internatisonaalin puolesta. On käsitettävä, että keskus-periferia vastakkainasettelu on käynyt globalisaation myötä yhä tähdellisemmäksi ja on suuri vaara, että ylikansallinen kapitalismi ja sen tuoma kulttuurillinen rappio on mitä suurin uhka paikallisille kulttuureille ja tämä rappio on tuhovoimassaan hyvinkin mahdollisesti paikallisen solidaarisuuden hävittävä voima.

Tämä Susanna Kaukisen kirjoitus, joka ei ole edes ensimmäinen lajissaan, on sen verran eriskummallinen hyökkäys koko vasemmistolaisuuden perusajatusta vastaan, että se ansaitsee jonkinlaisen vastakommentin.

* * *

Kirjoituksen perustavanlaatuinen ongelma on, että se käsittelee abstraktioita kuten ”keskus vs. periferia” ja ”kansainvälisyys vs. paikallisuus” ilman yhteyttä näiden tosiasiallisiin tämänpäiväisiin tai historiallisiin sisältöihin. Samalla kirjoituksessa esitettyjen väitteiden yhteys käytännön politiikkaan jää pitkälti epäselväksi.

Historiattomuus näkyy myös kirjoituksessa esiintyvissä omituisessa väitteissä:

Kun perinteinen vasemmistolainen käy internatsionalistien kelkkaan, on hän aatteensakin – tosin kenties tahattaan – pettänyt.

Tosiasiassa ei ole olemassa ”perinteisen vasemmiston aatetta” ilman internationalismia. Vasemmistolaisuus ylipäätään on kehittynyt siitä historiallisesta tosiseikasta, että kapitalismi on aina ollut kansainvälinen ilmiö, ja siihen sisältyvät yhteiskuntaluokat aina rajat ylittäviä.

Kuten kaikki tietävät, Karl Marx puki asian sanoiksi Kommunistisessa manifestissa tähän tapaan, nimenomaan kuvaillen ylikansallisen kapitalismin tuhovoimaa:

Työläisillä ei ole isänmaata. Heiltä ei voida ottaa sitä, mitä heillä ei ole. Kun proletariaatin lähinnä täytyy vallata itselleen valtiollinen valta, kohottaa itsensä kansalliseksi luokaksi, muodostua kansakunnaksi, se on itsekin vielä kansallinen vaikka ei suinkaan siinä mielessä kuin porvaristo käsittää.

Kansojen kansalliset eroavuudet ja vastakohtaisuudet häviävät yhä enemmän jo porvariston kehittyessä, kauppavapauden, maailmanmarkkinoiden, teollisuustuotannon ja sitä vastaavien elinehtojen samankaltaisuuden mukana.

Proletariaatin valta jouduttaa niiden häviämistä. Yhteinen toiminta, ainakin sivistysmaiden kesken, on proletariaatin vapautuksen ensimmäisiä ehtoja.

Jos manifestiin on lähemmin tutustunut, tietää sen olevan rakenteeltaan itse asiassa vastaus niihin porvarillisiin vastaväitteisiin, jotka vasemmistoliikettä vastaan oli aiempina vuosikymmeninä kohdistettu.

Historialliseen kontekstiin asetettuna käykin siis ilmi, että Kaukisen tänään uusina — mahdollisesti jopa ”edistyksellisinä” — ajatuksina esittämät väitteet ovat tosiasiassa vanhempia kuin Marxin 30-vuotiaana kynäilemä manifesti!

* * *

Kaukisen kirjoitus on lisäksi epälooginen. Sen perussanoma on, että kansainvälisyydestä on luovuttava, koska oikeisto käyttää sitä hyväkseen, mutta nationalismista ei, vaikka oikeisto käyttää sitä vähintään aivan yhtä paljon, tai vieläkin enemmän hyväkseen.

Kun kirjoittaja mainitsee poliittisiksi innoittajikseen V.I. Leninin, voisi hänelle suositella Leninin teksteihin tutustumista. Lenin oli kansallisen itsemääräämisoikeuden tiukka puolustaja, mutta ehdoton internationalisti, kaikenlaisen nurkkakuntaisen nationalismin vastustaja.

Kun Kaukinen kirjoittaa suomalaisella isolationalismilla olevan ”kaikki edellytykset perustua edistyksellisiin arvoihin”, kirjoitti Lenin ”edistysmielisen” ”kulttuurisen autonomian” tunnuksesta jo sata vuotta sitten, ettei se ole yhtään karkeinta nationalismia parempaa:

”The class-conscious workers fight hard against every kind of nationalism, both the crude, violent, Black-Hundred nationalism, and that most refined nationalism which preaches the equality of nations together with … the splitting up of the workers’ cause, the workers’ organisations and the working-class movement according to nationality.”

Leninin aikana uhkana oli imperialistinen maailmansota, joka silloin toteutuikin kaikessa julmuudessaan. Kun tänään meitä jälleen yllytetään sotaan patriotismiin ja kansallistunteeseen vedoten, on kansainvälisyyden puolesta ja nationalismia vastaan puhuminen aivan äärimmäisen olennaista.

* * *

Harvoja konkretiaan pureutuvia kohtia Kaukisen tekstissä on seuraava, ilmeisesti Euroopan unionin yhtenäiseen markkina-alueeseen viittaava osio:

… kun sallitaan sellaiset taloudelliset järjestelyt, että työmarkkinoille virtaa työvoimaa enemmän kuin on työpaikkoja, tämä nimenomaan on se asiaintila, joka turhautuneen kansan saa etsimään syyllisiä ja osin tämä syyllisten etsintä ilmenee mitä valitettavimmin rasismin muodossa …

Jos ohitetaan se tosiasia, että kapitalismissa työmarkkinoilla on aina enemmän työvoimaa kuin on työpaikkoja, on kirjoittaja siinä täysin oikeassa, että kapitalistisessa markkinoiden laajentamisessa tavoitteena on nimenomaan työläisen asettaminen toista vastaan pääoman hyväksi. Johtopäätös vain on täydellisen pielessä — Kaukisen mukaan on luovuttava internationalismista ja ”kamppailtava sen eteen, että solidaarisuus voidaan säilyttää edes paikallisesti.”

Tosiasiassa ”paikalliseen solidaarisuuteen” keskittyminen tilanteessa, jossa pääoman hyökkäys on kansainvälinen, tarkoittaa suurella kaliiberilla omaan jalkaan ampumista. Se on itse asiassa paras tapa varmistaa myös paikallisen solidaarisuuden tuhoutuminen.

workers

Tässä varoittavana esimerkkinä on kunnostautunut suomalaisen ammattiyhdistysliikkeen valtavirta. Se keskittyy puolustamaan työvoiman saatavuusharkintaa, joka järjestelmänä on jo romutettu, tai puhumaan ”suomalaisen työn” suosimisesta, kun olennaisempaa olisi puhua kaikkien Suomessa työtätekevien työehtojen puolustamisesta.

Ongelmana näissä tapauksissa on nimenomaan se, että rajojen yli toimiva porvaristo on jo hävittänyt protektionismin mahdollisuuden lainsäädännöstä sitomalla Suomen EU:n yhteiseen markkina-alueeseen. Ay-liike puolustaa jotain, mitä sillä ei enää ole!

Kritiikkiä voi, ja tuleekin, toki kohdistaa ay-liikettä johtaviin sosialidemokraatteihin, jotka ovat olleet mukana edistämässä tätä markkinoiden avaamista lobbaamalla voimakkaasti EU-jäsenyyden ja vapaakauppasopimusten puolesta. Mutta tässäkään ongelmana ei ole sosialidemokraattien mahdollinen internationalismi sinänsä, vaan se, että he ovat korvanneet proletaarisen kansainvälisyyden porvarillisella kansainvälisyydellä.

Kun Alexander Stubb lähtee Team Finlandin kanssa hieromaan bisneksiä ja Juha-Pekka Väisänen Maailman rauhanneuvoston kokoukseen pohtimaan Gaza-solidaarisuuskampanjaa, on kysymys täysin eri kontekstista. Työväenliikkeen ja pääoman internationalismi ovat kaksi aivan erillistä asiaa.

Me kommunistit vaadimme EU-jäsenyydestä ja vapaakauppasopimuksista irtaantumista — mutta emme siksi, että olisimme kansainvälisyyttä vastaan, vaan siksi, että nuo järjestelmät ovat haitallisia suomalaisten työläisten lisäksi koko eurooppalaiselle työväenluokalle. Meille on päivänselvää, ettei Euroopan unioni edusta millään tasolla sitä internationalismia, jota vasemmistolainen työväenliike on syntymästään lähtien tavoitellut – sitä, jossa huomispäivän kansat ovat veljet keskenään.

* * *

Nykyvasemmistolle suurempi ongelma onkin internationalismin puute, ei sen liiallisuus.

Kansainvälisellä tasolla työväeltä puuttuu varsinainen viides internationaali, ja vaikka suomalaiset kommunistit osallistuvat Euroopan vasemmistopuolueen ja Kansainvälisen kommunististen ja työväenpuolueiden verkoston toimintaan, ei niillä ole samanlaista auktoriteettia kuin menneillä internationaaleilla.

Tämä on näkynyt viime vuosina esimerkiksi suomalaisen vasemmiston heikkona solidaarisuutena Etelä-Euroopan vasemmiston taistelulle. Kun Kreikassa kamppailtiin (ja kamppaillaan edelleen) talouskuria vastaan, Suomen eduskuntavasemmisto äänesti häpeällisesti talouskurin puolesta.

Nimenomaan siksi, että kapitalismi on globalisoituneempaa kuin koskaan, on järjetöntä ja äärimmäisen taantumuksellista esittää, että sitä vastaan olisi mahdollista kamppailla asettumalla kaikenlaisen internationalismin tunnusta vastaan.

Päin vastoin suurvaltojen sapelinkalistelun kiihtyessä meidän on tehtävä kaikki mahdollinen ”isänmaallisten” sotasuunnitelmien torjumiseksi ja ”oman maan” muiden edelle asettamista vastaan. Kotimaassa meidän on ryhdyttävä toimiin samojen oikeuksien turvaamiseksi myös muualta tulleille siirtotyöläisille, ja kaikenlaisen köyhät köyhiä vastaan asettavan ”Suomi suomalaisille” -sosialisovinismin hävittämiseksi. Euroopan tasolla puolestaan tarvitaan yhä vahvempaa yhteistä rintamaa uusliberalistista kriisipolitiikkaa ajavaa Troikkaa vastaan.

Juuri nyt tarvitaan siis yhä enemmän sekä kansainvälisiä että paikallisia kamppailuja, sillä globaalikapitalismin oloissa ne ovat aina väistämättä saman asian kaksi puolta — ilman toista ei voi olla toista.