Archive for the ‘Vaalit’ Category

”Vasemmistolaisista arvoista” ja niiden levittämisestä

Kiteytymättömiä muistiinpanoja ”vasemmistolaisista arvoista” ja niiden levittämisestä.

Liberaalivasemmisto nostaa yleensä ”vasemmistolaiset arvot” keskeiseksi asiaksi politiikan tekemisessä. Luokkakantainen vasemmisto taas yleensä naureskelee tälle.

Vaalien yhteydessä olen törmännyt kahteen ajatukseen:

1. Vasemmistolaisten arvojen levittäminen on tärkeää siksi, että vasemmisto menestyisi vaaleissa.
2. Vasemmistolaisen poliitikon tehtävä on levittää vasemmistolaisia arvoja.

Mielestäni kumpikaan ei pidä paikkaansa, tai ainakaan sillä painoarvolla kuin nyt esitetään.

Jos arvoilla ymmärretään ihmisten arvomaailma, tapa ajatella ja jäsennellä maailmaa, siis poliittista tietoisuutta, tietenkin se on tärkeää koko vasemmiston kannalta; ilman vasemmistolaista ajattelua ei voi olla vasemmistolaista liikettä.

Kuitenkin mennään vikaan siinä, jos nähdään että tällaisten ajatusten levittäminen on tärkeää siksi, että vasemmisto pärjäisi vaaleissa. Vaalit ovat ihmisten tietoisuuden mittari: vankka vasemmistolainen arvomaailma kyllä näkyy vaaleissa, mutta se syy miksi näitä ajatuksia levitämme ei ole vaalit, vaan ihan kaikki muu.

Kerromme, miksi työpaikalla kannattaa järjestäytyä ammattiyhdistysliikkeeseen, miksi Kelan luukulla kannattaa vaatia oikeuksiaan, miksi aktiivimallin vastainen kansalaisaloite kannattaa allekirjoittaa, miksi mieltä kannattaa lähteä osoittamaan 2.2.2018 Senaatintorille, miksi porvaripoliitikon puheisiin ei kannata luottaa, koska siitä on juuri sinulle hyötyä työläisenä. (Ja kyllä, myös työttömät ovat suurimmalta osin luokka-asemaltaan työläisiä.)

Ja kun yksi työläinen voittaa, voittavat kaikki; kun yksi kärsii, kärsivät kaikki. Tätä ei voi ymmärtää, jos sellaista ei ihminen koskaan ole kokenut. Nykypäivänä nuoret työpaikalla eivät tiedä mitä ovat luottamusmies, ammattiosasto, ay-liike, työsuojeluvaltuutettu, ulosmarssi. Näitä ei opeteta koulussa eikä missään muuallakaan.

Mutta jos ja kun ihminen kokee että vasemmistolaisuudesta, työväenliikkeestä on jotain hyötyä hänelle itselleen, näkee että järjestäytymällä voi voittaa, näkee että taistelu kannattaa, ja näkee miten porvarit hyökkäävät häntä vastaan tästä syystä, silloin hänelle muodostuu kokemusperäinen tietoisuus asioista. Silloin tulee myös ääniä vaaleissa, ja poliittinen vasemmisto etenee.

Jos poliittinen vasemmisto kuitenkin vasta aloittaa ”arvojen levittämisen” vaalikampanjan yhteydessä, ollaan auttamattomasti jo myöhässä. Ihminen ei varmuudella tule vaihtamaan ”arvojaan” siksi, että joku ehdokas puhuu kauniisti televisiossa tai jakaa lehteä kadulla.

Tästä syystä näiden ”arvojen” levittäminen ei todellakaan ole vasemmistolaisen poliitikon ensisijainen tehtävä; hänen tehtävänsä on tehdä niiden mukaisia vaatimuksia, tehdä periaatteellisia aloitteita, käydä säälimättä porvareita vastaan julkisesti ja osoittaa, että vasemmiston on mahdollista tehdä omaehtoista politiikkaa. Siis sen sijaan että hän saarnaisi tasa-arvosta, hänen tehtävänsä on konkreettisesti tehdä se aloite, joka edistää tasa-arvoa.

Arvojen, siis ajatusmaailman, ideologian levittäminen on kyllä tärkeä tehtävä, ja se kuuluu sitten meille kaikille muille: työväen sivistysjärjestöille, työväen urheiluliikkeelle, protestilaulajille, runoilijoille, mutta ennen kaikkea myös sinulle ihan normityyppinä joka istut työpaikan kahvihuoneessa tai baarin nurkkaloosissa: näissä tavallisissa kohtaamisissa tulee rohkeasti esittää vasemmistolaisia ajatuksia. Mutta silloinkin niiden on pohjattava konkretiaan, esimerkkeihin siitä mitä on saavutettu ja mitä voidaan saavuttaa.

Juuri se, että vasemmistolla ei enää ole tätä puolueiden ulkopuolista järjestöjen ja ihmisten ja kulttuurin verkostoa, joka tekee sivistystyötä, joka luo tietoisuutta, ja joka toisaalta tekee käytännön tekoja ja käy ulkoparlamentaarista taistelua, on syy myös heikkoon vaalimenestykseen.

Puolueet ovat tuon valistustyön ja toisaalta käytännön toiminnan kiteytymä ja muodostuvat vahvoiksi, kun tietoisuus ja toiminta on vahvoja. Mutta puolueet eivät voi olla se taho, jotka tuon tietoisuuden luovat tai josta toiminta lähtee. Sen on tultava muualta, arkielämän kokemuksista ja ruohonjuuritasolta, ns. työstä ja taistelusta.

Häviäjien vaalit

Presidentinvaalit on käyty. Niinistöä lukuunottamatta kaikki hävisivät.

Haavisto hävisi Niinistölle. Ei saanut uusittua ”ilmiötään” eikä nähnyt toista kierrosta, jäi tylsäksi ja epäinspiroivaksi.

Huhtasaari hävisi Haavistolle. Kova uho oli päällä, mutta se ei vielä riittänyt. Tasaisen mielipuolinen meininki kreationismeineen oli useimmalle liian hapokasta, mutta kolmaskin sija on tietty ihan liikaa.

Väyrynen hävisi Huhtasaarelle. Yhteisestä äänipotista ammentamalla äänet menivät tasan puoliksi. Viime vaalien tuloksesta tipahdettiin reippaasti. Lannistumisen sijaan vanha superopportunisti kuitenkin totesi vain palaavansa jälleen eduskuntaan. Väyrynen on kuin kissan ja jonkin yksisoluisen loisorganismin risteymä: putoaa aina jaloilleen ja siitä on käytännössä mahdoton hankkiutua eroon.

Vanhanen hävisi Väyryselle. Oman puolueen vanha tekijä veti monessa kohussa ryvettyneestä Lautakasa-Vanhasesta reippaasti ohi. Vielä Keskustan vaalivalvojaisissa spiikkeri yritti vakuutella yleisöä: ”Eihän täällä ole laimeeta? Eihän yhtään ole?” Kyllä: laimeata oli.

Torvalds hävisi kaikille. Tämä olisi mukava tulkita yksimieliseksi Natoon liittymisen vastustukseksi, mutta tosiasiassa Naton kannattajat äänestivät Niinistöä, koska tiesivät tämän olevan Nato-miehiä, tai Haavistoa, jos omasivat jonkinlaisen heikon sosiaalisen omatunnon. Torvaldsilla ei ollut siinä pöydässä mitään uskottavaa tarjottavaa.

Eniten hävisimme tietenkin sinä ja minä. Tätä tuskin tarvitsee kenellekään erikseen selittää.

* * *

Tarkkasilmäinen huomasi, että joku tästä jäi vielä pois — Suomen eduskuntavasemmisto, joka ennustetusti sai surkeimman vaalituloksen pitkiin aikoihin.

Kyllönen ja Haatainen jäänevät historiaan ehdokkaina, jotka keräsivät huonoimman yhteisen vasemmiston kannatuksen koskaan presidentinvaaleissa. Onnistuivat siis reippaasti alittamaan jopa ryvettyneiden Arhinmäen ja Lipposen ennestään alhaiset rimat.

Samalla useiden kommunistien avoin ja häpeilemätön hyppääminen taantumusporvari Väyrysen kelkkaan tiedetään.

Mistä nämä ilmiöt johtuvat? Nähdäkseni oikeiston täydellisestä ylivallasta yhteiskunnallisen keskustelun ja ajattelun määrittäjänä, siis oikeistohegemoniasta.

Aivan yhtä paljon kuin oikeiston hegemoniasta kertoo Niinistön uskomaton ylivalta kaikkiin muihin ehdokkaisiin nähden, sekä se, että hänen äänekkäimmät haastajansa tulivat hekin oikealta, samaten siitä kertoo vasemmiston käytös näissä vaaleissa.

Vasemmiston piirissä elää sellainen ylpeä harhakuva, että oikeistohegemonia on jotain joka tapahtuu tuolla jossain, rahvaan parissa. Tosiasiassa se vaikuttaa myös vasemmistopuolueiden sisällä – ja voimakkaasti. Demareista kommunisteihin.

Miten muuten voidaan selittää, että esim. Kyllönen, jolla olisi ollut tuhannen taalan paikka esiintyä työväen protestiehdokkaana, otti kampanjasivuilleen heti alkuun kehut EK:n pahimmalta porvarilta Häkämieheltä, ja vielä vaalivalvojaisissa tyytyi selittämään, että huono tulos johtuu itse asiassa siitä, että Niinistöllä ja muilla ehdokkailla on ollut ”samat teemat” kuin hänellä? Alusta loppuun viesti oli luokkasovun viesti taistelevan viestin sijaan.

Samaten kiiruhtivat tyhjänpäiväisen mutta sitäkin kalliimman kampanjan tehneet demarit, välittömästi vaalituloksen selvittyä, julistamaan: itse asiassa tämä oli meidän suuri voittomme, sillä presidentti Niinistö on tullut meidän linjoillemme!

Kaikki se kertoo siitä, että oikeiston ajatuksia ei nähdä enää vasemmiston piirissäkään vastustajan ajatteluna vaan normaalina ajatteluna, ikään kuin oletusasetuksena – jopa ajatteluna, joka voidaan häpeilemättä ottaa omiin nimiin.

Ja mikä karmivin ajatus: pelkään saman oikeistohegemonian tarkoittavan Vasemmistoliiton piirissä taas arviota, että Kyllönen oli itse asiassa liian radikaali, että puhui liian suoraan ja sanoi liian ilkeästi Soinillekin tantraseksistä, haastoi hegemonian liikaa eikä liian vähän, ja siksi vieraannutti myyttisen ”tavallisen” äänestäjän.

Milloin tämä itseään ruokkiva syöksykierre saataisiin pysähtymään? Milloin ryhdyttäisiin jälleen tekemään häpeilemätöntä, omaehtoista, vasemmistolaista luokkapolitiikkaa?

Luottamuspula

Tänä vuonna kohdallani olisi tullut täyteen kymmenen vuotta Suomen kommunistisen puolueen jäsenenä — ja vieläpä komeasti SKP:n 100. juhlavuonna.

Ilmoitin kuitenkin eilen eroavani puolueen keskuskomitean ja samalla koko puolueen jäsenyydestä luottamuspulan johdosta.

Päätökseni on kypsynyt nykyiseen muotoonsa viimeisen vuoden aikana, ja yritän avata sen taustoja tällä kirjoituksella. Siihen sisältyy lyhyt henkilökohtainen poliittinen historiani ja kuvaus viime päivien tapahtumista.

***

Vappuna 2012 Yle halusi haastatella aitoa kommunistia radioon. Haastattelija kysyi minulta, kuinka olen päätynyt puolueen jäseneksi. Vastasin, että olen päätynyt tähän vääryyksiä vastustamalla, ja katsomalla mihin se johtaa.

Ensimmäisen kerran minulle esitettiin kutsu puoluetoimintaan Vantaalla. Hiroshiman ydinpommituksen muistopäivänä järjestetyssä kauniissa tilaisuudessa joen rannalla eräs vantaalainen toveri kertoi, että on olemassa SKP:n Pääkaupunkiseudun posti- ja logistiikka-alan osasto, josta voisin olla kiinnostunut.

Olinkin. Sodan ja imperialismin vastaisuus ja marxilaisen teorian luokkakantaisuus kiinnostivat. Tuoreessa muistissa olivat Yhdysvaltain hyökkäykset Irakiin ja Afganistaniin, sekä niitä vastustaneet massiiviset mielenosoitukset.

SKP:n postilaisten puolueosasto, jonka epäkäytännöllisen juhlava nimi myöhemmin vaihtui puheissamme tuttavallisemmin KOM-Postiksi, sai minut myös kiinnostumaan ammattiyhdistystoiminnasta ja järjestäytymisestä työpaikallani, joka tuolloin oli vielä Suomen Postin varhaisjakelu. Osastollamme oli vahvat yhteydet postin suurille työpaikoille, se teki oikeaa luokkapolitiikkaa ja osastoon tuli jatkuvasti uusia jäseniä.

Kun minut myöhemmin valittiin osaston puheenjohtaksi, suhtauduin tehtävään äärimmäisellä vakavuudella. Ajattelin päässeeni keskelle juuri sellaista toimintaa, jota tässä ajassa tarvitaan.

***

Noista ajoista puolueen vaikutusvalta on kuitenkin vain typistynyt. Myös KOM-Postin toiminta on kokonaisuudessaan lakannut, vaaleissa ja ammattiyhdistysliikkeessä on jatkuvasti hävitty asemia ja aktiivien määrä nähdäkseni vähentynyt kasvun sijaan.

Nyt puolueen piirissä kauhistellaan tätä ja painotetaan, että tarvitaan jäsenhankintakampanja. Kato ei kuitenkaan nähdäkseni johdu siitä, etteikö puolueesta olisi kiinnostuttu. Itse asiassa puolueeseen on jatkuvasti tullut uusia nuoria toimijoita. Ongelmana on vain, että he ovat myös useimmiten lähteneet pois jonkun ajan kuluttua.

Itse en pitkään ymmärtänyt tämän syytä. Arvostamani toverit vetäytyivät yhtäkkiä kaikessa hiljaisuudessa pois toiminnasta. Puolueen piireistä heistä saatettiin puhua epäkunnioittavasti ja sivulauseilla: ”Sekin petturi…”

Mikä järkyttävintä, usealla tapaamallani ihmisellä oli itselläänkin tämä asenne. He saattoivat kertoa minulle: ”Tiedän olevani huono kommunisti…” tai ”Mitä sinäkin mahdat ajatella tällaisesta puolueen petturista.” Sanoin etten tietenkään ajattele sellaista.

Nyt olen itse vastaavassa asemassa, mutta anteeksi en pyytele.

***

Vielä hiljattain Ylen uutisartikkelissa politiikan tutkija Mikko Lahtinen mainitsi, että kommunismi kiinnostaa nyt ihmisiä, nimenomaan vaihtoehtona populistiselle, muukalaisvihamieliselle uusoikeistolle.

Uskon arvion pitävän paikkansa, sillä sellaista on nähty esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa radikaali vasemmisto ja kommunistit ovat erityisesti Trumpin valtakaudella liittoutuneet laajasti mm. Black Lives Matter -liikkeen kanssa. Keski-ikä monessa USA:n radikaalien keskusteluryhmässä vaikuttaa myös olevan lähempänä 16 vuotta kuin meikäläistä 60 vuotta.

Siirtotyöläisten ja evakkopakolaisten ulkomailla syntyneenä lapsena myös minä olen kokenut läheiseksi juuri kommunistisen ideologian vahvan internationalismin: eri maiden köyhillä on enemmän yhteistä toistensa kanssa kuin pomojensa. Se on voimallinen ajatus.

Kentällä SKP:n suhde ”oma kansa ensin” -tyyppiseen sosiaalisovinismiin on ollut tästä huolimatta ongelmallinen. Esimerkiksi juuri omassa puolueosastossani jatkui koko sen olemassaolon ajan tiettyjen ihmisten taholta vahva propagointi kärjistäen sen puolesta, että kansallisvaltiota on puolustettava, rajat laitettava kiinni, kerjäläiset kuriin ja siirtotyöläiset ulos.

Näkemykset eivät ole olleet puolueen valtavirtaa, mutta ne ovat olleet koko ajan olemassa, häiritsevinä ja ensialkuun omaa poliittista ajatteluanikin sumentavina.

Samankaltaisiin näkemyksiin törmäsin myöhemmin eri puolueiden väestä koostuvassa Vaihtoehto EU:lle -liikkeessä, johon petyin raskaasti.

***

Nämä ristiriidat olen onnistunut pitämään mielessäni taka-alalla, keskittyen puolueen hyviin aloitteisiin, erinäisiin joukkoliikkeisiin ja rauhanliikkeeseen osallistumiseen, kansainvälisen toiminnan seuraamiseen ja kriittisiin kirjoituksiin.

Etenin melko nopeasti puolueen keskuskomitean jäseneksi ja puolueen lehden, Tiedonantajan toimittajaksi.

Tiedonantajan toimittajana törmäsin toiseen harvinaisen ikävään piirteeseen puolueen piirissä. Suhtautuminen Venäjän valtioon oli monille kaikki muut kysymykset ylittävä aihe tavalla, joka lähenteli uskonnollista kiihkoa.

Jopa niin, että kun kirjoitin ja julkaisin aiheesta kriittisiä tekstejä, ruvettiin minusta levittämään kaikenlaisia salaliittoteorioita CIA:n agenttina, vihreiden soluttautujana, ja ties mitä muuta naurettavaa. Erityisen hilpeää tämä oli tietenkin siksi, että samaan aikaan vastapuoli tuomitsi minut luonnollisesti Venäjän trollina ja Putinin agenttina.

Tässäkään kysymyksessä ei ollut puolueen valtavirta, mutta kuitenkin selkeä puolueessa vaikuttava elementti, joka edelleen on olemassa.

***

Nyt presidentinvaalien yhteydessä nämä ideologiset epäselvyydet suhteessa sosiaalisovinismiin ja naapurin porvarivaltioon saavuttivat kipukynnyksen — ja menivät siitä reippaasti ohi.

Tämä sekaannus tiivistyy yhteen käytännön kysymykseen: vaikka keskuskomitea linjasi (omasta aloitteestani, muuten) selvästi, että puolue edellyttää presidenttiehdokkailta rasismin ja fasismin selväsanaista tuomitsemista, moni puolueen ylintä johtoa myöten lähti kampanjoimaan ”Kansalaispuolueen” ja kannattajayhdistyksen ehdokkaan Paavo Väyrysen puolesta.

Väyrynen on tietysti kaikille politiikan seuraajille tuttu, aivan omanlaisensa tapaus, joka menee milloin mihinkin suuntaan sen mukaan, mistä suunnasta politiikan tuulet puhaltavat. Eräs toveri totesikin, että hänen toiminnassaan pysyvää ja varmaa on ainoastaan yksi asia: että Paavo Väyrynen ajaa vankkumattomasti Paavo Väyrysen etua.

Olen itsekin julkisesti antanut tukea esimerkiksi Väyrysen aloitteelle kansanäänestyksen järjestämisestä eurojäsenyydestä, pitänyt sitä jopa merkittävänä ja tärkeänä poliittisena aloitteena.

Väyrysen perusteet tuollekin aloitteelle olivat tietenkin täysin porvarilliset ja pääoman etujen näkökulmasta kirjoitetut, ja painotinkin, että vasemmisto tarvitsee asiassa kirkkaan oman näkökulmansa, joka nimenomaan pohjautuu työväenluokan rajat ylittävään solidaarisuuteen. Siitä emme voi tinkiä.

***

Kun Väyrynen lähti rakentamaan omaa puolueprojektiaan, moni toivoi siitä vaihtoehtoa miljonääri-Sipilän johtamalle äärimmäiseen uusliberalismiin sitoutuneelle Keskustalle. Puhuttiin paluusta alkiolaisuuteen, Paasikiven-Kekkosen linjaan ja moneen muuhun turvalliseksi koettuun suomalaisen poliittisen historian ilmiöön.

Viimeistään kuntavaaleissa kävi selväksi, ettei tästä todellakaan ole kysymys.

talmudistit_Karoliina-Topelius-09032017-Facebook

Erään ”Terve Helsinki” -listalaisen ”tervettä” puhetta.

Jo ennestään taantumuksellisten ja oikeistolaisten Kristillisdemokraattien kyljessä Helsingissä esiintyvä Väyrysen ”Terve Helsinki” -lista keräsi riveihinsä niin ruokottomia antisemitistejä, antikommunisteja ja rasisteja, että jopa äärikonservatiiviset Kristillisdemokraatit joutuivat siivoamaan nämä häpeillen pois julisteistaan.

Yksi näistä Väyrysen listalaisista oli Suomi Ensin -liikkeen keskeinen aktiivi Laura Niitamo, jonka kuntavaalien ”vaaliteltta” Helsingin Rautatientorilla oli samaan aikaan MV-lehden ”päätoimittaja” Ilja Janitskinin kampanjateltta sekä kaikenkarvaisten rasistien tukileiri ja paikka, josta he järjestivät jatkuvasti provokaatioita ja hyökkäyksiä turvapaikanhakijoiden ”Oikeus elää” -mielenosoitusta vastaan.

Poliisi tutki mm. tapausta, jossa Niitamo tovereineen hyökkäsi kaasuaseella turvapaikanhakijaa vastaan. Lopulta teltta poistettiinkin poliisivoimin yleistä järjestystä haittaavana.

Tämä sama rasistijoukko kävi myös henkilökohtaisesti minuun itseeni käsiksi Rautatientorilla kuntavaalien alla — pääsin irti niskalenkistä vasta, kun toverini Heikki Ketoharju tuli estämään tilannetta.

Entä mitä teki Väyrynen? Irtisanoutui? Tuomitsi? Antoi kurinpalautuksen?

Ei. Hän valjasti poliittisen arvovaltansa antamalla nimeltä mainiten julkisen tukensa rasistiselle Suomi Ensin -liikkeelle ja samalla uusfasistiselle Suomen Sisulle, jonka jäsenen otti ”asiantuntijana” mukaan puolueensa maahanmuuttopolitiikkaa laatimaan.

***

Sen jälkeen Väyrysen toistuvissa vaatimuksissa on ollut maahanmuuttopolitiikan tiukentaminen, maahan otettavien pakolaisten määrän pienentäminen ja turvapaikanhakijoiden liikkumisen estäminen.

Näistä syistä, ja siksi ettei ulkomailla poliisilta piileskelevä Janitskin saanut omia kannattajakorttejaan kokoon presidenttiehdokkuutta varten, Suomi Ensin -jengi ryhtyikin julkisuudessa joulukuussa keräämään kannattajakortteja juuri Väyrysen presidenttiehdokkuutta tukeakseen.

Turussa Väyrysen kannattajakorttikeräystä puolestaan tuki kaupungin tunnetuin äärioikeistolainen ja nyrkkisankari Olavi Mäenpää.

vayrynenmaenpaa1_503_pi

Nämä kannattajansa Väyrynen on palkinnut hyvin jatkamalla presidenttitenteissä selväsanaisesti vaatimuksiaan rajakontrollista ja turvapaikanhakijoiden siirtämistä kokonaan Euroopan ulkopuolisille leireille. Väyrynen on signaloinnissaan jopa niin pitkällä, että kertoo haluavansa tehdä näissä asioissa yhteistyötä toisten ”kansallismielisten”, kuten Laura Huhtasaaren kanssa. Tätä yhteistyötä hän peräänkuuluttaa oululaisen raskaan sarjan rasistitrollin Junes Lokan videolla.

Tällainen mies ei nähdäkseni ansaitse minkäänlaista poliittista tukea kommunisteilta.

***

Juuri tästä syystä viimeaikaiset keskustelut julkisuudessa ovat olleet hyvin raskasta seurattavaa.

On ollut erityisen ikävää huomata, miten moni on ollut valmis ohittamaan puolueen keskuskomitean aiheellisesti tekemän linjauksen rasismiin puuttumisesta näissä presidentinvaaleissa.

Tätäkin masentavampaa on ollut huomata, että kun asiasta on huomautettu, ovat jotkut aivan puolueemme ylintä johtoa myöten kategorisesti kieltäytyneet keskustelemasta itse asiasta: siitä, että Väyrynen on todistettavasti antanut tukensa rasistiselle Suomi Ensin -liikkeelle ja uusfasistiselle Suomen Sisulle — ja sortuneet olkiukkojen rakenteluun, aiheen vaihtamiseen, panetteluun, nimittelyyn ja mustamaalaamiseen, siis suoranaiseen epärehellisyyteen todistellessaan, ettei kyseessä ole mikään ongelma.

Myös kaikenlainen salaliittoajattelu repesi valtoimeksi aivan keskuskomitean jäsenten puheita myöten. Eräiden mielestä Väyrysen kriitikot olivat jälleen salaa Sauli Niinistön, Pekka Haaviston tai — luonnollisesti — CIA:n asialla. Osalla Väyrysen puolustelu meni jopa niin pitkälle, että valokuva Mäenpäästä ja Väyrysestä poseeraamassa rinta rinnan oltiin valmiita julistamaan kuvamanipulaatioksi!

Ja kaikki tämä julkisesti sosiaalisessa mediassa, kaiken kansan nähtävillä.

Viime päivinä ovat minulta kysyneet monet toverit, ystävät ja läheiset järkyttyneinä: ”Voiko tämä olla todellista? Voivatko kommunistit aidosti olla tällä kannalla? Eivätkö he todellakaan välitä?”

Ja on ollut pakko vastata: tällaista ajattelua todellakin puolueessamme esiintyy.

***

Keskuskomitean sähköpostilistalla asiasta esitettiin seuraava arvio:

”Väyrynen edustaa vanhemmalle polvelle myös turvallista Kekkosen kautta. Yhteen aikaan kommunistit pitivät Väyrystä porvarina, joka kaikkein todennäköisimmin jatkaisi neuvostoystävyyttä Kekkosen linjalla. Vanhemman väen lienee vaikea uskoa Väyrysen muuttuneen äärioikeistolaiseksi tai edes äärioikeistolaisten sympatisoijaksi.”

Uskon tämän arvion olevan totuudenmukainen, jopa ymmärrettävä — muttei kuitenkaan millään tavalla hyväksyttävää.

Monen kohdalla kysymys voi varmasti olla myös ihan siitä, ettei ole seurattu ajankohtaista politiikkaa kovin tarkasti. Voi olla, että monelta jäi huomaamatta Väyrysen toiminta kuntavaaleissa ja puolueprojektiin pesiytyneet epäilyttävät tahot.

Toki sekin on jo itsessään melko ongelmallista, jos suomalaisen poliittisen puolueen ylimmän johdon jäsenet eivät seuraa suomalaisen politiikan tapahtumia.

***

Painotin omassa kirjallisessa vastauksessani, ettei tässä kyse ole enää mistään hypoteettisista skenaarioista tai arvuuttelusta. Kysymys on asioista jotka ovat jo tapahtuneet, jotka tapahtuvat parhaillaan.

Keskuskomitealle osoitetussa viestissäni kirjoitin seuraavaa:

Nämä ilmiöt eivät ole vain ”jossain tuolla” vaan ovat jo henkilökohtaisesti koskettaneet useita poliittisesti aktiivisia keskuskomitean jäseniä — kaikista lukemattomista muista ihmisistä puhumattakaan, jotka heitämme bussin alle jos lähdemme peesaamaan heidän sortonsa hyväksyvää ehdokasta.

Tänään olemme Suomessa poliittisessa tilanteessa, jossa uusnatsit ovat kuolettavasti pahoinpidelleet ihmisen maamme pääkaupungissa kirkkaassa päivänvalossa.

Olemme tilanteessa, jossa kokonaisia perheitä lennätetään kuolemanvaaraan poliisivoimin, satoja ihmisiä hukkuu jatkuvasti Välimereen ja Libyassa harrastetaan turvapaikanhakijoiden orjakauppaa länsimaiden katsoessa vierestä.

Olemme tilanteessa, jossa myös Suomessa vähemmistöjen kimppuun käydään sanoin ja teoin päivittäin arkielämässä, jossa muukalaisviha ja oikeisto on saavuttanut aivan uudenlaiset asemat, jossa uusfasistisen järjestön ykkösideologi oli vaarassa päätyä Suomen ulkoministeriksi juuri siksi, ettei tätä vaaraa otettu vakavasti.

Ja olemme tilanteessa, jossa eräästä SKP:n jäsenestä kiertää juuri tällä hetkellä lupaus tapporahoista äärioikeiston piirissä ja hänen kuvansa ja henkilötietonsa on julkaistu uusnatsien verkkosivulla.

Ei yksinkertaisesti voi olla niin, että joidenkin kuviteltu ja vanhasta muistista tuleva turvallisuuden tunne kävelee yli oikeiden ihmisten turvallisuuden tässä ajassa.

Väyrynen ei ole mikään Kekkonen; Väyrynen ei ole edes se Väyrynen, joka oli kuusi vuotta sitten. Hänen ”Kansalaispuolueensa” ei ole mikään viljelijöiden yhteiskuntaluokkaa laajasti edustava Maalaisliitto, vaan marginaalinen pienten ja suurten porvarien klubi, joka on ottanut siipiensä alle myös erittäin hämäriä äärioikeistolaisia virtauksia.

Se, miten fasismiin, rasismiin ja sosialisovinismiin reagoidaan ei ole mikään sivujuonne politiikassamme, ei mikään pikkujuttu jonka voi ohittaa abstraktien ulkopoliittisten ”suurten kysymysten” hyväksi. Se on aivan keskeinen tämän ajan ristiriita ja ongelma, joka tulee ainoastaan pahentumaan kapitalismin kriisien syventyessä.

Kommunisteilla ja Tiedonantajalla on pitkät ja tunnetut perinteet suomalaisen fasismin päävihollisina. Olemme olleet se voima joka Suomessa on herkimmin paljastanut fasistit ja armotta hyökännyt heitä vastaan, jopa niin että edelleen fasistien historiankirjoituksessa muistellaan ”tiedonantajalaisia” ja heidän laajaa vaikutustaan, joka sai mm. juuri presidentti Kekkosen aikoinaan irtisanoutumaan fasistien toiminnasta.

Jos kommunistinen puolue ei myös vuonna 2018 kykene ottamaan periaatteellista proletaarista, internationalistista, antifasistista linjaa vaan sortuu alhaiseen ja matalaotsaiseen opportunismiin – ohittaen jopa hyökkäykset omia jäseniään kohtaan puhumattakaan kaikkia muita vielä huonommassa ja vakavammassa tilanteessa olevia sorrettuja – silloin se on poliittisena projektina unohtanut täysin tarkoituksensa.

Näin kirjoitin, ja sitä tarkoitin.

***

Ennen minua keskuskomiteaa oli lähestynyt samasta aiheesta Kommunistisen nuorisoliiton johto.

Ennakkoon kokoukselle oli lähtenyt liiton laatima kirje, jossa keskuskomitealta vaadittiin vastausta puolueen jäsenten toimiin Väyrysen tukijoina, sekä vastausta puolueen suhtautumiseen Väyrysen edustamaan sovinismiin.

(Teknisenä sivuhuomiona: Kommunistinen nuorisoliitto ei ole puolueen oma järjestö, vaan itsenäinen yleiskommunistinen alle 30-vuotiaiden järjestö. Itse erosin järjestöstä ikäni velvoittamana vuoden 2017 alussa.)

Kirje oli sävyltään provokatorinen, ja siinä vaadittiin puoluetta suhtautumaan ankarasti poikkeamiin keskuskomitean linjasta: peräänkuulutettiin ”konkreettisia toimia puolueen kurin ja elinvoiman palauttamiseksi”.

Kirjeessä vaadittiin lopulta myös linjaa rikkovien jäsenten erottamista, tarvittaessa jopa puoluejärjestöjä puolueesta erottamalla. Tämä olisi luonnollisesti varsin järeä ja puoluetta hajottava toimenpide.

***

Kirje oli siis osittain ongelmallinen ja nuoruuden ehdottoman hybriksen tuotosta.

Sen ydin ja asia oli kuitenkin täysin kohdillaan: ei voi olla niin, että näin keskeisessä kysymyksessä SKP:n linja horjuu ja kenttä hajoaa joka suuntaan, vaikka asiasta on tehty yhdessä keskuskomitean linjaus. Ei voi olla niin, että nykyisessä tilanteessa puolueella ei ole yhteistä näkemystä sovinismista, rasismista ja fasismista, tai sen tukemisesta ja normalisoinnista.

Provokaationa kirje oli myös onnistunut, sillä se paljasti syviä ristiriitoja ja todella ongelmallista ajattelua keskuskomitean ja laajemmin puolueen sisällä.

Kysymys puoluekurista SKP:ssä on myös hyvä ja oleellinen.

Puoluekuriin suhtaudutaan puolueessa kahtalaisesti: toisaalta sitä ollaan kulissien takana valmiita vaatimaan äärimmäisesti ja ehdottomasti, jopa uhkaavasti ja asiattomasti, kun kyseessä ovat byrokraattiset ja hallinnolliset asiat — mutta kun kyseessä on ajankohtainen politiikka, yhtäkkiä yhdessä päätettyjä linjauksia voikin näköjään tulkita aivan miten sattuu, ja vakavammatkin irtiotot painetaan villaisella — ainakin, jos ne edustavat tiettyjen ihmisten mielipiteitä.

Lisäksi puolueessa esiintyy epäreiluja, näkymättömiä vallan rakenteita: osa ei ole osannut luopua saavuttamastaan vallasta, vaikka johto on uudistunut. Erikoisin piirre on, että valtaa esimerkiksi keskuskomitean kokouksissa käyttää edelleen merkittävällä tavalla entinen pääsihteeri Arto Viitaniemi. Tämä johtaa kiusalliseen tilanteeseen, jossa ajoittain käy epäselväksi, johtaako puoluetta entinen vai nykyinen pääsihteeri.

On sanottava, ettei tämä laisinkaan vastaa omaa käsitystäni laajaan demokratiaan pohjaavan puoluekurin tarkoituksesta ja merkityksestä, vaan on pikemminkin sen irvikuva.

***

keskuskomitea26850543_1790236014362571_4318411656010648042_o

Ilmeeni, kun…

Keskuskomitean kokous Pakilan työväentalolla 20.1.2018 alkoi puolueen eri työryhmien ”seiskaminuuttisilla”, joissa ryhmät raportoivat toiminnastaan.

SKP:n Turun piirijärjestön puheenjohtaja Tiago Silva esitti maahanmuuttopoliittisen ryhmän puolesta, johon myös itse kuulun, tiukkasanaista kritiikkiä puolueen jäsenten julkisesta toiminnasta presidentinvaalikysymyksessä. Tämän puheenvuoron voi lukea hänen blogistaan.

Seuraavaksi vuorossa oli varapuheenjohtaja Miguel Lopezin poliittinen tilannearvio.

Siinä väitettiin, ettei politiikkaa voi tehdä jotakin vastaan — siis profiloitua antifasistina tai antirasistina. Pitäisi myös välttää rasistien ja fasistien kutsumista rasisteiksi ja fasisteiksi, sillä se on nimittelyä.

Tätä ennen Lopez oli jakanut julkisuudessa toisten ihmisten kirjoittamia kannanottoja, joissa todetaan ettei ehdokkaista edes Huhtasaari ole syyllistynyt rasismiin, että valtamedia syyttä mustamaalaa näitä ”kansallismielisiä” ja ”patrioottisia” ehdokkaita, ja että asiaan huomion kiinnittäminen on ”kakaramaista”, henkisesti vajaata, ja niin edelleen.

Mielestäni varapuheenjohtajan tilannearvio ja toiminta julkisuudessa oli yksiselitteisesti väärin ja herätti paljon kysymyksiä — jos emme ole mitään vastaan, emmekö me sitten ole enää antikapitalisteja, anti-imperialisteja tai antimilitaristejakaan? — mutta kokouksen asialistaan merkittyä yleiskeskustelua poliittisesta tilanteesta ei käyty, vaan siirryttiin suoraan hallinnollisiin talousasioihin.

En näe tätä niinkään osoituksena pahasta tahdosta kuin nykyjohdon kokemattomuudesta: kokouksien aikataulut venyvät ja paukkuvat usein, jolloin tärkeiden asioiden käsittely jää epähuomiossa pois ajan ja ennakkovalmistelun puutteen vuoksi.

Tästä syystä käytin asiasta myöhemmin puheenvuoron asialistasta ohi, jossa tein selväksi erimielisyyteni. Lopez pahoitteli loukkaavia kommenttejaan julkisuudessa ja poisti ne, sekä yhdessä kokouksen muun puheenjohtajiston ja sihteeristön kanssa järjesti sunnuntaille aikaa poliittisen tilanteen ja KomNL:n kirjeen käsittelylle. Erosimme hyvissä väleissä.

***

Sunnuntaina alkanut poliittinen keskustelu olikin sitten täydellinen farssi.

Sen pääasialliseksi sisällöksi muodostui vastauksen laatiminen KomNL:n kirjeeseen, johon osa keskuskomitean jäsenistä oli edeltävänä päivänä laatinut vastausluonnoksen.

Vastausluonnos oli lyhyt, mutta selvä: siinä kiitettiin nuorisoliittoa palautteesta sekä aiemmasta hyvästä yhteistyöstä, todettiin että puolue on sitoutunut rasismin ja fasismin vastustamiseen, että puolue ryhtyy keskusteluihin jäsenistönsä kanssa, jotta jatkossa Väyrystä puolustavilta ulostuloilta vältytään, ja että jatkossa tarvitaan vasemmiston yhteistä fasismin vastaista toimintaa.

Puheenvuoroissaan puolueen varttuneempi väki teki kaikkensa ensin kirjeen hautaamiseksi: ”Ei vastata, merkitään vain tiedoksi”. ”Siirretään poliittisen toimikunnan käsiteltäväksi.”

Kirjeestä lähdettiin myös välittömästi esittämään salaliittoteorioita: sen väitettiin olevan samaan aikaan keskuskomitean sisäisen nuorisoklikin itselleen laatima, että kokonaan puolueen ja jopa KomNL:n ulkopuolisen agentin ”antikommunistinen” teksti, joka mukamas olisi myös vuodettu iltapäivälehdistölle mustamaalaustarkoituksessa.

Kun tämä ei mennyt läpi, ryhdyttiin vastauksen sisältöä murjomaan mitäänsanomattomaksi ja sellaiseksi, ettei se vastaisi laisinkaan KomNL:n esittämiin kysymyksiin. Paavo Väyrysen nimi ja viittaukset hänen yhteistyökumppaneihinsa vaadittiin poistettavaksi lukuisin kerroin, samoin vaatimukset vasemmiston yhteisestä fasismin vastaisesta toiminnasta.

Turun Kaija Kiesslingin käyttämän puheenvuoron mukaan puolue ei voi vaikuttaa rasismiin Suomessa alhaisen vaalikannatuksensa takia – mutta presidentinvaaleissa kuitenkin ilmeisesti voi. Tämä logiikka on täysin nurinkurista. SKP:n vaikutusvalta suomalaiseen ulkopolitiikkaan on marginaalista marginaalisempaa penkkiurheilua, mutta juuri työväenliikkeen rasismin vastaiseen ruohonjuurityöhön meillä olisi paljon annettavaa.

Selkeiten vastustuksensa ilmaisi Arto Viitaniemi, jonka mukaan Väyrysen taakse ei kanavoidu ”laisinkaan” rasistien tukea, että Väyrynen ei laisinkaan ole syyllistynyt sovinismiin, tai merkittävässä määrin tehnyt yhteistyötä tuomittavien tahojen kanssa, ja että kysymys hyvistä suhteista Venäjän valtioon on presidentinvaaleissa tärkeintä.

Myös useissa muissa puheenvuoroissa toistui käsitys siitä, että rasismin ja fasismin vastustaminen on merkitykseltään ja poliittiselta painoarvoltaan vähäisempää kuin esimerkiksi Naton vastustaminen.

Lukuisissa nuoremman väen puheenvuoroissa oltiin eri mieltä: niissä Naton, uusliberalismin ja rasismin vastustaminen koettiin toisistaan erottamattomaksi kolmiyhteydeksi. Yhtä ei voi olla ilman kahta muuta, tai mennään pieleen.

***

Kokouksessa siis avoimesti asetuttiin sille kannalle monelta taholta, ettei Väyrysen politiikka ole ollut sovinistista. Nähdäkseni arvio on rajussa ristiriidassa todellisuuden kanssa.

Järkyttävämpää oli ainoastaan kokousväen yleinen huono käytös. Puheenvuorojen päälle puhuttiin, toisiin keskuskomitean jäseniin suhtauduttiin alentuvasti ja epätoverillisesti sekä pahantahtoisia epäilyjä esittäen.

Esimerkiksi rasistien ja fasistien väkivallan uhan alle joutuneille tovereille heiteltiin surkeimman Facebook-trollauksen tasoisia välikommentteja: ”Olisit lyönyt ensin!” ”Taidat itse olla rasisti!” ym. häpeällistä ilveilyä.

Oli suunnattoman ironista, miten samaan aikaan kokouksessa järjestettiin 80 vuotta sitten ammutuille tovereille hiljainen hetki, mutta tässä elämässä tänään uhan alla olevien tovereiden tilanteelle naureskeltiin ja väännettiin vitsiä.

Nokian kaupunginvaltuutettu Pauli Schadrin reagoi puolestaan vaatimalla nuorisoliittoa ”ulos puolueesta” (jota se jo on) ja toteamalla, että nuorten ymmärtämättömyys politiikasta johtuu siitä, ettei kukaan heistä käy töissä.

Kohtuullisen erikoinen ja paljon puhuva näkemys erityisesti nyt, kun juuri työttömät ovat hallituksen kovan hyökkäyksen kohteena!

***

Lopulta kahden tunnin vääntämisen jälkeen saatiin kirjallisessa vastauksessa todettua, ettei Väyrynen ole irtisanoutunut rasismista ja fasismista.

Tämänkin yhteydessä Viitaniemi pisti kuitenkin keskuskomitean kehumaan Väyrysen toimintaa ja kantoja, joka jätti hyvin avoimeksi kysymyksen, ollaanko lopulta Väyrysen kannalla vai ei, ja onko tuen antaminen jatkossa hyväksyttävää.

Vastapainoksi yritin vielä saada vastauksen loppuun yksiselitteisen kirjauksen: ”Keskuskomitea ei hyväksy Väyrysen maahanmuuttopoliittista linjaa.” Tämä vaadittiin välittömästi poistettavaksi. Tässä vaiheessa poistin itseni kokouksesta: sietokykyni oli täysin ylitetty.

Välittömästi tämän jälkeen hyppäsin linja-autoon ja ilmoitin julkisesti eroavani Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitean jäsenyydestä.

Ristiriidat ovat yksinkertaisesti liian syvät, jotta yhteistoiminnan edellytyksiä puolueen sisällä olisi. Ja kun tähän yhdistyy asiaton, epärehellinen ja henkisesti haavoittava käytös, en näe että keneltäkään voisi vaatia moisen sietämistä.

Moraalini ei taivu jatkamaan puolueessa, jossa laajasti ollaan valmiita hylkäämään kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat ihmiset ja hyökkäysten kohteeksi joutuneet toverit porvaripoliitikon hyväksi, vain siksi että tämä on luvannut ylläpitää hyviä suhteita Venäjän valtioon. Minun on pystyttävä katsomaan puolisoani, läheisiäni ja tovereitani silmiin.

Vääryyksien vastustaminen vei minut siis aikoinaan puolueen jäseneksi, ja kuljettaa minut nyt sen piiristä pois. Myönnän olevani syvästi pettynyt ja järkyttynyt, mutta samalla helpottunut, jopa toiveikas. Tästä alkaa uusi aika.

SKP:ssä on mukana edelleen monia tovereitani, joiden toimintaa arvostan varauksetta. Heille toivon kaikkea tukea ja jaksamista. Heidän ja koko suomalaisen työväenliikkeen takia toivon myös, että puolueen sisäinen kulttuuri vielä joskus tervehtyy, ennen kuin viimeinen sammuttaa valot. Sitä ennen poliittinen toimintani kommunistina jatkuu muualla.

Np. Kumikameli – Vanhat valkeat miehet

”Marginaali” vs. työväenluokka

Tiedonantajassa on esitetty vaaliarvioita. Viimeisimmässä numerossa (16/21.4.2017) keskuskomitean jäsen, toveri Pauli Schadrin Nokialta esittää oman näkemyksensä.

Jutussa on paljon sellaista, jonka voi allekirjoittaa.

Emme ole riittävän hyvin ymmärtäneet sitä, että myös työelämässä on tapahtunut suuria muutoksia, koska kosketuspintaa nykypäivän työväestöön ei ole. Meidän on laskeuduttava tavallisen ihmisen tasolle ja nostettava statustamme pienituloisten, työläisten ja eläkeläisten silmissä: silloin olemme puolueena uskottava ja vakavasti otettava vaihtoehto.

Tämä on täysin oikein.

Juuri uskottavuus ja vakavastiotettavuus ovat keskeinen ongelma, johon on pyrittävä pureutumaan. Äänestystuloksen perusteella on todettava suoraan, että tällä hetkellä puolueemme ei ole erityisesti uskottava äänestäjien silmissä missään segmentissä. (Ja tämän ymmärtäminen onkin oleellista: ei missään segmentissä.)

Kysymys onkin sitten asetettava, kuinka uskottavaksi tullaan?

* * *

Schadrin esittää tekstissä seuraavaa ainakin yhdeksi syyksi puolueen ongelmaan. On keskitytty liikaa ”vähemmistöihin”:

– Nyt jokaisen on katsottava rohkeasti peiliin. SKP ei voi olla pelkästään vähemmistöjä varten ja puolueessa keskitytäänkin nykyisin aivan liikaa vähemmistöjen etujen ajamiseen: mistään muusta ei nykyisin puhuta ja kirjoiteta kuin vähemmistöjen oikeuksista.

Ensinnäkin on minusta todettava, että tältä väitteeltä puuttuu pohja.

Vaalikampanjan aikana esimerkiksi verkkosivuillamme julkaistuissa teksteissä puhuttiin lähes yksinomaan työstä/työttömyydestä, sotesta ja asukasdemokratiasta, sekä kansainvälisestä politiikasta. ”Vähemmistöjen oikeudet” eivät tulleet juuri lainkaan esiin, ehkä muutamaa kannanottoa lukuunottamatta.

Missä vähemmistöt meillä sitten mainitaan? Käytännössä juhlapuheissa abstraktilla tasolla, ja muutamien puolueen jäsenten (mukaanlukien puheenjohtaja) puheissa ja kirjoituksissa.

Onko ymmärrettävä niin, että jos nämä kannanotot olisivat jääneet sanomatta ja kirjoittamatta, ääniä olisi satanut joka ikkunasta? Mielestäni näin ei voida sanoa.

* * *

Viestintäämme voidaan kyllä kritisoida yleisestä fokuksen puutteesta ja amatöörimäisyydestä. Tämä on asia johon pitää palata toisessa keskustelussa.

Lisäksi voidaan aivan oikein sanoa, ettemme ole tarpeeksi profiloituneet työväenpuolueena käytännön kamppailussa. Se pitää paikkansa; yhteytemme ammattiyhdistysliikkeeseen ja työpaikkatasolle ovat heikot.

Mutta minusta on täysin virheellinen ajatus, että olisimme puuttuneet liikaa johonkin kysymykseen.

Päin vastoin emme ole tarpeeksi sekaantuneet näihinkään yhteiskunnallisiin kysymyksiin niin, että jokainen joka miettii feminismiä, sukupuolivähemmistöjen oikeuksia, tai vaikkapa maahanmuuton kysymyksiä, törmäisi väistämättä kommunisteihin. Emme ole mukana minkäänlaisena voimana yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun nämä aiheet nousevat esiin.

Tosiasiassa olemme näissäkin kamppailuissa lähes täysin paitsiossa.

* * *

Schadrin jatkaa:

– Minulla ei ole mitään marginaalissa olevia ihmisiä vastaan, mutta…

Tässä on välttämättä esitettävä protesti: AUTS. Ei näin. Ei koskaan näin, hyvät toverit. Tämä on niin laajalti tunnettu rasistien käyttämä retorinen keino, että sillä on olemassa oma artikkelinsa argumentaatiovirheiden kaanonissa, ja se on yleinen pilkan kohde. Älkäämme edes vahingossa sortuko tähän.

… toiminnan painopistealueen on oltava duunareissa, eli kaikissa niissä, jotka lukeutuvat työväenluokkaan: työväestön etujen ajaminen on SKP:n tärkein tehtävä!

Tämä on sinällään totta, mutta on ristiriidassa aiemmin sanotun kanssa.

Jos ja kun työväenluokka ei koostu vain valkoisista kantasuomalaisista heteromiehistä, vähemmistöjen etujen ajaminen on tällöin välttämätön osa koko työväen etujen ajamista.

* * *

Vielä kovemman tulkinnan Schadrinin ajatuksista esitti aiemmin julkisuudessa toveri Erno Laitinen, joka summasi Facebook-kirjoituksessaan 16.4. piirikomiteassa käytyä keskustelua seuraavasti:

Me emme ole feministi puolue, emme saamelaisten puolue, emme maahanmuutto puolue, emme eläin puolue jne (näin vapaasti muisteltuna). kaikki asiat ovat tärkeitä, mutta meidän mitää muistaa taustamme! ME OLEMME TYÖVÄEN PUOLUE SKP! Ja siihehen meidän tulee profiloitua! Marxismi-Leninismi kunniaan! Itse pidän itseäni Juchelaisena että Hoxsalaisena!

Edelleen: Jos ja kun proletariaattiin kuuluu myös naisia, saamelaisia, maahanmuuttajia, seksuaalivähemmistöjä jne. jne. ei proletaarinen puolue voi olla proletaarinen jos se ei myös ole heidän puolueensa.

* * *

lenin_legalized

Laitinen nostaa ulostulossaan esiin Leninin.

Mitä hän sitten olisi saattanut tähän sanoa?

Leninin laajalti tunnetussa pamfletissa Mitä on tehtävä käsitellään juuri näitä kysymyksiä.

Tuolloin Venäjän sosialidemokraattinen (myöhemmin sosialistinen/kommunistinen) liike oli vasta muotoutumassa, ja käytiin debattia siitä mihin aiheisiin työväenpuolueen tulee keskittyä.

Venäläisten sosialidemokraattien keskuudessa vaikutti ”ekonomisteja”, jotka halusivat nostaa vain työväen paremman toimeentulon, siis taloudellisen taistelun, puolueen kärkiteemaksi.

Lenin oli juuri tätä ajatusta vastaan. Hänen mielestään tuli mieluummin ottaa mallia Saksan sosialidemokraateista, jotka sekaantuivat kaikkiin yhteiskunnan kysymyksiin – jopa sellaisiin jotka eivät suoraan koske työväkeä – koska vain sitä kautta olisi mahdollistua profiloitua uskottavana edistysvoimana, riistää se maine vallitsevalta ideologialta.

Lenin kirjoittaa:

Katsokaa esimerkiksi Saksan sosialidemokratiaa, jolta meidän »ekonomistimme» haluavat omaksua vain sen heikot puolet. Miksi ainoakaan poliittinen tapahtuma Saksassa ei mene ilman, ettei se voimistaisi jatkuvasti sosialidemokratian arvovaltaa ja vaikutusta? Siksi, että sosialidemokratia arvioi tämän tapahtuman aina muita vallankumouksellisemmin, puolustaa ensimmäisenä kaikkia vastalauseita mielivaltaa vastaan.

Se ei tuudittele itseään järkeilyillä, että taloudellinen taistelu sysää työläiset heidän oikeudettomuuttaan koskevan kysymyksen eteen ja että konkreettiset olot sysäävät työväenliikettä kohtalokkaasti vallankumoukselliselle tielle. Se sekaantuu kaikkiin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän aloihin ja kaikkiin kysymyksiin, siihenkin kysymykseen, miksi Vilhelm ei vahvistanut porvarillista edistysmielistä henkilöä kaupungin pääksi (meidän »ekonomistimme» eivät ole vielä ehtineet valistaa saksalaisia, että se on asiallisesti kompromissi liberalismin kanssa!), samoin sellaisiin kysymyksiin kuin lain laatiminen »siveettömiä» teoksia ja kuvituksia vastaan, hallituksen vaikutus professorien valintaan ym. jne.

Kaikkialla he ovat kaikkia muita edellä nostattaen poliittista tyytymättömyyttä kaikkien luokkien keskuudessa, ravistellen hereille unisia, kannustaen jälkeenjääviä, antaen kaikinpuolista aineistoa proletariaatin poliittisen tietoisuuden ja poliittisen aktiivisuuden kehittämiseksi. Ja tulos on se, että eturivin poliittista taistelijaa alkavat kunnioittaa jopa tietoiset sosialismin vihollisetkin, ja tärkeä asiapaperi joutuu usein jollakin ihmeellisellä tavalla ei ainoastaan porvarillisista, vaan vieläpä byrokratian piireistä ja hovipiireistäkin »Vorwärtsin» toimitushuoneistoon.

* * *

Leninin pointti oli että vasta sitten kun yhteiskunnan jokaisessa taistelussa törmää kommunisteihin jotka ovat aina parhaiten, johdonmukaisimmin, ja edistyksellisimmin ajamassa tuota asiaa eteenpäin, vasta silloin tavoitellaan hegemoniaa. Silloin on pahimpien porvarienkin tunnustettava, kuten Manifestissa sanotaan, että kommunismi on jo itsessään voima, jolla on jotain omaehtoista sanottavaa ja annettavaa, jota on kunnioitettava.

Lyhyesti sanottuna: silloin ollaan uskottavia.

Nyt ei olla tässä tilanteessa. Ei vähemmistöjen eikä enemmistöjen suhteen.

Itse olen pikemminkin käynyt vaalien alla keskusteluja proletaarien kanssa, jotka edustavat eri vähemmistöjä (ja enemmistöjä! vrt. naisasialiike) joissa heidän kysymyksensä on ollut, mitä SKP oikeasti on tehnyt heidän puolestaan. Esimerkiksi pääkaupunkiseudulla rasismin nousu on todella vakava ja elämää rajoittava juttu monille – ja nimenomaan monille proletaareille.

Rehellisyyden nimissä olen joutunut vähän miettimään, mitä esittää, missä me oikeasti olemme näiden vähemmistöjen ja enemmistöjen puolella. Missä on meidän antirasistinen toimintamme? Onko sitä ollenkaan?

Jos meillä olisi oikeasti esimerkiksi nyt vaikkapa seksuaalivähemmistöjen asiaa ajamassa joku toveri niin ytimessä, että hänet tunnettaisiin siitä laajalti valtakunnan tasolla, se olisi todella kova ja tärkeä juttu koko puolueen arvovallalle. Mutta on tunnustettava että emme ole tässä asemassa.

Leniniläisittäin on todettava, että olemme siis liian kaukana vähemmistöjen puolustamisesta, emme liian lähellä.

Saman kritiikin voimme tietenkin esittää palkkatyöläisten ym. puolustamisessa. Olemmeko oikeasti siellä missä köyhälistö, alaluokat, keskiluokka taistelevat toimeentulostaan? Törmääkö siellä kommunisteihin?

Jos ei, ei ole väliä mitä sanomme, vaikka hylkäisimme kaiken puheen vähemmistöistä ja julistaisimme olevamme keskiluokkaisen valkoisen ydinperheen puolue. Tosiasiassa julistuksiamme ei tulla edes lukemaan.

* * *

actual15977242_1854503341437176_4190237033008606072_n

Käsite jota tässä keskustelussa ei lausuta ääneen on identiteettipolitiikka.

Radikaalivasemmistoa jakavassa kysymyksessä on kyse seuraavasta vastakkainasettelusta: asetetaanko luokka aina etusijalle, vai onko luokka vain yksi sorrettu identiteetti muiden joukossa?

Äärimmäisyyksiin vietynä kumpikin ajattelutapa johtaa kummallisiin lopputuloksiin. Jos meiltä puuttuisi vahva luokkanäkökulma, voisimme esimerkiksi kannustaa kokoomuslaista naisehdokasta presidentiksi, koska olemme feministinen puolue.

Jos taas näemme vain luokan, on vaara, että ummistamme silmämme kaikilta muilta sorron muodoilta, jotka eivät ole eksplisiittisesti luokkasortoa.

Tällöin ei ymmärretä, että osa työväenluokasta voi olla etuoikeutetussa asemassa muuhun työväenluokkaan sukupuolensa, etnisyytensä, jne. johdosta – että järjestelmä muodostaa työväenluokan sisälle hierarkioita.

Marxilaisittain vain työväenluokka voi olla vallankumouksellinen luokka, ja se on pidettävä aina mielessä. Mutta työväenluokka ei voi voittaa ilman yhtenäisyyttä.

Siksi tarvitaan kokonaisvaltaista yhteiskunnallisten suhteiden hahmottamista, ja ymmärrystä miten erilaiset sorrot kytkeytyvät tuotannon perustaan. Se tarkoittaa, että henkilökohtaisen identiteettikysymyksen sijaan nähdään sukupuoleen, etnisyyteen, jne. perustuva sorto kaikki saman järjestelmän erottamattomina ominaisuuksina, joita kaikkia vastaan on taisteltava.

Marxilaisessa feminismissä naiset eivät voi vapautua ilman työväenluokan vapautumista – ja toisinpäin. Marxilaisessa antirasismissa … ja niin edelleen.

* * *

Tässä vaiheessa kaikille lienee käynyt selväksi, että olen hyvin pettynyt tällaisiin julkisiin ulostuloihin, joissa ”marginaalit” ja työväenluokka asetataan vastakkain.

Oli tarkoitus sitten mikä hyvänsä, käytännössä tässä sanotaan suoraan isolle joukolle ihmisiä, että SKP ei ole sinun puolueesi, vaan ”oikeiden” tai ”aitojen” työläisten.

Se on itsessään identiteettipolitiikkaa, jossa tavoitellaan myyttisen valkoisen tehdastyöläismiehen identiteettiä. Paradoksaalista kyllä, tämä kertoo juuri aiemmin julkituodusta ongelmasta: puolueen etääntymisestä siitä, mitä työväenluokka tosiasiassa on.

Erno Laitiselle eräs äänestäjä kommentoi:

’Me emme ole feministi puolue, emme saamelaisten puolue, emme maahanmuutto puolue, emme eläin puolue jne’ Olette työläisten puolue, joo, se tiedetään, mutta tuohon kategoriaan sujahtaa aika moni vähemmistöön kuuluva. En itse kuulu Suomen kommunistiseen puolueeseen, mutta kuntavaaleissa SKP:läistä äänestäneenä tällaiset ranttaukset eivät rohkaise äänestämään uudestaan.

Onko meillä todella tällaiseen varaa? Olemmeko todella niin suosittuja, että ei haittaa, jos nämäkin (työväenluokkaiset!) äänestäjät ja kannattajat menetetään?

Mielestäni näin ei todellakaan ole.

Jälkipyykkiä: Syrjinnän vaalit

Maaliskuun lopulla vaalikiireiden keskellä allekirjoittaneella oli kunnia tulla valituksi Kansan Radioliitto ry:n uuteen hallitukseen DSL:n edustajana.

LähiradioYhteisöradiotoiminnan ja monipuolisen ohjelmatuotannon lisäksi Kansan radioliitto toimii käytännön sananvapauden ja viestintädemokratian laajentamiseksi sähköisessä joukkoviestinnässä, tukee vähäosaisten väestöryhmien äänen kuulumista mediassa ja edistää mediakriittistä keskustelua.

* * *

Liittokokouksessa kiinnitimme kriittistä huomiota tiedotusvälineiden liikaa ohjailevaan rooliin kuntavaaleissa.

Vaaleihin mentäessä helmikuussa 2017 Suomessa oli kaikkiaan 16 rekisteröityä puoluetta. Näistä kuitenkin vain puolet päästettiin ääneen tiedotusvälineissä tasavertaisina vaihtoehtona vaalitenteissä, mielipidekyselyissä ja muussa uutisoinnissa.

Kansan radioliitto muistutti, että Yleisradio on lailla ja kaupalliset sähköiset mediat toimilupaehdoilla velvoitettu vaalipuolueiden ja -listojen tasapuoliseen kohteluun, mutta käytännössä ne eivät sitä tee. Eduskuntapuolueet on nostettu mekaanisesti erityisasemaan, vaikka kuntavaalit ovat eri vaalit, ja ennen vaaleja kaikilla on 0 ääntä.

Aiemmin samasta asiasta Suomelle on antanut huomautuksen ETYJ:n vaaliorganisaatio ODIHR.

Tuolloin annettiin moitteet nimenomaan siitä, että eduskunnan ulkopuoliset puolueet eivät saa riittävästi näkyvyyttä julkisuudessa. ODIHR totesi eduskuntapuolueiden saavan valtionavustuksia ja runsaasti julkisuutta muun muassa valtiollisen yleisradioyhtiön vaalitenteissä.

syrjint17504371_156825174839511_3931427205698510224_o

* * *

Alkuun on todettava, että kaikkien tiedotusvälineiden osalta kyseessä ei välttämättä ole niinkään paha tahto kuin luutuneen ja asenteellisen maailmankuvan myötä syntynyt sokeus, jossa eduskunnan ulkopuolisia puolueita ei yksinkertaisesti nähdä.

Absurdina esimerkkinä Helsingin Sanomat toteutti kaksi vuotta sitten erityisen ”mediakoneen”, jonka tarkoitus oli selvittää puolueiden syrjintää tiedotusvälineissä. Ironista kyllä, tästä koneesta oli jätetty pois osa puolueista, jolloin se itsessään oli konkreettinen puoluesyrjinnän muoto.

Erityisesti kuntavaaleissa tämä asetelma johti usein omituisiin tilanteisiin ja keinotekoisiin jaotteluihin. Mainita voi vaikkapa helsinkiläisen Bassoradion 29.3.2017 järjestetty ”astetta rennompi vaalipaneeli”, josta oli jätetty pois yksi helsinkiläinen valtuustopuolue, SKP. Sen lisäksi kuusi muuta ehdolla olevaa puoluetta oli jätetty kutsumatta.

Bassolle on annettava siitä pisteet, että kun kuuntelijat nostivat aiheesta äläkän, virhe korjattiin ja myös ns. ”ug-puolueiden” raati järjestettiin — tosin varsin myöhäisellä ajankohdalla ja ilman pahempaa mainostusta.

Ilmiö toistui myös esimerkiksi vaalipaneeleissa ja vetoomuksissa. Pahimmillaan syrjintää vastustavat ihmisoikeusjärjestöt syyllistyivät itse poliittiseen syrjintään antaessaan ymmärtää, että vain eduskuntapuolueilla on kuntavaaleissa väliä.

Häkellyttävä oli myös Suomen lukiolaisten liiton yhteistyössä jättikorporaatio Microsoftin (!) kanssa opiskelijoille järjestämä tulevaisuuden koulua pohtiva #koulu17-keskustelu, josta tuttuun tyyliin puuttui puolet vaalien puolueista. Heidän tilalleen oli sijaan nostettu Microsoft Oy:n edustaja paneeliin tasavertaisena politiikan tekijänä!

* * *

Voidaan pelata muna vai kana -peliä ja kysyä, synnyttääkö tämän asenteen media, vai heijastaako media vain tätä laajalle levinnyttä asennetta.

Selvää on kuitenkin, että julkisesti omistettu Yle käyttää merkittävää valtaa mielipiteiden muodostamisessa ja yhteiskunnallisten asenteiden kehityksessä. Ylellä on siksi erityinen vastuu objektiiviseen ja puolueettomaan tiedonvälitykseen, erityisesti vaalien yhteydessä.

Tällöin juuri Ylen kohdalla puoluesyrjintä näyttäytyy erityisen räikenä ja ikävänä. Kuntavaalikoneensa kautta Ylellä oli käytössä laaja ja mielenkiintoinen aineisto, mutta siitä tarjoiltiin yleisölle johdonmukaisesti vain puolet. Uskon, että tämä johti Ylen uutisoinnissa jopa suorastaan virheellisen tiedon välitykseen.

Viittaan tällä Yle Uutisten julkaisemiin tutkimuksiin, joista uutisoitaessa toistuvasti asetettiin Vihreät ja Perussuomalaiset vaalien äärimmäisiksi vastapäiksi.

Näin otsikoitiin Ylellä sekä maahanmuutto- että ympäristökysymyksissä. Artikkelit tarkemmin lukemalla käy kuitenkin ilmi, että puolet puolueista kantoineen jäävät esittelemättä. Vain eduskuntapuolueiden prosentit esitellään, ja lukijalle jää täysin epäselväksi, vastaako otsikko todellisuutta, vai vain vertailua eduskuntapuolueiden välillä — eli onko se kirjaimellisesti puolitotuus.

Todellako esimerkiksi radikaaleista ympäristökannoistaan tunnettu SKP tai tuore haastaja Eläinoikeuspuolue jäivät maltillisten Vihreiden taakse ympäristökysymyksissä?

Maahanmuuttoartikkelissa lanseerattiin myös omituinen uusi käsite ”valtakunnalliset puolueet”, jolla jälleen viitataan eduskuntapuolueisiin. Tosiasiassa kaikki Suomen puoluerekisterissä olevat puolueet ovat valtakunnallisia. Epäselvän uutisoinnin ansiosta lukijoille saattoi nyt välittyä kuva, ettei näin ole, joka on puhdas virhetieto.

* * *

Yle toteutti lisäksi jokaisesta eduskuntapuolueesta ”puoluepäivän”, jossa yksi päivä omistettiin pelkästään yhden puolueen ja heidän ”ihannekuntansa” esittelylle, puolueen edustajien haastatteluille, puolueesta kertoville uutisjutuille, ja niin edelleen.

”Muut puolueet” esiteltiin Ylellä vasta, kun ennakkoäänestys oli ollut käynnissä kaksi päivää – ja kaikki puolueet saman päivän aikana. Se tarkoitti, että peräti seitsemän puolueen esittely oli radiossa ängetty yhteen tuntiin, eikä aika television puolella ollut sen merkittävämpi.

Kun näissä vaaleissa oli mukana vielä kolme täysin uutta puoluetta, on syytä esittää vakava kysymys, voiko äänestävä yleisö saada näin lyhyestä otannasta todellakaan kovin syvällistä kokonaiskuvaa näiden puolueiden näkemyksistä.

* * *

Räikeintä poliittista ohjausta harrasti Helsingin Sanomat omalla tontillaan.

Koko kuntavaalien asetelma typistettiin pormestaripeliksi, jossa puolueiden pormestariehdokkaat saivat suhteettomasti näkyvyyttä itse vaaleihin verrettuna. Tässä pelissä HS syrji järjestelmällisesti SKP:tä.

Lehden esitellessä pormestariehdokkaat ns. pormestarikoneensa avauksessa, HS jätti kokonaan pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaan Yrjö Hakasen.

SKP:n Helsingin piirin huomautettua asiasta Hakanen saatiin myöhemmin mukaan koneeseen, mutta vasta avauksen jälkeen. Koneeseen laadituista ”samassa veneessä” -grafiikoista ehdokas jäi puuttumaan loppuun saakka.

Oheista versiota HS:n pormestarikoneen graafisesta ilmeestä on hieman muokattu.

Torstaina 6.4.2017 Helsingin Sanomat julkaisi gallupin pormestariehdokkaiden kannatuksesta. Tästäkin kyselystä oli jätetty pois SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokas, vaikka kaikki muut ehdokkaat tarjottiin vastaajien valittavaksi. Samaan aikaan HS järjesti myös Sanomatalolla kuntavaalipaneelin, johon tuttuun tyyliin vain eduskuntapuolueiden puheenjohtajat saivat kutsun.

Uskomattomin temppu tehtiin kuitenkin saman viikon ns. pienpuolue-esittelyartikkelissa. Aiemmalla viikolla HS oli esitellyt eduskuntapuolueiden vaaliohjelmat ja kannat tarkoin nelikenttägrafiikoin analysoituna. Nyt sama huomio annettiin valtuuston ulkopuolisille puolueille.

Ongelma tässä oli vain se, ettei SKP yhdellä valtuustopaikallaan asettunut kumpaankaan kategoriaan. Se oli siksi päätetty jättää pois kummastakin esittelystä, ainoana puolueena!

Ainoa tapa, jolla Hesari suostui tässä juttukokonaisuudessa myöntämään lopulta SKP:n olemassaolon oli viittaus Kommunistisen työväenpuolueen ehdokkaan repliikissä – jossa SKP haukuttiin pataluhaksi.

* * *

Hakanen itse suhtautui syrjintään tutulla tyyneydellään Tiedonantajan haastattelussa:

– Medialta on syytä edellyttää asiallista ja tasapuolista suhtautumista myös SKP:n ja Helsinki-listojen ehdokkaisiin, jotka tarjoavat vaaleissa vaihtoehdon kuntien palvelujen heikentämiselle, yhtiöittämiselle ja demokratian kaventamiselle, toteaa Hakanen.

Tästä on kuitenkin täysin oikeutettua olla vihainen. Tähän päivään mennessä tietooni ei ole tullut, että tätä päätöstä olisi perusteltu journalistisesti mitenkään. Se on syrjintää puhtaimmillaan ja selkeimmillään.

* * *

Vaalien jälkeen voidaan todeta, että Hesari sai Helsingissä varmasti haluamansa tuloksen. Kokoomuksen Jan Vapaavuoresta tehtiin pormestaripelillä vaalikuningas, ja muutkin pormestariehdokkaat keräsivät sievoisen potin ääniä.

Sen sijaan SKP:llä ja Helsinki-listoilla ei ole enää uudessa valtuustossa valtuustopaikkaa.

Oliko valtuutettu Hakasen putoaminen vain Hesarin yksipuolisen uutisoinnin ja suoranaisen tietojen pimittämisen syytä? Tietenkään näin ei voida sanoa; syitä oli monia.

Mutta viimeistään tässä vaiheessa jokaiselle pitäisi olla harvinaisen selvää, että puolueet eivät ole Suomen tiedotusvälineissä millään tavalla tasa-arvoisessa asemassa — ja että Sanoma-yhtymän ykköslehdessä pelataan avoimesti likaista peliä.

* * *

Tulevatko asenteet sitten muuttumaan kaavailluissa maakuntavaaleissa, jotka ovat historian ensimmäiset?

Varmasti eivät, jos emme itse median kuluttajina ja tekijöinä vaadi parempaa.

Tätä tarkoitusta varten Facebookin puolelle on perustettu sitoutumaton Vaalisyrjintä seis! -sivusto, joka kokoaa esimerkkejä syrjinnästä ja kampanjoi tasavertaisemman uutisoinnin puolesta. Sivusto kannattaa panna seurantaan jo seuraavia vaaleja ajatellen.

Tehdään syrjintä yhdessä näkyväksi.

Dagen efter

kesää17858891_10210978324125978_2069017206_o

Vaalipäivän jännityksen jälkeen köyhän arki jatkuu. Rikkinäinen autoni saatiin vihdoin tallista hinattua romunkerääjälle, mutta asunnon kauppaaminen on edelleen kesken. Henkilökohtainen jännitykseni jatkuu vielä ainakin keskiviikkoon saakka, löytyykö ostaja ja vapaudunko velkavankeudesta. Hermoille ottaa.

Nähtäväksi jää, muuttaako vaalitulos mitään vähävaraisten ja syrjäytettyjen arjessa. Ainakin köyhiä vihaaville persuille tuli takkiin.

Eilisessä laskennassa sain itse 34 espoolaisen äänen. Valtuustopaikasta se on kaukana, mutta on ihan hyvin ottaen huomioon, että Espoossa olen ihan tuore naama ja tuntematon suuruus. Kiitos tästä luottamuksesta yhtäläisesti kaikille uusille ja vanhoille tutuille ja tuntemattomille!

* * *

On todettava, että meiltä Kauklahden kapinakollektiivin ehdokkailta puuttui täältä paikallinen perusosasto, joka olisi tehnyt toimintaamme näkyväksi.

Se tarkoitti, ettei ollut flaikkuja, ilmapalloja, karamellejä, kahvituksia, teltoilla pönöttäviä vaalityöntekijöitä jne. perusrekvisiittaa, jotka vaalisirkukseen kuuluvat (ja jotka ikävä kyllä maksavat rahaa). Entisenä lehdenjakajana jaoin vain tylsiä lehtiä, joissa tylsästi puhutaan asiakysymyksistä. Tässä on meillä siis pelkästään teknisissä kysymyksissä huimasti parannettavaa.

Positiivisena huomiona SKP sai näistä ongelmista huolimatta 23 ääntä enemmän kuin edellisissä vaaleissa.

* * *

Valtakunnallisesti on sanottava suoraan, että puolueen tulos oli surkea, varmasti huonoin vaalitulos sinä aikana kun minä olen ollut mukana. Valtuustopaikkojen menetys suurissa kaupungeissa on kova isku, erityisesti Helsingissä.

Se ei ole tappio ainoastaan kommunisteille vaan kaikille kansalaisliikkeiden toimijoille, asukasdemokratian puolustajille ja budjettikurin vastustajille, joiden kanssa olemme vuosia toimineet. Yrjö Hakanen tunnettiin laajalti ”valtuuston omatuntona” — onko nyt niin, ettei enää Helsingissä omatunto soimaa?

Ainoa paikka, jossa kommunistit menivät konkreettisesti valtuustopaikoissa eteenpäin, oli Hanko. Siellä Tiedonantaja-lehden toimittaja Marko Niemi otti valtuustopaikan uudenlaisella radikaalilla Katujen parlamentti -listalla.

Viesti on selkeä: tässä ei nyt enää auta samojen vanhojen mantrojen kertaaminen siitä, miten on tehtävä tätä samaa mutta enemmän. Nyt on rohkeasti mietittävä kokonaan uusia toimintatapoja.

Yhdessä Kökkelinkukkulan toisen ehdokkaan, Tiedonantajan päätoimittajan Marko Korvelan kanssa vedimme jo ennen vaalitulosta johtopäätöksen, että alueellamme ryhdymme järjestämään toimintaa uudella otteella ja porukalla. Ilokseni voin kertoa että myös Demokraattinen Sivistysliitto DSL jatkaa uudistumistaan, ja odotukseni ovat korkealla elokuussa järjestämämme kolmipäiväisen aivoriihen suhteen.

Vaalit ovat osa työväenliikkeen kamppailua, mutta vain osa. Radikaalivasemmistolaisen politiikan tekeminen jatkuu myös vaalien jälkeen, ja sitä tekemään ovat tervetulleita mukaan kaikki kiinnostuneet. EK:n irtisanottua sopimuksensa ay-keskusjärjestöjen kanssa ja oikeistohallituksen valmistautuessa uusiin budjettikiristyksiin tulossa on luokkataistelun syksy, joten tehtävää riittää ja kaikkia tarvitaan!

40617309770_10206824894380888_6282967927598937468_n

Matalakin kynnys voi olla tasa-arvon este

Ecuadorissa presidentiksi valittiin juuri pyörätuolia käyttävä vasemmistolainen Lenín Moreno, jonka ”Ecuador ilman esteitä” -kampanja on palkittu Nobelilla. Ikävä kyllä täällä Suomessa johdossa istuu vammaisilta leikkaava oikeistohallitus, joka pikemminkin rakentaa uusia esteitä.

Narinkkatorilla 29.3. järjestetyssä #TestaaVamma -tapahtumassa vammaisjärjestöt herättelivät kuntavaaliehdokkaita näkemään — tai olemaan näkemättä — maailman vammaisten näkökulmasta. Tapahtumassa sai testata pyörätuolia ja sokeutta varsin konkreettisesti.

Pieninkin kynnys aiheutti heikkolihaksiselle toimistotyöläiselle suuria ongelmia pyörätuolilla. Voimattomuuden tunne oli vahva, kun pyörät luistivat ja välillä tuoli kippasi. Vielä vaikeampaa oli navigoida kadulla pelkän kepin avulla. Asiat joita ei tule ajatelleeksikaan muodostuivat ylitsepääsemättömiksi esteiksi. Autotien ylittäminen oli pelkkä simulaatio, mutta hirvitti silti.

Suurinta kuilua vammaisten yhteiskunnalliselle osallistumiselle rakentaa kuitenkin porvaripolitiikka. Se asettaa jo ennestään heikossa asemassa olevat ihmiset mahdottoman kysymyksen ääreen: mistä ihmisoikeuksistanne olette valmiita tinkimään?

Sosiaalibudjetin leikkaukset vievät elämiselle ja kulkemiselle välttämättömät tuet. Soten ja muiden ”uudistusten” mukanaan tuomat pakkokilpailutussäännöt taas tekevät vammaisten asumisesta kauppatavaraa. Tätä vastaan on noussut sekä Ei kilpailutukselle -liike, jolle kommunistit antoivat tuoreeltaan tukensa, että Joukkovoima vammaisten puolesta -ryhmä.

Olen tyytyväinen siitä, että myös SKP on pistänyt vammaisten asioiden ajamisessa uuden vaihteen silmään ja meillä on nyt oma vammaispoliittinen jaosto, Vapauden vaunut, jota vetää vantaalainen Aura Kaskisydän. Tasa-arvoa ajavalle porukalle tämän kysymyksen on oltava kärjessä. Loukkaus yhtä kohtaan on loukkaus meitä kaikkia vastaan.

Keskustelu sosiaalitoimistolla

Istuin tänään sosiaalivirkailijan odotustilassa, kun minulle soitti jostain puhelinmyyntioperaatiosta nainen, joka kertoi minulle selvästi paperista lukien miten hienoa on että olen asettunut kuntavaaliehdokkaaksi. Edelleen paperista lukien hän kysyi mitä mieltä olen koulukiusaamisesta.

Kerroin että olin itse koulukiusaamisen kohde 90- ja 00-luvuilla, ja että otan sen ongelman vakavasti. Lisäsin perään, että nykyinen yhteiskunnallinen ilmapiiri ruokkii kiusaamista koulujen lisäksi muussa yhteiskunnassa.

Lobbarin valmiiksi kirjoitettu skripti unohtui ja hän selvästi innostui. Ryhtyi kertomaan siitä miten hänestä rikkaiden ja köyhien välinen kuilu kasvaa ja nykypolitiikka ruokkii sitä. Kerroin toki olevani täysin samaa mieltä, ja että se juuri on syy, miksi ehdokkaaksi lähdin.

Vaihdoimme kokemuksia rahan riittämättömyydestä elämiseen ja Kelan ongelmista. Kerroin, että olen sossussa tälläkin hetkellä, koska työnteosta huolimatta tilini jää joka kuukausi useita satoja euroja miinukselle.

Hetken aikaa mietin, tuleeko tässä nyt myyntipuhetta ollenkaan. Sitten hän palasi käsikirjoitukseen:

– Niin, meillä olisi tässä tällainen hyväntekeväisyys, haluaisitko tulla mukaan?

– No haluaisinpa hyvinkin, mutta kun ei tuota rahaa tosiaan ole …

– Ai niin joo… No, en minä sitten enää häiritse… Mutta oli kiva jutella kerrankin jonkun järkevän kanssa, kaikki poliitikot joille olen tähän mennessä soitellut ovat puhuneet niin ympäripyöreitä.

Toivotimme toisillemme hyvää jatkoa elämässä. Outo kohtaaminen, mutta toivoa antava.

Ihannekunta

Eduskuntapuolueille tuotettiin julkisena palveluna visio siitä, miltä heidän ihannekuntansa näyttäisi osana ”puoluepäivän” tarjontaa, mutta SKP:lle ei. Teimme sitten itse oman kuvamme.

SKPihannekunta

Kommunistien ihannekunnassa valta on asukkailla.

Vaaleilla valittavia kaupunginosavaltuustoja ja aluekomiteoita on perustettu ja niille on annettu valtaa myös omaan budjettiinsa. Erityyppisiä kaikille avoimia, maksuttomia tiloja on järjestetty asukkaiden käyttöön tapaamispaikoiksi. Kerhotiloissa voidaan suunnitella oman alueen päätöksiä ja puhujalavoille on mahdollisuus nousta kertomaan mielipiteitään laajemminkin. Kuntalaisia kutsutaan aktiivisesti osallistumaan päätöksentekoon ja isoilla hankkeilla on aina useita erilaisia esityksiä. Kommunistien ihannekunnassa kaikkien elinten, kuten esimerkiksi lautakuntien kokoukset ovat aina kun lain puitteissa on mahdollista, avoimia.

Ihannekunta on päätöksenteon osalta avoin myös peruspalvelujen järjestämisen kautta. Kommunistit eivät yksityistäisi eivätkä järjestäisi niitä edes osakeyhtiölain avulla. Näin ollen yhdessä tuotetuista peruspalveluista on kaikki taloudelliset tiedot kaikkien asukkaiden käytettävissä. Itse tehtynä ne tuovat asukkaille myös paljon muita etuja, kuten lisää työllisyyttä paremmilla työehdoilla ja yhteneväistä kokonaisuutta palvelujen järjestämisessä. Kommunistien ihannekunnassa ei siis pirstaloituja, yksityistettyjä palvelukokonaisuuksia nähdä.

Suuri osa peruspalveluista on ihannekunnassa muutettu maksuttomaksi. Sellaisia ovat esimerkiksi lasten päivähoito ja varhaiskasvatus, koululaisten iltapäivätoiminta, terveyskeskuksessa käynti ja julkinen joukkoliikenne. Kommunistit näkevät myös kulttuuri- ja liikuntapalvelujen kuuluvan kaikille, joten maksuton tarjonta silläkin saralla on kasvanut reilusti. Peruspalvelut on maksuttomia ja saatavilla asukkaiden lisäksi myös kunnassa oleskeleville.

Kaupunkeja ja kuntia ei rakenneta liian tiiviisti ja metropolipolitiikasta on päästy eroon. Palveluja ei ole keskitetty vain harvoihin kasvukeskuksiin ja joukkoliikennettä on lisätty runsaasti lähijunaraiteille ympäri maan. Tämä on osaltaan pysäyttänyt isojen kaupunkien liian paisumisen. Kommunistit tietävät, että isoissa kaupungeissa kulutetaan eniten luonnonvaroja. Ilmastonmuutosta voidaan torjua vain yhdistämällä energiankulutuksen vähentäminen uusiutuvan energian käyttöön. Siksi kunnissa pyörivätkin tuulimyllyt ja katoilla lepäävät aurinkokennot. Maalämpöön on siirrytty valtakunnallisella tukikampanjalla kaikkialla, missä siihen on ollut mahdollisuus.

Kommunistien ihannekunnassa kaikkien on turvallista elää. Turvaa ja apua tarvitsevia kohtaan ollaan solidaarisia ja kenenkään ei tarvitse pelätä syrjintää ulkonäkönsä, uskontonsa, ikänsä, sukupuolensa tai suuntautumisensa vuoksi. Naisvaltaisten kunta-alojen palkkakuoppa on jäänyt historiaan. Asunnottomuutta ei ole, sillä kunnissa on rakennettu jo pitkään tarpeeksi kohtuuhintaisia asuntoja omana tuotantona. Työttömyyden vähentyminen, perusturvan korottaminen ja palvelujen maksuttomuus on tehnyt leipäjonoista tarpeettomia.

Jos asiaa tieteellisesti pohditaan, pitäisi näitä kuvia olla tietenkin vähintään kolme: kommunistien ihannekunta porvarivaltiossa, kommunistien ihannekunta sosialismissa, ja kommunistien ihannekunta kommunismissa. Tämä kuva on ensimmäisestä vaiheesta.

Kaksi seuraavaa kuvaa ovat vaikeammin hahmoteltavissa, koska sosialismiin ei ole olemassa valmista kaavakuvaa. Viimeinen vaihe näyttää omassa mielessäni tältä:

Asiantuntijat: Sota on rauhaa

Viime viikolla sohaisin pitkästä aikaa Venäjä-keskustelun herhiläispesää.

Kuvasin rauhanjärjestöjen yhteistyössä järjestämän We Refuse to be Enemies -rauhanmarssin tapahtumia ja sen yhteydessä järjestettyä keskustelutilaisuutta, jossa venäläinen oppositiotoimittaja varoitti olemaan tarkastelematta Ukrainan sisällissotaa vain Putinin kautta.

Kuvasin myös tapahtuman ympärillä käytyä, sangen ikävää sosiaalisen median keskustelua. Sen perusteella näyttää siltä, että kun esittää kansojen välille tunnuksen ”Emme ole vihollisia!” on se nimenomaan takuuvarma tapa löytää vihollisia, suunnasta jos toisestakin.

Onneksi me tietokonepelien pelaajat tiedämme, mitä se tarkoittaa.

tietokonepelit

* * *

Viime lauantaina, vaalipäivän aattona valmistauduin osallistumaan maailmanlaajuiseen TTIP-mielenosoitukseen. (Venäjän juonia tämäkin mielenosoitusliike, mutta siitä joskus myöhemmin.)

Odotellessani linja-autoa sipoolaisen lähikaupan nurkkaan rakennetussa kahviossa lukaisin tapojeni vastaisesti läpi päivän Ilta-Sanomat.

Lehti oli jälleen oikea malliesimerkki siitä, kuinka kansakunnan mielipideilmastoa muokataan pelkoa ja paranoiaa lietsomalla — vihjauksia, puolitotuuksia ja epärehellisiä otsikkoja.

Lehdessä kokonaisen keskiaukeaman mielipidekirjoitukselleen varannut toimittaja Arja Paananen muun muassa tiesi enemmän tai vähemmän varmuudella sanoa, että myös eduskuntavaaleissa oli ehdokkaina mukana Putinin agentteja!

Euroopassa on jo pitkään puhuttu siitä, kuinka Putin yrittää tahallaan hajottaa Euroopan unionia tukemalla eri maiden äärioikeistoa ja äärivasemmistoa jopa rahallisesti. Olisi naiivia ajatella, että tällainen yritys omien ”vaikuttaja-agenttien” ja ”riidankylväjien” saamiseksi valtaan ei olisi parhaillaan käynnissä myös meillä Suomessa. Tätäkin äänestäjien on hyvä miettiä sunnuntaina, ennen kuin lappu putoaa uurnaan.

Keitä nämä ehdokkaat olivat — sitä juttu ei tietenkään kerro. Mutta ei se mitään — kuten Paananen meille muistuttaa:

Venäjän kanssa on joskus parempi uskoa intuitioonsa kuin odottaa kaikkien faktojen selviämistä …

* * *

Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!

Kommunisteja, kommunisteja kaikkialla!

Vahvan intuition varassa on ilmeisesti kirjoitettu myös samassa 18.4. ilmestyneessä lehdessä vanhan oikeistodemarin, entisen tupakkateollisuuden lobbarin ja tv-visailujuontajan Lasse Lehtisen kirjailema kliseiden kokoelma, jossa rauhanaktivistit — tai ”kommunistien rintaperilliset” — saavat jälleen kuulla kunniansa.

Kolumnin oleellisin sisältö on, että Lehtinen esittää närkästynyttä, kun ei ole saanut kutsua rauhanmarssille, vaikka 70-luvullakin sellaisia järjestettiin. Kukaan ei ilmeisesti ole kertonut Lehtiselle, että ei kukaan tule sieltä työpöydän takaa marssille hakemaan, kyllä se pitää itse aktivoitua.

Mutta hetkonen… Missä olen kuullut tämän saman jutun aikaisemmin?

Yle Uutiset 10.4.2015.

Yle Uutiset 10.4.2015.

Niinpä niin. Lehtisen kolumnin teksti on oleellisilta osin suora kopio 10.4. ilmestyneestä Ylen sivuilla julkaistusta artikkelista, Venäjän verkossa: Naapurin palveluksessa.

Tässä Venäjän mediaa käsitelleessä jutussa toimittaja Jarmo Mäkelä antaa otsikon kautta ymmärtää, että ”naapurin palveluksessa” ovat ainakin Suomen Rauhanpuolustajat, Maan Ystävät ja (nyt entinen) oppositiokansanedustaja Jyrki Yrttiaho, koska venäläinen media on kertonut heidän antimilitaristisista ja isäntämaasopimuksen vastaisista aloitteistaan.

Tässä yhteydessä Mäkelä kertoo seuraavaa:

… suomalainen rauhanliike on Venäjän mediassa kerrotun mukaan taas nostamassa päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoimisen vuoksi. Uutistoimisto TASS tiesi viime kuun alussa kertoa, kuinka Suomen rauhanpuolustajat ja Maan Ystävät olivat ilmaisseet syvän huolensa siitä, että Yhdysvaltain ja Suomen ilmavoimat harjoittelivat yhdessä Porin edustalla.

Tässä näkökulma on siis vielä nimellisesti siinä, miten Venäjän media suomalaisen rauhanliikeen näkee.

Syytös on silti selvä: Suomalainen rauhanliike on hiljaa Ukrainan tilanteesta, ja toimii Venäjän hyväksi.

* * *

Kuten Lehtinen kolumnissaan, Mäkeläkin aloittaa juttunsa kertomalla tarinan hurskaasta toiveestaan saada vihdoin ja viimein uudelleen kutsu rauhanmarssille. On se kumma, kun ei postissa tule kutsukirjettä!

Lasse Lehtinen kertoo tismalleen saman kaskun 70-luvun mielenosoituksista, mutta varmuuden vuoksi jatkaa vielä nykypäivän Rauhanpuolustajien leimaamista muistuttamalla Wikipedian asiantuntemuksella, mitä järjestö teki 47 vuotta sitten.

Paradoksaalisesti Lehtisen tekstissä kiitosta saa Naton kansainvälisiä lakeja rikkonut ”humanitaarinen interventio” Serbiassa.

Silloin rauhanliike varoitti, että kansainvälisten lakien yli kävelemisellä tulee olemaan kauaskantoiset seurauksensa. Juuri tuo interventio aloitti sen kansainvälisen lain kunnioituksen murentamisprosessin, jonka ansiosta Venäjäkin katsoo tänään, että sillä on yhtäläinen oikeus ”humanitaarisiin interventioihin” omien rajojensa ulkopuolella.

Olisikohan sittenkin kannattanut kuunnella tarkemmin, mitä rauhanliike silloin yritti sanoa?

* * *

Väärin mielenosoitettu. T. Lasse

Väärin mielenosoitettu. T. Lasse

Seuraavaksi tekstissä siirrytään oikopäätä tyrmäämään se kerta, kun suomalaiset rauhanjärjestöt itse asiassa marssivat sekä Ukrainan että Venäjän suurlähetystöille maaliskuussa 2014, ja esittivät vaatimuksensa tasapuolisesti kummallekin. Tämä ei käy Lehtisen valmiiseen narratiiviin, joten se on armotta lytättävä.

On surkuhupaisaa, että tässäkin rauhanliike sai paskaa niskaansa kummaltakin puolelta. Lehtisen ideologisten lasien läpi katsottuna mielenosoitus olikin Venäjään päin kallellaan, koska Venäjän lähetystöllä ei luovutettu kirjallista vetoomusta kuten Ukrainan lähetystöllä.

Samaan aikaan Venäjä-symppareiden näkökulmasta mielenosoitus oli kammottava, Nato-myönteinen provokaatio, koska Ukrainan suurlähetystöllä käytiin aamuvarhaisella, jolloin monikaan ei ehtinyt mukaan, ja Venäjän suurlähetystöllä oltiin työpäivän päätyttyä, jolloin paikalla oli yli 200 ihmistä. Rauhanjärjestöt saivat silloin kuulla olevansa USA:n taskussa.

Niin tai näin, molempien osapuolien silmissä rauhanliike on jälleen on taas saatu kätevästi lytätyksi — Lehtisen tapauksessa tosin vuoden viiveellä.

Varsinaisista mielenosoittajien esittämistä ajatuksista, konfliktin rauhanomaisesta ratkaisemisesta, ei tarvitse edes keskustella, kun kyseessä on joka tapauksessa kommunistien/CIA:n salajuoni.

* * *

Koska kolumnin kirjoittaminen on lopulta aika vaikeaa puuhaa, Lehtinen on kopioinut aloituksensa lisäksi myös juttunsa varsinaisen pihvin Mäkelältä. Tässä teksti on muutamia sanamuutoksia lukuunottamatta sama kuin Ylellä:

Rauhanliike on tänäkin vuonna nostanut päätään – ei toki Ukrainan sodan, vaan Suomen militarisoitumisen takia.

Tekstistä on tosin pudonnut pois se kohta, jossa tämän kerrotaan olevan Venäjän median näkökulma alkuvuodelta. Lehtinen kertoo asian ajankohtaisena totuutena.

Mikä ongelma tässä sitten on?

No, väite siitä, ettei rauhanliike olisi ollut tänä vuonna liikkeellä Ukrainan sotaa vastaan ei yksinkertaisesti ollut totta. Näin suoran valheen lukeminen valtakunnallisesta lehdestä aiheutti varsin hämmentävää kognitiivista dissonanssia — kyllä minä aika varmasti muistan, että tiistaina oltiin liikkeellä…

Jo Ylen jutun ilmestyessä 10.4. verkossa kiersi kolmen suomalaisen rauhanjärjestön kutsu osallistua 14.4. järjestettävään Ukrainan sotaa vastustavaan mielenosoitukseen.

Lauantaina 18.4. Lehtisen kolumnin ilmestyttyä tuo mielenosoitus oli jo pidetty — Lehtisen itkiessä, ettei rauhanliike tänä vuonna ole tehnyt mitään, oli se samalla viikolla marssinut läpi Helsingin, ottaen jälleen kantaa kriisin rauhanomaisen ratkaisun puolesta.

Viimeistään silloin väite siitä, ettei rauhanliike ole tänä vuonna ”nostanut päätään” Ukrainan sotaa vastaan oli siis puhtaasti asiavirhe. Sen olisi voinut todeta helpolla Google-haulla, jos asia olisi edes himpun vertaa kiinnostanut. Ilmeisesti Ilta-Sanomilla ei kolumnistien faktoja pruukata tarkistella.

Todellisuuden kommentointia helpompi onkin tietenkin laiskan kolumnistin copy-pastetella kaverin juttuja netistä, muistella 70-lukua ja itkeä krokotiilinkyyneliään.

Mikähän näiden Lehtisten norsunluutornin osoite mahtaa olla, että kutsu tavoittaisi seuraavalla kerralla heidätkin?

* * *

Vaalit siis tulivat ja menivät.

Tänään lehtikioski näyttää tältä:

2015-04-21-2018

Twitterin armottomilla kybersotakentillä informaatiosodankäynti jatkuu päivästä toiseen aivan yhtä mielettömänä.

Illalla meinasin hengittää kokouskahvit väärään kurkkuun, kun näin tämän, aiemmista keskusteluista tutun sotatieteiden tohtorin viimeisimmän julistuksen:

rauhanliike

Kyllä, tässä Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen tutkija toteaa ykskantaan, ”vielä kerran”, suomalaisen rauhanliikkeen olevan väkivallan mahdollistaja.

Ilmeisesti ajatus ”humanitaarisesta sodasta” on todella saatu iskostettua ihmisten mieliin niin syvälle, että nykyään sotilaslaitokselta voi ihan oikeasti hyvällä omatunnolla syyllistää rauhanliikettä väkivallasta ilman, että ironiamittari edes värähtää.

Mitenkäs se nyt menikään. Sota on rauhaa, jotain sellaista? Käänteisesti silloin kai rauhan on oltava sotaa!

Elämme totisesti absurdiikan aikoja.

Onneksi sentään vaalit ovat ohi, ja seuraavat tulevat vasta 2017 — nyt on taas hetken aikaa poliittisesti korrektia tehdä politiikkaa!

Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.

Tällaisellakin kampanjoitiin vaalien alla. Stalin tunnetusti arvosti miljonäärejä ja valtion omaisuuden myymistä.