Posts Tagged ‘historia’

Propaganda on aina pahasta

Yhdysvaltalaisen sanomalehden henkilökuva Osama bin Ladenista, CIA:n kouluttamasta saudi-arabialaisesta vapaustaistelijasta rauhanarmeijoineen.

Kävin eilen Helsingissä katsomassa Sofi Oksasen kanssa elokuvissa. Elokuvateatteri Orionissa järjestetäyn tilaisuuden pääjärjestäjänä hääräsi Oksasen oma kustannusyhtiö Silberfeldt tarkoituksenaan edistää kirjamyyntiä, mutta lihaksi luiden ympärille oli arkistoista kerätty vanhoja neuvosto-eestiläisiä elokuvia eri vuosikymmeniltä. Elokuvanäytäntöjen valossa luennoitsijat kertoivat, mikä elokuvissa heidän mielestään oli väärää.

Pääsin paikalle vasta tapahtuman loppuvaiheessa näkemään viimeisen elokuvan, 80-luvun neuvosto-eestiläisen elokuvan virolaisista Metsäveljistä. Itse elokuva oli juoneltaan melko sekava seikkailutarina turvallisuuspalvelun agentista, joka soluttautuu paikalliseen Metsäveljien joukkoon tarkoituksenaan lopettaa heidän toimintansa. Asetelmaltaan tai henkilökuvaukseltaan se ei juurikaan eronnut Hollywood-elokuvista, joissa sankarina on usein terroristeja vastaan taisteleva FBI:n tai CIA:n agentti.

Leffan jälkeen oli lyhyt osio, jossa historian tuntijaksi itsensä esitellyt mies selitti englanniksi Metsäveljien toimintaa parhaiten päin. Yleisö sai esittää historian tuntijalta kysymyksiä. Eräs mies kysyi, eivätkö Metsäveljet kuitenkin tappaneet siviilejä? ”Niin no ehkä joo” vastasi asiantuntija kierrellen, ”mutta he olivat suurimmaksi osaksi kommunisteja.”

Niinpä niin. Yleisössä vallitsi vaivaantunut hiljaisuus.

”Olemme täällä nähneet kahden päivän aikana paljon propagandaa, jolla väärä selitetään oikeaksi. Propaganda on aina pahasta,” seminaarin hätäisessä loppupuheenvuorossa todettiin. Jollain tavalla nuo sanat kumisivat onttouttaan maailmassa, jossa vastaavaa propagandaa tursuaa televisioistamme niin fiktion kuin uutistenkin muodossa jokaisena viikonpäivänä.

Mutta kirjoja meni kaupaksi ja allekirjoituksiakin jaettiin.

Mainokset

Historia toistaa vitsejään

Perussuomalaiset julkaisivat viime viikolla eduskuntavaaliohjelmansa ja julkisuuteen on jälleen tultu muissakin yhteyksissä urakalla. Moni odotti innolla tai kauhulla, minkälainen protestimanifesti perussuomalaisten puoluetoimistolta oikein kajahtaa. Lopputulos oli vielä häkellyttävämpi kuin osattiin aavistaa.

Kansan silmille lävähti tällä kertaa sellainen härskiintynyt sillisalaatti, ettei sen löyhkää saada kuurattua pitkiin aikoihin Suomen poliittiselta kentältä. Tiedotusvälineisiin sen tahma on myös tarttunut tiukasti – eikä syyttä.

Ohjelma on lähes käsittämätön sekoitus pikkuporvarillista yrityskieltä, keskiluokkaista valkoisen miehen turhautuneisuutta, juorulehtien yleisönosastoilta tuttua moralisointia ja 30-lukulaista kansallishurmosta. Vennamolainen konkretia on korvattu ristiriitaisella annoksella väljähtynyttä mielikuvien maalailua ja kuluneita hokemia – sekä ripauksella vanhaa kunnon kansallissosialismia.

Ohjelman poliittisen sisällön näköalattomuutta on jo keretty analysoimaan poliittisen kentän kaikilta laidoilta. Kenellekään ei tässä vaiheessa kai ole uutinen, että persut tavoittelevat hallituspaikkaa – onpa media ennättänyt pelottelemaan jopa perussuomalaisella pääministerillä. Tämä näkyy myös vaaliohjelmassa: Persujen jo ennestään sekava linja on jalostunut hampaattomaksi jaaritteluksi, jossa protestiliikkeen räväkkyydestä ei ole enää tietoakaan.

SKP:n puheenjohtaja Yrjö Hakanen tiivistää omassa arviossaan persujen ohjelman hengen hyvin:

Politiikan konkreettisen sisällön vähenemistä on paikattu kansallismielisellä symbolisella puheella ja yleisluontoisella kansan ja eliitin vastakkainasettelulla. Samalla kun perussuomalaisten vaaliohjelma julistaa olevansa kansan asialla, se korostaa konkreettisten taloudellisten, sosiaalisten ja muiden etujen sijasta mystistä kansallista yhtenäisyyttä ja suomalaisuutta. Myyttinen suomalaisuus ja kristillissosiaaliset arvot asetetaan vastakkain niin ylikansallisten pääomapiirien, ”postmodernin” kuin sosialismin kanssa.

Hakanen summaa ohjelman politiikan artikkelissaan varsin kattavasti, joten sitä ei tarvitse tässä toistella. Itse haluaisin sen sijaan kiinnittää huomiota juuri tähän myyttisen yhtenäiskulttuurin ideologiaan ja sen heijastelemiin arvoihin, jotka yhä vahvemmin leimaavat persujen ajatusmaailmaa.

Se on minusta oikeasti helvetin pelottavaa kamaa.

 

Kansallissosialistinen työväenpuolue ilman sosialismia

Ohjelma alkaa heti kärkeen kylmiä väreitä aiheuttavalla määritelmällä. Sen mukaan ”Perussuomalaiset on kansallismielinen ja kristillissosiaalinen puolue” joka ei ole oikealla eikä vasemmalla. Jokainen, joka ei nukkunut yläasteen historiantunnilla muistaa, minkälaiset liikkeet Suomessa ja Euroopassa ovat historiallisesti kuvanneet itseään näin.

Kaiken takana on olettamus ”terveestä” suomalaisesta yhtenäiskulttuurista. Ohjelmasta käy kuitenkin ilmi, että tämän yhtenäiskulttuurin vahvistaminen – toisin sanoen aikaansaaminen – vaatii valtion väliintuloa.

Moni liberaali on tämän perusteella jo kerennyt leimaamaan ohjelman totalitaariset sävyt ”neuvostoliittolaiseksi,” mikä osoittaa melkoista historiallista tietämättömyyttä – tai pikemminkin historian tahallista vääristelyä. Ilmeisesti suomalaisille on vain vielä nykyäänkin liian vaikeaa myöntää, että vastaavaa puhetta on kuultu ihan täällä koto-Suomessamme eikä todellakaan kommunisteilta, vaan virallisen valkoisen Suomen edustajilta.

Toinen syy, miksi tätä ei uskalleta sanoa ääneen, lienee pelko siitä että vastapuoli pääsee syyttelemään ”Hitler-kortin” käytöstä. Ja totta onkin, että retorisena tehokeinona se alkaa olla melko loppuunkulutettu. Moni muistaa esimerkiksi Nina Mikkosen järjettömän päiväkotihoidon yhdistämisen Hitleriin ja Mussoliniin. Toisaalla venäläismielisissä piireissä nimitetään fasismiksi kaikkea, joka ei ole linjassa Putinin hallituksen mielipiteen kanssa.

Hitler-kortti ei kuitenkaan ole tyhjää retoriikkaa tai ajatusvirhe, jos se oikeasti kuvaa sitä, mitä tapahtuu. En minäkään sano, että Timo Soini olisi uusi Adolf Hitler – sen vitsin käyttivät jo Vihreät omassa vaalipropagandassaan. Perussuomalaisten nousun takana on silti tismalleen sama mekanismi, kuin kansallissosialistien nousun taustalla 30-luvulla: muukalaisvihamielinen reaktio kapitalistisen järjestelmän maailmanlaajuiseen kriisiin ja ylikansallisen pääoman hirmuvaltaan, joka korostaa paluuta vanhoihin arvoihin.

Isänmaallisen Kansanliikkeen yleiset ohjelmaperusteet, hyväksytty Hämeenlinnassa 5.6.1932:

Isänmaallinen kansanliike ei hyväksy sitä materialistista maailmankatsomusta, joka on marxilaisen työväenliikkeen pohjana, vaan pitää elämän, myöskin yhteiskunnallisen elämän, perustana kristillistä maailmankäsitystä. Sillä historia osoittaa selvästi, että elävä kristillinen henki parhaiten edistää kansojen siveellistä ryhtiä ja tervettä kansalaiskuntoa, jotka ovat ehyen yhteiskuntaelämän välttämättömiä edellytyksiä ja kansakunnan menestymisen ehtoja. Myöskin Isänmaalliseen kansanliikkeeseen liittyvä työväki asettuu tinkimättömästi kristilliselle pohjalle, vaatien kansakunnalta ja sen jokaiselta jäseneltä kristillisten hyveiden ja arvojen sekä kristillisen elämäntavan kunnioittamista ja yhteiskunnan asioiden hoitoa samassa hengessä …

Kun persut nyt ohjelmassaan ovat ottaneet samat argumentit käyttöön, ei rinnastus todellakaan ole enää niin kaukaahaettua. Aitoon hitleristiseen tyyliin ohjelma hyökkää esimerkiksi vääränlaista historianopetusta ja suomalaiseen kulttuuriperintöön kuulumatonta ”postmodernia tekotaidetta” vastaan:

Historiantunneilla on korostettava suomalaista ihmettä, kuinka köyhästä ja syrjäisestä maasta nousi koko maailman tunnustama edistyksen ja vaurauden kansakunta … Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti […] markkinoiden vastuulle.

Toki neuvostoliitossakin vaadittiin sosialistista realismia ja kulttuurielämä oli puoluekoneiston valvonnan alaisuudessa, mutta parempia esimerkkejä löytyy paljon lähempää. Sodanaikaisen suomalaisen yhteiskunnan henkeä puhkuva Suomen Kansallissosialistien ohjelma vuodelta 1941 toteaa:

Kaikkinainen opetus on uudistettava kansallismielisessä hengessä elävää elämää silmälläpitäen, ja kuollut tieto karsittava pois opintosuunnitelmista. Kansan tervettä elämää vahingoittavat henkiset virtaukset on estettävä.

Perussuomalaisten ohjelmajohtaja Vesa-Matti Saarakkala selventää linjausta vielä vähän tarkemmin. Kyse on siitä, ettei kritiikkiä saa esittää, ellei sen takana ole kansan tervettä elämää palveleva ihanne:

”Me emme ole puolueena sellaisen aatteen takana, joka ei usko minkäänlaisten totuuksien olemassaoloon vaan sellaiseen hämmentämiseen … Postmodernistiseen taideteokseen vähän sisältyykin se, että siitä on vaikea ylipäätään tunnistaa, mikä tekele siinä on kyseessä. Siinähän on ideana väittää taiteeksi vähän mitä vain. Ei määrittely helppoa ole, mutta se, joka viestii kritiikkiä vailla ihanteita, on aika postmodernia.”

Wikipedian lyhyt oppimäärä:

Kansallissosialistien noustua valtaan he perustivat pian valtakunnanmusiikkikamarin (saks. Reichsmusikkammer) valvomaan musiikkielämää. Natsit määrittelivät Kolmannessa valtakunnassa sallitun musiikin tarkkaan: musiikki ei saanut olla dissonanttista, atonaalista, dodekafonista, ”kaoottista”, juutalaista, jazz-vaikutteista tai vasemmistolaista. Tämän perusteella valtaosa modernistisesta ja modernista musiikista kiellettiin. Vallanpitäjät keskittyivät 1800-luvun suurten saksalaisten säveltäjien kuten Beethovenin ja Anton Brucknerin teosten esittämiseen osoittaakseen Saksan kansan ylivertaisuutta muihin kansallisuuksiin nähden.

Natsien vainon kohteeksi joutui moderni taide. ”Rappiotaiteeksi” julistettiin kaikki vuosisadan alussa syntyneet modernismin suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle.

Harvoja vivahde-eroja kansallissosialistien ja perussuomalaisten ohjelmien välillä tuntuukin olevan se, että perussuomalaiset muistavat porvarillisesti korostaa myös yksilöä tervehenkisen ja yhtenäisen kansan lisäksi.

”Työväenpuolue ilman sosialismia” paljastuu siis eduskuntavaaliohjelmassa lähinnä kansallissosialistiseksi työväenpuolueeksi ilman sosialismia.

 

Persunuoret pistävät paremmaksi

Jos perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelma sisälsi epämiellyttäviä kaikuja menneiltä ajoilta, hiljattain julkaistu ps-nuorten periaateohjelma voisi olla lähes suoraan 30-luvun kommunistivainojen ja suomalaisten keskitysleirien ajalta.

Persunuorten julistuksessa hyökätään voimalla vallitsevaa demokratiakäsitystä vastaan ja tyrmätään ”nykykapitalismi” haitallisena ja epäluonnollisena. Esimerkiksi Kokoomuksen propagandalehti Nykypäivä kerkesi vetää tästä jälleen sen tahallisesti typerän johtopäätöksen, että kyseessä on ”äärivasemmistolainen” ohjelma.

Vasemmistolaisuudesta ohjelmassa ei kuitenkaan ole tietoakaan – päin vastoin. Antikapitalistisessa ja samalla antikommunistisessa retoriikassa ei edelleenkään ole mitään uutta Suomen politiikassa. Fasismi on aina esiintynyt kapitalismin kriitikkona, sillä sen nousu on aina liittynyt kapitalismin kriisiin. Ps-nuorten ohjelma on kuin oppikirjaesimerkki tästä trendistä. Herääkin kysymys, ovatko ps-nuoret kopioineet mielipiteensä suoraan vanhoista manifesteista vai onko niihin päädytty vahingossa?

Me Perussuomalaiset nuoret kannatamme markkinataloutta yhdistettynä kansallisvaltiojärjestelmään, jolloin kilpailu on terveellä pohjalla ja hyödyttää myös kilpailussa häviäviä. Emme kannata pääomia suurpääomapiireille ansiottomasti keskittävää nykyistä globaalia kapitalismia, koska tällainen järjestelmä lisää yhteiskunnallista epävakautta …

Harjoitetaan jälleen hieman sisällöllistä vertailua. Suomen Kansallissosialistien linjauksia, 1942:

Yksityinen yrittäjävapaus on turvattava. Epäterve, kansakunnan etuja vahingoittava talouselämä on estettävä.
”Vapaaseen kilpailuun” perustuva kapitalistinen talousjärjestelmä on kumottava ja sen sijaan luotava elimellinen kansakokonaisuutta palveleva tuotannollinen elämä.
Maamme on vapautettava kansainvälisestä lainapääomasta, joka luotoillaan sekä vaatii meiltä suunnattomasti korkoina, kurssitappioina ym. hyvityksinä että sitoo kansamme myös poliittisesti saattaen maassamme voimaan ylivaltiollisen rahavallan ja kansamme korko-orjuuteen.

Molemmat ohjelmat asettavat vastakkain ”epäterveen” kapitalismin ja ”terveen” yritystoiminnan. Ps-nuorten ohjelma jatkaa:

Globaali kapitalismi elää loisena demokraattisissa järjestelmissä ja monistaa koko ajan itseään syövän tavoin valtiokehoja näivettäen. Nykykapitalismin, kuten kommunisminkin, valheellinen viesti on puettu yksilönvapauden kaapuun. Kapitalismi ja kommunismi ovat eräänlaisia sairauksia, koska ne tuhoavat elämää ja etenevät yhteiskunnan ”kudoksessa” sitä nopeammin, mitä enemmän niille antaa sijaa. Ne kannustavat ihmisiä käyttäytymään niin, että luonnollisten ja pyyteettömien suhteiden solmiminen yksilöiden välille käy mahdottomaksi. Nykykapitalismi ja kommunismi ovat uhmakkaita.

Antikapitalistina voin tietenkin jopa allekirjoittaa tuosta osan. Olen itsekin poleemisissa kirjoituksissani ollut sitä mieltä, että kapitalismi täyttää syövän tunnusmerkit. Tässä ilmastonmuutoksen, öljykatastrofien ja massasukupuuttojen leimaamassa ajassa on kiistaton tosiseikka, että kapitalistinen tuotantotapa on globaalille ekosysteemille kestämätön. Marxilaisena olen luonnollisesti myös sitä mieltä, että kapitalistiset tuotot perustuvat työväen riistoon.

Kriittinen ero on, että siinä missä minä kirjoitan kapitalismin vaarallisuudesta luonnon ja ihmisen näkökulmasta materialistisin argumentein, ps-nuorille kyse on olemattomista henkisistä ideaaleista – kansallisvaltion kehon ja sen ”kudoksen” mädättämisestä.

Tämä ajattelutapa on tuttu kansallissosialismista ja – kyllä – Adolf Hitlerin puheista, joissa ”talouselämän loiset” vilisivät tuon tuostakin. Hitlerin ajattelutavalle oli myös ominaista, että kapitalismin ja kommunismin juutalaiset loiset näivettivät valtiokehoa yhdessä:

Vuosikymmeniä käyttivät nämä juutalaiset meidänkin maassamme köyhälistön marxilaisia puolueita muurinsärkijöinä, mutta ei suinkaan kansallisen tai talouselämän loiseläjiä vastaan, ei, päinvastoin loiseläjien palveluksessa aina vain kansallista tuotantoa vastaan. Niin kauan he ahdistivat tätä kansallista tuotantoa, kunnes lopulta seitsemän miljoonaa työtöntä harhaili kadulla. Ja tämä kaikki vain toivossa, että näistä seitsemästä miljoonasta työttömästä sittenkin lopulta voitaisiin muodostaa bolshevistinen vallankumousarmeija.

Ps-nuorten retoriikka noudattaa tismalleen samaa kaavaa. Juutalaisuuden on tietenkin korvannut islaminusko, jota ei kuitenkaan ohjelmassa suoraan mainita.

… Pääomapiirit pyrkivät purkamaan yhteiskuntia käyttämällä hyväksi kulttuurivähemmistöjä ja pirstomalla yhteiskuntia vastuusta vapaan liikkuvuuden avulla.

Aina kun ohjelma tuomitsee nykykapitalismin – ei siis ilmeisesti myyttistä menneisyyden kapitalismia – sen on samalla rituaalinomaisesti tuomittava myös kommunismi. Yhteensä kommunismi mainitaan dokumentissa peräti 11 kertaa, mikä on naurettavan paljon ottaen huomioon ettei Suomen eduskuntapuolueista yksikään ole kommunistinen.

Samoin on ps-nuorten – ja perussuomalaisten vaaliohjelman – suhtautuminen demokratiaan tuttu menneiltä ajoilta. Kansanvalta pyritään määrittelemään vahvimman oikeudeksi, jossa vähemmistöjen kulttuuri on suorastaan rangaistavaa:

Demokratia on pohjimmiltaan populismiin ja yhtenäiskulttuuriin perustuvaa enemmistövaltaa.

Yhtenäiskulttuuri luo tarpeen sille, että arvoyhteisön yhteisistä normeista radikaalisti poikkeavia ja sitä sopimattomilla tavoilla muuttamaan pyrkiviä tarvittaessa rangaistaan.

Täysivaltaisia kansalaisia ei tarvitse sen takia lähtökohtaisesti epäillä yhteisiä normeja rikkovasta toiminnasta.

Ps-nuorissa on selvästi luettu Yrjö Raikkaan vuoden 1942 kirjaa Demokratia ja kansallissosialismi – tai jotain vastaavaa. Silloin ei tosin pyritty määrittelemään demokratiaa uudelleen vaan oltiin rehellisesti sitä vastaan:

Kansakokonaisuuden ja lähimmäisen etu sitovat yksilön. Hänellä ei ole oikeutta saalistaa toiselta. Samoin kuin luonnossa yksilöt menestyvät noudattamalla vain täysin määrättyä elämänkulkua (kasvit, eläimet), samoin kansallissosialistisessa yhteiskunnassa yksilöiden on elämänlakien alaisuudessa noudatettava kokonaisuuden edun vaatimuksia.

Mikään vieras henki enempää kuin kansainvälisyyden palvonta eivät saa tulla kysymykseenkään.

Yksilö jää kokonaisuuden palvelijana täysin vapaaksi, samoin kansakunta voi riippumattomana kansainvälisestä plutokratiasta ratkaista omat sisäiset asiansa.

Ylivuotosanomat sai nimettömästä lähteestä haltuunsa KRP:n tietokoneluonnoksen ps-nuorten kirjoittajan todennäköisestä ulkonäöstä.

Kaikissa näissä ohjelmissa on yksi punainen lanka: Toimiva yhteiskunta voi rakentua vain terveen suomalaisen yhtenäiskulttuurin pohjalle. Sellaisen rakentaminen otetaan ensimmäistä kertaa nyt viralliseksi tavoitteeksi myös PS:n ohjelmissa.

Tämä on huomionarvoista siksi, että persujen argumentti on ollut jo pitkään, että Suomen kansa on luonnollinen ja yhtenäinen, ehkä jopa myyttisiä piirteitä omaava ikiaikainen kulttuuriyksikkö jota pitää puolustaa monikulttuurisuudelta. Jos heille on sanonut, että koko yhtenäinen kansallisidentiteetti on valtaapitävien ylläpitämä keinotekoinen rakennelma, he ovat närkästyneet ja pitäneet suoranaisena rotupetturina.

Nyt puolustuskannalta on siirrytty hyökkäykseen – yhtenäiskulttuuriin pääseminen on asetettu päämääräksi. Samalla persutkin joutuvat kuitenkin myöntämään, että tämän kulttuurin – ja koko kansan – synnyttää vasta poliittinen järjestelmä:

Kansa syntyy lopullisesti vasta järjestelmän muodostumisen seurauksena, kun järjestelmän olemassaolo lisää tietoisuutta yhteisen kansallisen kulttuurin olemassaolosta ja entistä laajemmalla rajatulla alueella voidaan käyttää kansalaisoikeuksia.

Tästä voidaan vetää se oikea johtopäätös, että ilman ideologista kansallisaatetta ei suomalaista kulttuuria tosiasiallisesti yhdistä mikään keskeinen, luonnollisen suomalaisuuden ominaisuus. Suomalaisuus on poliittisesti määritelty demos – ei luonnollisen yhtenäiskulttuurin muodostama etnos. Ennen 1800-luvun fennomaniaa suomalaiset näkivät itsensä vain erilaisina maantieteen, murteen ja tapojen määrittäminä heimoina.

Siksi myös persujen peräänkuuluttama suomalainen yhtenäiskulttuuri on täysin keinotekoinen ideaali. Heidän päämääränään ei suinkaan ole sen suojelu ulkopuolisilta vaikutteilta – se on mahdotonta, sillä olematonta ei voi suojella. Persujen tarkoituksena ei ole enempää eikä vähempää kuin määrittää itse suomalaisen kulttuurin sisältö. Kun suomalaisuuteen kuuluvat arvot on tiukasti määritelty, voidaan ihmisten ”suomalaisuutta” testata ja arvottaa sen perusteella.

Vastaavaa on tietenkin tehty ennenkin. Suomalaissosialistisen Työväen Puolueen ohjelma, 1935:

Koska Suomen valtakunta on suomalaisten kotimaa, on välttämätöntä:

c) Kansalaisoikeudellisesti:

5. Täysien kansalaisoikeuksien myöntäminen vain niille suomalaisille, jotka tunnustavat kuuluvansa kansaamme yhteisin kohtalo- ja kultuurisitein.
6. Muitten kuin suomalaisten oikeuttaminen elämään vain vieraina Suomen valtiossa ja muukalaislakien alaisina.
7. Suomalaisten oikeuksien ja etujen asettaminen niitten etujen edelle, joista vieraisiin kansalaisuuksiin kuuluvat nauttivat.

Ajatus kuulostaa modernissa Suomessa naurettavalta. Kuitenkin tästä on jo nyt surkuhupaisia esimerkkejä, jotka osoittavat miten yhtenäiskulttuurin ihanne on saamassa jalansijaa ihmisten ajattelussa. Uuden Suomen blogissa taivastellaan kurdimuslimi Husein Muhamedin eduskuntavaaliehdokkuutta:

14-vuotiaana Suomeen tulleena hänellä ei voi olla sitä kulttuuritietoa ja –taustaa, mitä etnisellä suomalaisella on. Ovatko Huseinin omat vanhemmat Suomessa? Entä onko Husein käynyt armeijan, onko hänellä tietoa maanpuolustuksesta? Husein tuskin on odottanut käsi täristen joulupukin saapumista. Tietääkö Husein, mitä merkitsee kun löytää riisipuurosta jouluna mantelin? Millaista on pukea alba päälle konfirmaatiossa? Miltä maistuu nuotiolla kärvennetty Campingmakkara? Miten tehdään pajupilli? Miltä tuntui, kun Myllys haparoi ilmakiekon omaan maaliin Globenilla -95, pysähtyikö hänelläkin siinä melkein sydän? Entä sitten hieman myöhemmin, kun laulettiin porukalla Ruotsalaisilta mestaruuden lisäksi varastettua ”Den glider in” –laulua? Voisin jatkaa tätä listaa lähes loputtomiin. Sen sijaan kuitenkin kysyn, voiko suomalaisia koskevia päätöksiä tehdä ilman tätä taustaa?

Tämä aivotuhnu on erinomainen esimerkki siitä, mitä tapahtuu kun suomalaisuudesta tulee eksklusiivinen kategoria. Kirjoittajan mielestä ”olisi parempi, että Suomessa päättäisivät vain suomalaiset” – joihin eivät näillä kriteereillä siis lukeudu pasifistit, naiset, muslimit, ateistit, vegaanit, jne. Tämä olisi hillittömän hauskaa, ellei se olisi niin saatanan pelottavaa.

En minäkään tiedä, miten pajupilli tehdään, mitkä olivat ”Myllyksen haparoinnit” tai mikä ”konfirmaation alba” on. Jessica Alban tiedän. Olen siis valesuomalainen – mutta senhän kaikki jo tiesivät.

Perinteisemmän kasvatuksen saanut ystäväni osasi valistaa:

Alba on siis se valkonen pellavakaapu, joka vedetään päälle ja sit mennään juomaan Kristuksen verta. Seki on vitun hämmentävä ja väittäisinpä jopa alentava asia monille ihmisille. Jengiä viedään niinku pässiä narussa ylipäätään rippikouluun …

Kuulostaa hyvin tervehenkiseltä – ei yhtään kuin niiden outojen muslimien kierot uskonmenot.

Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Camping-makkara ja veri!

 

Godwinin laki vai Van der Leunin korollaari?

Ovatko natsiviittaukset siis oikeutettuja tässä yhteydessä? Natsikortin vinguttelua nettiväittelyissä kuvaava humoristinen Godwinin laki kertoo meille:

»Verkossa käytävän keskustelun pitkittyessä todennäköisyys sille, että joku esittää vertauksen natsismiin tai Hitleriin, lähenee arvoa 1.»

Van der Leunin korollaari kuitenkin toteaa puolestaan:

”Kun globaali verkottuminen edistyy, todennäköisyys oikeiden natsien läsnäoloon verkossa lähestyy arvoa 1.”

Perussuomalaisten riveissä näitä oikeita natsejakin riittää. Äärinationalistisen Suomen Sisun jäsenistä moni on päässyt PS:n listoilta kunnanvaltuustoihin. Ylen dokumentti vuodelta 2008 kertoo, miten maltillisemmat perussuomalaiset jäivät vaaleissa rasistien varjoon.

Suomen Sisun jäsenen Jussi Halla-ahon hovioikeudessakin tuomitut raapustukset tuntevat kaikki. James Hirvisaari on puolestaan kirjoitellut niin ahkerasti siitä miten raiskaaminen on mustan miehen luonto, ettei edes Uusi Suomi enää haluaisi julkaista miehen tekstejä. Kunnallisvaaliehdokas Rami T. A. Sipilä puolestaan kirmaa läpi Internetin ihmemaan viharyhmiä perustellen, heittää valokuvissa kavereidensa kanssa iloisen natsitervehdyksen ja lämmittelee jo polttouuneja.

”Toivon sydämmestäni että krakovan läheisyydessä olevalla upeella leirillä laitettas uunit lämpiin sua ja kaikkia muita isänmaan pettureita varten! sieg heil.”

Perussuomalaisten kannattajat ovat tähän saakka kyenneet kiertelemään tätä epämiellyttävää tosiseikkaa nimittämällä rasisteja ja suoranaisia natseja riveissään ”yksittäistapauksiksi”. Onhan se Soini kuitenkin niin lupsakka mies ja Veltto Virtasellakin hauska lätsä.

Nyt näyttää siltä, että yksittäistapaukset ovat päässeet jo kirjoittamaan koko puolueen ohjelmat. Ps-nuorten ohjelmaa valmistelleessa työryhmässä oli mukana esimerkiksi Suomen Sisun puheenjohtajana ja 20-vuotiaana äärioikeistolaista Suomen Isänmaallista kansanliikettä uudelleen perustamassa ollut Teemu Lahtinen. Ei siis ole mikään ihme, että sisältö oli mitä oli.

Luonnollisesti tutun kuuloinen selittely ohjelman sisällöstä alkoi heti Uuden Suomen blogissa. Lahtinen itse vähättelee osuuttaan:

Mielestäni saimme aikaa hienon kokonaisuuden, joka olisi vastannut hyvin jäsenistön näkemyksiä ja tullut sitten laajemminkin mainostetuksi. Puhtaaksikirjoitus jäi kuitenkin työryhmän ulkopuolelle ja kun se sitten sieltä tuli, niin en tunnistanut omaksi tekeleeksemme. Nyt onkin käynnistetty uuden periaateohjelman laadinta.

Luit aivan oikein. Nyt on tultu siihen, että jo kokonaiset puolueen ohjelmat voivat olla näitä kiusallisia natsistisia yksittäistapauksia. Ne muut ohjelmat ovat kyllä ihan hyviä – nyt vain sattui törähtämään ulos kasa paskaa.

Tätä valhetta on päivä päivältä vaikeampi uskoa.

Vihan taustalla on epäonnistunut politiikka

Vuoden alussa kävin vaimoni kanssa katsomassa Asfalttia ja auringonkukkia-nimellä pyörinyttä valokuvanäyttelyä. Hakasalmen huvilalle kerättyihin Simo ja Eeva Ristan mustavalkoisiin kuviin oli tallentunut tavallisten helsinkiläisten arki menneiltä vuosilta varsin sympaattisella tavalla.

Pääasiallisesti kuvat sijoittuivat 70-luvulle, suomalaisen poliittisen aktivismin ja radikalismin aikakaudelle. Arkisten tilanteiden lisäksi yli 60 000 kuvan joukosta löytyivät niin työväen ja opiskelijoiden vappumarssit kuin kohtuuhintaisia asuntoja vaativat asukasliikkeetkin.

Kaikkialla näkyi yhteiskunnallinen liikehdintä. Hyvinvointivaltiota vasta rakennettiin.

Kova oli tarvekin. Valokuvissa näyttäytyvän vuoden 1970 Helsingin katukuvaan kuului köyhyys, asunnottomuus ja matalapalkkaisuus olennaisina elementteinä. Samalla kun Sörnäisiin nousi uusi moderni Merihaan kerrostaloalue, monet asuivat surkeissa kämpissä tai ”rantojen miehinä” siltojen alla.

Näyttelyyn kuului myös valokuvista koottu, aikakauden äänimaailmalla ryyditetty video ja vähän turhahko ”aito 70-luvun asunto” – sehän näytti ihan omalta olohuoneeltani. Nyt näyttely on päättynyt ja valokuvavedokset myyty huutokauppana asunnottomia auttavan Vailla vakinaista asuntoa ry:n hyväksi.

Kaiken kaikkiaan näyttely oli siis mahtava kulttuuriteko Helsingin kaupunginmuseolta. Valokuviin voi tutusta edelleen nettinäyttelyissä Stadin taivaan alla ja Asfalttia ja auringonkukkia.

Kun näyttely oli kierretty läpi, poikkesimme vielä vaimon kanssa kahville ja kalasopalle viereiseen kahvilaan. Samalla puitiin näyttelyn antia. Itse olin innoissani siitä suomalaisen työväenliikkeen historiasta joka kuvista välittyi, mutta joka nykyään on lähes unohdettu. Kuvat tuhansien tavallisten ihmisten täyttämistä toreista herättivät ylpeyden – olen ilolla osa tuota perinnettä. Toisaalta kontrasti nykymeininkiin on kova. Ryhdikkäät protestiliikkeet ovat vaihtuneet passiiviseen kyräilyyn Facebookissa tai iltalehtien kommenttipalstoilla.

Vaimoni totesi, ”Tiedätkö miksei nykyään enää ole vastaavaa? Koska ihmisten elintaso on noussut. Ei enää ole samanlaista köyhyyttä, niin ei ihmisten tarvitse marssia.”

Totta toinen puoli.

***

Sitä ei toki kukaan voi kiistää, etteikö suomalaisten elintaso olisi merkittävästi kohonnut noista 70-luvun päivistä. Se ei ole tietenkään sattumaa, vaan juuri näkemämme poliittisen toiminnan tulosta.

Kun työväki marssi tuhansittain läpi Helsingin banderolleineen ja iskulauseineen, sillä oli konkreettinen vaikutus. 70-luvulla yhteiskunnan tavoitteena oli vielä suoraan köyhyyden poistaminen ja talouspolitiikkaa tehtiin sosiaalipolitiikan ehdoilla – eikä kukaan olisi muuta uskaltanut ehdottaakaan.

Jossain vaiheessa on kuitenkin tapahtunut jotain omituista, sillä yhteiskunnallisen kehityksen suunta on muuttunut päinvastaiseksi. Sattumalta löysin hyvinvointitutkija Heikki Hiilamon oivan blogitekstin, joka sivuaa samoja aiheita.

Artikkelissaan hän kirjoittaa, miten yhteiskunnan kahtiajako ruokkii muukalaisvihaa ja kertoo siinä samalla, miten 70-luvulla alkaneen hyvinvointikehityksen suunta on sittemmin kääntynyt:

Reaalitulot kasvoivat suhteellisesti 1970- ja 1980-luvuilla sitä enemmän, mitä alempaan tuloryhmään ihmiset kuuluivat. 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kehitys oli täsmälleen päinvastainen – huipputuloisten eli tulonsaajien ylimmän prosentin tulot tosin kasvoivat moninkertaisesti muihin verrattuna. Samaan aikaan tuloryhmien väliset terveys- ja kuolleisuuserot ovat kasvaneet hälyttävästi.

Oikeistohegemonian Suomessa talouden kilpailukyvystä on tullut tärkein tavoite, joka surutta jyrää alleen sosiaalipoliittiset kysymykset. Sitä myötä on palattu takaisin vanhoihin asetelmiin, sillä 2010-luvun Suomi on tuloeroissa palannut 70-luvun tasolle. Erona on se, että työväki ei tänään marssi. Eduskuntatalon edessä mieltään osoittaa kymmenen ihmistä, kun 70-luvulla heitä olisi ollut tuhat – tai kymmenen tuhatta.

Pienituloisten henkilöiden määrä ja pienituloisuusaste (%) Suomessa 1966-2003.

***

Köyhyys ja luokkaristiriidat eivät kuitenkaan ole hävinneet – ne ovat vain muuttaneet muotoaan. Pysyvän ”ryysyköyhälistön” eli ns. lumpenproletariaatin on korvannut epävarmuudessa elävä proletaarinen prekariaatti, joka jatkuvasti häilyy työssäkäyvän ja työttömän rajalla. Toisaalta rahamarkkinoiden ja kvartaalitavoitteiden hallitsemassa taloustilanteessa kuka tahansa voi hetkessä pudota hyvin toimeentulevasta asemasta kurjuuteen ilman varoitusta. Syrjäytymisen pelko on todellinen.

Kun 70-luvulla oltiin vastaavassa taloustilanteessa, suomalaiset olivat niitä jotka lähtivät työn perässä maahanmuuttajiksi rikkaimpiin maihin. Myös omat vanhempani muuttivat silloin Tukholman ghettoutuviin betonilähiöihin. Nyt kun tilanne on siinä mielessä päinvastainen, että maahanmuuttovirta kohdistuu omaan maahamme, tämä kokemus tuntuu Suomen kansalta unohtuneen.

Kun Euroopan unioni osana köyhyyden vastaista teemavuotta 2010 poltti rahaa metroasemille ripustettuihin mainoksiin, joissa kehotettiin ”näkemään köyhyys,” samoihin aikoihin julkaistiin tutkimus, jonka mukaan yhä useamman suomalaisen lähipiirissä ei ole yhtäkään köyhyysrajan alapuolella elävää.

Tutkimuksen tulos ei niinkään kerro köyhyyden häviämisestä vaan sen piiloutumisesta – voimakkaasta syrjäytymisestä ja yhteiskunnan jakautumisesta kerroksiin. Se on otollista kasvualustaa sille vallitsevalle käsitykselle, että köyhyys on ihmisten omaa syytä.

Vaikka nyt sosiaalisesti on palattu 70-luvulle, henkisesti eletään edelleen porvarillisten arvojen leimaamaa nousukautta. Se näkyy työelämässä, kouluissa ja kaikkialla jokapäiväisessä arjessa. Kerran menetetyt solidaarisuuden ja yhteisöllisyyden ihanteet eivät ole palanneet yhteiskuntaan.

Kun köyhyyteen ei samalla tavalla ole totuttu, ei enää ymmärretä, että köyhyys on sosiaalinen ilmiö, ei henkilökohtainen moraalinen valinta. Nyt kun suomalainen näkee köyhän maahanmuuttajan, hän ajattelee: laiskottelisi tuokin vähemmän niin sais kunnolla palkkaa ja ei tarvis aina niitä tukia vaan nostella. Yön pimeinä tunteina saattaa uutisten kommenttipalstalle livahtaa muutama törkykirjoitus aiheesta.

Samanlainen tilanne 70-luvulla olisi saanut kansan barrikadeille. Maahanmuuttokriittisyyden sisältö olisi ollut päinvastainen: Missä on kansainvälinen solidaarisuus? Alas suomalainen uuskolonialismi!

***

Oma vastuunsa tästä surkeasta tilanteesta on hampaattomaksi byrokratisoituneella suomalaisella työväenliikkeellä. Se on menettänyt luokkakantaisuutensa eikä ole kyennyt vastaamaan näihin yhteiskunnallisiin haasteisiin.

Ammattiyhdistysliikkeessä on iloisesti tuudittauduttu siihen onnelliseen kuvitelmaan, että suomalainen sekatalous ei ole kapitalismia eikä suomalaisessa yhteiskunnassa ole luokkajakoja – riittää, kunhan neuvotellaan puolen prosentin palkankorotukset aina joka toinen vuosi. SAK vastustaa perusturvaa samoilla argumenteilla kuin porvaripuolueetkin.

Yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen on edennyt huolestuttavalla vauhdilla 20 viime vuoden aikana. Edellisen laman jälkeen vahvistuneen kannustamisen ideologian mukaan perusturvaa ei ole muka voitu parantaa, koska se houkuttelisi ihmisiä – etenkin alaluokkaa – laiskottelemaan.

Ei siis ole mikään ihme, että vasemmiston kannatus on romahtanut. Luokkataistelun ja radikalismin hylkäämällä nykyiset vasemmistopuolueet ja ay-liike ovat tehneet itse itsensä valtaosin hyödyttömiksi. Kun vallalla ovat oikeistolaiset arvot ja protestiliikkeiden tarve ei kuitenkaan ole hävinnyt mihinkään, myös protesti on kanavoitunut oikealle – pääasiallisesti perussuomalaisiin, joiden kannatus viimeisten galluppien mukaan on yltänyt jo SDP:n tasolle.

Hiilamosta kyse on ”paljon suuremmassa mittakaavassa samasta ilmiöstä, joka nosti Tony Halmeen eduskuntaan Itä-Helsingin köyhien lähiöiden äänillä.” Perussuomalaiset tarjoavat helpon syntipukin, joihin turhautumisen voi kohdistaa sen sijaan että vaadittaisiin korjaamaan järjestelmän sisäänrakennettua epäoikeudenmukaisuutta. Muukalaisviha on samalla mekanismilla historiallisesti aina nostanut päätään talouskriisien aikana.

Maahanmuuttajien määrä Suomessa on nyt suurempi kuin esimerkiksi vuonna 1990, mutta köyhyys ja syrjäytyminen paljon yleisempiä ilmiöitä kuin 20 vuotta sitten, ennen edellistä lamaa. Tuolloin töitä oli tarjolla paljon, ja köyhäkin saattoi viettää kunniallista elämää.

Nyt muukalaisvastaisuutta ruokkii se, ettei työtä riitä kaikille. Jakomäki-ilmiö eli toivottomuuden, näköalattomuuden ja työttömyyden kolmiyhteys on laajentunut ja levinnyt. Köyhät on pantu kiistelemään rikkailta jääneistä muruista.

Samalla kun meillä on yli 900 000 köyhää ja 215 000 työtöntä, yhdysvaltalaisen Newsweek-lehden mukaan olemme maailman onnellisin maa. Jos tähän propagandaan uskoo, ei tämän maailman parhaan yhteiskunnan syrjäyttämä suomalainen voikaan vetää muuta johtopäätöstä kuin että ongelmiemme on pakko tulla jostain muualta. Ne on mielissämme ulkoistettu elintasopakolaisille, sosiaalipummeille ja muille kuvitteellisille yhteiskunnan siivellä eläville uhkakuville. Resepti katkeruudelle ja vihalle on valmis.

Hiilamon artikkelin päättävään johtopäätökseen on helppo yhtyä:

Maahanmuuttajavihamielisyys on yksi seuraus epäonnistuneesta sosiaalipolitiikasta. Ratkaisu tilanteeseen ei ole tietenkään se, että osoittaisimme ymmärrystä syrjäytymisuhkaa kokevien suomalaisten ulkomaalaisiin kohdistuvalle kiukulle ja kaunalle … Olennaisinta on parantaa täällä asuvien heikoimmassa asemassa olevien asemaa, olivatpa he syntyperäisiä suomalaisia tai maahanmuuttajia.

Lisäisin ainoastaan sen, että epäonnistuneen sosiaalipolitiikan lisäksi kyse on työväenliikkeen epäonnistumisesta. Solidaarisuus ja työväenluokkaisuus eivät ole vanhentuneita aatteita vaan juuri se lääke, jota yhteiskuntamme nyt huutaa. Meidän vastuullamme on ryhdistäytyä, vaatia ja saada aikaan parempaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhdessä me saamme muutoksen aikaan, jos haluamme. Ristojen valokuvat muistuttavat meitä, miten se tehdään.

Jotka unohtavat historian, tulevat toistamaan sen

Eräs tunnettu saksalainen filosofi kirjoitti kerran, että historia toistaa itseään – ensin tragediana, sitten farssina. En ole nyt ihan varma kumpi kierros tällä kertaa on menossa, mutta jälleen ei voi kun ihmetellä uutisotsikkoja:

Asumistuen saajat aiotaan leimata

Valtiovarainministeriö haluaa ohjata asumistukea saavat asumaan kuntien ja yleishyödyllisten vuokra-asuntoyhtiöiden omistamiin asuntoihin. Se on perustanut työryhmän valmistelemaan uudistusta, ja ehdotusten pitäisi valmistua vuodenvaihteessa.

Ministeriö ajaa säästöjä, mutta sen haikailemasta uudistuksesta saattaa tulla vuosien kuluttua suuri lasku. Ohjaaminen merkitsisi käytännössä sitä, että työttömät, yksinhuoltajat ja maahanmuuttajat kertyisivät vähitellen samoihin taloihin.

Valmistuviin taloihin valittaisiin heti aluksi vain tuensaajia. Kun vanhoissa taloissa vapautuu asunto, siihen otettaisiin suuresta hakijoiden jonosta sellainen kotitalous, joka nostaa tukea. Näin tapahtuisi etenkin pääkaupunkiseudulla.

Kuntien vuokratalot alkaisivat leimautua entistä enemmän, ja niissä asuville lyötäisiin otsaan kurjimmista kurjimman leima.

Olisi ihme, jos sosiaalisia ongelmia ei kasautuisi tiettyihin kortteleihin ja kokonaisille asuntoalueille. Suomeenkin uhkaisi vähitellen syntyä omia slummeja Tukholman ja Kööpenhaminan tapaan. Niiden ongelmien korjaaminen vasta kalliiksi tulisi.

Kokoomus haluaa Suomeen kodinturvajoukkoja

Kokoomuksen puoluekokouspäätöksen mukaan on tarpeellista tutkia kodinturvajoukkojen perustamista Suomeen.

Jyväskylän puoluekokouksessa hyväksyttiin kesäkuussa kokoomuksen puoluehallituksen esittämä ponsi. Sen mukaan on tarpeellista, että ”rakennemuutoksen suunnittelun yhteydessä kodinturvajoukkojen perustamista tutkitaan yhtenä vaihtoehtona turvata laajan reservimme käyttö sen jälkeen, kun se on vapautunut puolustusvoimien sijoituksista”.

Puoluehallitus hyväksyi myös kokoomuksen puoluehallituksen asiasta antaman selvityksen. Siinä todettiin muun muassa, että Suomessa ”viittaukset sotien jälkeen lakkautettuun suojeluskuntajärjestöön ovat tyrehdyttäneet keskustelun mahdollisista kodinturvajoukoista”.

Helsingin Puotilan kokoomuksen aloitteessa, jonka sijasta puoluekokous siis hyväksyi puoluehallituksen selvityksen, oli kaavailtu myös kodinturvajoukkojen tarkempaa toimenkuvaa:

”Rauhan aikana kodinturvajoukkojen nuoriso-osasto nostaisi tulevien varusmiesten kuntoa jo ennen armeijaa opettaen leiriytymistaitoja, pesäpalloa, suunnistusta, ammuntaa, hiihtoa ja kamppailulajeja yhteistyössä urheiluseurojen kanssa. Senioriosaston tehtävinä olisivat toiminnan organisointi, perinteet ja rahoituksen turvaaminen.”

Torppareita ja suojeluskuntia 1918, vuokralaisia ja kodinturvajoukkoja 2010. Täällä Pohjantähden alla -uudelleenfilmatisoinnit eivät voisi ajoittua ajankohtaisemmin.

Lopuksi on sitten jälleen tarjolla pimeää koppia, pakkosyöttöä ja raippoja, nyt kun Lapuan liikkeen ja IKL:n kunniakasta perinnettä jatkamaan ovat nousseet Suomen Sisu, Muutos 2011 ja Perussuomalaiset.

Lättähatulla Nikkilästä Porvooseen ja takaisin

Dm6 ja Dm7 (kansankielessä Lättähattu) ovat Valtionrautateiden käyttämiä Valmetin vuosina 1954-1963 valmistamia dieselmoottorivaunuja eli kiskobusseja. Erilaiset liitevaunut mukaan luettuina niitä valmistettiin yhteensä yli 400 kappaletta. Dm6- ja Dm7-sarjat korvasivat valmistuessaan höyryveturivetoiset junat suurelta osin Suomen rautateiden paikallisliikenteessä. Viimeiset Lättähatut poistuivat säännöllisestä matkustajaliikenteestä vuonna 1988, mutta niitä on vielä jonkin verran tilausliikenteessä ja museojunissa.

Vanhoina hyvinä aikoina Nikkilässä oli toimiva juna-asema jonka kautta pääsi Porvooseen ja Keravalle. Nykyään siitä ei mene ohi kuin Sköldvikin venäläinen öljyjuna ja asemarakennuskin on myyty yksityisasumukseksi.

Porvoon Museorautatie ry muistutti ihmisiä, että junalla pääsee edelleen. Koska rata on sähköistetty, enää ei tarvitsisi käytellä ympäristölle haitallista dieselmoottoriakaan.

Tässä videossa esiintyy myös höyryveturi sekä vaimo joka ei halua että sitä kuvataan, mutta joskus on pakko kun se on niin söpö.

Museoraitiovaunu Hämeentiellä

Vanhemmanpuoleinen ratikka tuli bongattua Helsingin Hämeentiellä 29.5.2010. Mukana kulkevassa moottorittomassa matkustajavaunussa ei ole mitään turhuuksia.

Tango fasismin ja kapitalismin suhteesta

Kun fasismi lyötiin, yksi bunkkeri jäi valtaamatta. Kun fasismi tuomittiin, yksi syyllinen jäi haastamatta. Kun fasisteja hirtettiin, yksi köysi jäi käyttämättä.

Sen yhden tähden teurastettiin Espanja, ja sinä lepäät raunioitten alla. Sen yhden tähden peitti yö ja usva Euroopan, ja sinä paloit siellä missä miljoonat.

Sen yhden tähden sinut pestiin napalmilla Koreassa, sen yhden tähden vietiin pääsi Angolassa. Sen yhden tähden Salvador Allende murhattiin, sen yhden tähden ei rauhaa saatu Vietnamiin.

Sillä hirttämättä järjestelmä jäi, ja fasismi on järjestelmän täi.

Sen yhden tähden sinut pestiin napalmilla Koreassa, sen yhden tähden vietiin pääsi Angolassa. Sen yhden tähden Salvador Allende murhattiin, sen yhden tähden ei rauhaa saatu Vietnamiin.

Sillä hirttämättä järjestelmä jäi, ja fasismi on järjestelmän täi.

Mutta rasvattuna köysi odottaa, kunnes järjestelmä tyhjän päällä keinahtaa.

Säv. Eero Ojanen
San. Matti Rossi